Kesällä eräissä pari vuorokautta kestäneissä juhlissa tuolla periferiassa eräs puolituttu sanoi, että olen Kevin Smithin näköinen, tai oloinen, mitä tahansa. (Tunnustan kyllä tietyn yhdennäköisyyden: Smithkin on hiusten leikkuuta kaipaava "iso" rillipää.) "Ja sinä varmaankin tykkäät siitä?", hän sanoi (tarkoittaen siis Kevin Smithiä, ei väitettyä yhdennäköisyyttämme), ja minä myönsin pitäväni miehen kirjoitustyylistä ja asenteesta (ainakin blogi- ja podcast-tasolla, ja täytyy myöntää, kyllä Jay & Silent Bob toimivat, noin niinku hahmotasolla.)
Ja (taitaa mennä jaaritteluksi, ei voi mitään) kyllä tuo koko SModcast -ilmiö (podcast, josta tuli livekiertueita, nettisivu, jonka alla pyörii useita muita ohjelmia, ja maailman ensimmäinen podcast-teatteri, joka juuri äskettäin siirsi toimintansa livejuttujen perässä Jon Lovitz Comedy Clubille) on hienolla tavalla anarkistinen menestys. Jay & Silent Bob Get Old –podcastit (tai radio-ohjelmat, miten vain) ovat kuulemma tapa pitää Jason Mewes irti huumeista. Plus hän vetää suoran tunnin lähetyksen vaimonsa kanssa joka arkiaamu (muun päivittäisen suoran sisällön lisäksi). Plus hän järjestää silloin tällöin seitsemän tunnin kysymys- & vastaustilaisuuksia.
En edes puhu elokuvista, osa niistä on hirvittävän huonoja (Chasing Amy, jonka katsoin melko vasta, oli ehdottomasti huonoin elokuva mitä olen nähnyt moneen vuoteen). Mutta joo, tykkään siitä kuinka Kevin Smith on elävä esimerkki siitä, että (käytännössä) mikä tahansa on mahdollista, ja että maailmassa on vielä tilaa anarkialle, DIY-asenteelle (vaikka Smithillä ei luultavasti rahasta ole pulaa) ja että pohjimmiltaan indieprojekteilla on mahdollista menestyä (ja tuoda ihmisille vitusti iloa ja ajatuksia, joiden herättäjänä Smith toimii suunnilleen samalla periaatteella kuin edesmennyt Bill Hicks).
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
