Polaroid-filmin paluu? 
We aim to re-start production of analog INTEGRAL FILM for vintage Polaroid cameras in 2010. We have acquired Polaroid's old equipment, factory and seek your support. The Impossible Project

Vuosi sitten.

Nyt: Hollantilainen Impossible b.v. on vuokrannut entisen Polaroidin filmitehtaan ja kaiken laitteiston kymmeneksi vuodeksi tavoitteenaan kehittää ja tuoda markkinoille vastaava tuote. Hienoja uutisia.

Tällä välin helpoimmat tavat ostaa Polaroid (600) filmiä ovat luultavasti:

- Huuto.net tai Ebay
- tavalliset marketit (esim. Anttila), joilla saattaa olla filmiä vielä hyllyssä
- valokuvausliikkeet, joilla saattaa olla filmiä vielä hyllyssä

Ebayssa tuntuu olevan se trendi, että filmi maksaa kaikilla myyjillä suunnilleen saman verran, eli on aika hinnoissaan. Suuren erän ostamalla säästää. Samoin vanhaksi mennyttä filmiä voi löytää halvemmalla. Mutta kannattaa muistaa että filmi ei tästä ainakaan halpene.

Linkkejä:
The Impossible Project
Save Polaroid
Polanoid

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
David Byrne "pop-kulttuurista" ja "taiteesta", minä identiteetistä ja etiketeistä 
I might be imagining it, but it seems to me that in Europe, the mixing of pop culture and high art — as evidenced in this show, put on in a big, state-run museum, as opposed to an alternative art space — is more accepted as an idea than in the US. It could explain why the show originated here, and might only reach the US after traveling elsewhere for a while. Here, it seems that Sonic Youth can be perceived as an arts collective that happens to occasionally make accessible recordings, rather than as a pop band that dabbles in art.
03.09.09: Düsseldorf, David Byrne

Byrne on kiertueella Düsseldorfissa, Saksassa. Samassa kaupungissa on parhaillaan näyttely nimeltään SONIC YOUTH etc. : SENSATIONAL FIX. Näyttely pitää sisällään (mm.) sekä Sonic Youthin kollektiiviseen ympäristöön kuuluvien taiteilijoiden töitä että töitä, joista he itse ovat inspiroituneet (John Cagea, Burroughsia, Ginsbergiä).

Usein "kulttuuria" "harrastavat" ihmiset "harrastavat" muutakin (kuin) "kulttuuria". Esimerkiksi edellisessä kappaleessa mainittuja henkilöitä yhdistää se, että he tekivät omaa juttuaan jo kauan ennen kuin kukaan keksi kutsua sitä "taiteeksi". Kulttuuria se on, tietysti, niin kuin melkein mikä tahansa muukin. Mutta kulttuuria voi olla myös ilman taiteen määritelmää, mikä on tietysti hienoa sillä useasti ihmiset hämmentyvät ja menevät lukkoon PELOTTAVAN TAITEEN edessä.

TAITEEN moniulotteisuus (vai KULTTUURIN moniulotteisuus) on mielenkiintoinen asia. Miksi niin monet "luovat" ihmiset ovat ainakin vähintään kiinnostuineita muistakin kulttuurin aloista kuin siitä mitä tekevät (työkseen)? Onko se vain synnynnäistä tai opittua avoinkatseisuutta vai sisäänrakennettu käsitys siitä, että kaikesta "kulttuurista" pitää olla kiinnostunut? Onko se oman arvon nostamista? "Olen intellektuelli, koska"...

Vai onko se ulkopuolelta tehtävää lokerointia? Kateellisten panettelua? Miksi emme voisi nauttia asioista ilman, että meidät lokeroidaan, tai että me lokeroimme itsemme? Onko helpompaa, jos tietää että (esimerkiksi) blogin kirjoittaja on sitä ja tätä, onko helpompaa ymmärtää hänen kirjoituksiaan jos taustalla on kertomus esimerkiksi "kulttuurialan opinnoista"? "Pitkäaikaisesta kiinnostuksesta"? "Harrastuksesta"?

Mutta ketä uskoa? Voiko ihminen julistaa itsensä joksikin, ja mikä tärkeämpää, voimmeko ottaa hänet vakavasti ihmisenä sen jälkeen? Mutta kenellä on oikeus lokeroida ihmistä jos ei hänellä itsellään? Vai pitäisikö tekojen antaa puhua puolestaan. Henkilötietoihin vain nimi? Tai kuvaus siitä mitä tekee, eikä siitä mitä "on"?

Antaa muiden laittaa niitä etikettejä asioihin, tehdään me vaan sitä mistä tykätään, vai mitä?

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Kino-Oulu 










Taitto/graafinen suunnittelu. Kesä 2008. POEMin kerran pari vuodessa julkaiseva lehti esittelee ja käsittelee Oulun alueen av-verkostoa.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Kesämaisema 


kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Tunguska 
Tunguska
Oliko kaikki vain unta
Leonid Kulikin matkat

Nizhne-Karelinsk
Chambe-joen rantatörmät
Vanavara ja vanha
Il’ya Potapovich

Tunguska
Oliko kaikki vain unta
Leonid Kulikin matkat
Vanavara ja vanha
Il’ya Potapovich

28.1.2004

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Rakas sininen 
Näin unta, jossa olin menossa naimisiin. Morsianta ei unessa esiintynyt. Itkin muiden pitäessä puheita, istuin pöydän ääressä ja katselin eräänlaiselle lavalle. Itkin jokaiselle puheelle, en pystynyt ollenkaan hillitsemään itseäni, ja tämä hävetti minua hieman, mutta toisaalta olin koko ajan hyvin onnellinen.

Tiedättehän sen. Ihminen kun painaa kiinniolevaa silmäänsä tai hankaa sitä sormellaan tai kädellään, ja näkee kaikenlaisia kuvioita ja värejä? Minä näin muutakin. Tämä tarina kertoo tavallaan siitä. Ja rakkaudesta. Mitä tapahtuu, kun kaikki pettää, mutta jatkat elämääsi uskoen kaiken olevan ennallaan. Kun ihminen uskoo johonkin tarpeeksi paljon, se toteutuu, sanotaan. Jos ihminen valehtelee itselleen, tarkoitan kunnon alitajuntaisia valheita, toista todellisuutta (tai pahimmassa tapauksessa sitä ainoaa), ne valheet ovat hänelle täyttä totta, täydellisen todellista elämää. Sellaista kuin sinä elät, ja tiedostat eläväsi. Pahimmillaan se tappaa sinut. Tai ei oikeastaan; armollisimmillaan se tappaa sinut. Mahdollisimman äkkiä.

Rakas sininen.

Mies istui omakotitalonsa portailla, savuke kädessään. Oli keskikesän ilta, ei vielä hämärää. Oli ollut kostea päivä, ilma oli lämmintä, koivun lehdet riippuivat raskaana. Mies otti henkoset savukkeestaan, tumppasi sen, istui vielä jonkin aikaa portailla, kuunnellen kesäillan ääniä. Lopulta hän nousi ja meni sisään.

Ensimmäisen kerran mies tunsi outoa kipua silmässään saunoessaan yksin eräänä intiaanikesän yönä. Hän muisti seisovansa kotitalonsa kuistilla lämpimässä yössä, katsellen hämärää sinistä maisemaa. Piha, puut, joiden takaa kulki tie, horisontissa selvästi muita rakennuksia korkeammalle nouseva kaupungintalo, joka näkyi selvästi kesäistä taivasta vasten.

Nainen esittäytyi miehen muistoissa myöhemmin ajatellen jo varhain, valheellisena vai oikeana mielikuvana, sitä mies ei pystynyt kaiken jälkeen kertomaan. Mies tunsi naisen, tämä oli hänelle läheinen, oli ollut jo pitkän aikaa. Nainen, jota mies kutsui Neiti Siniseksi. Mies muisti heidän lukemattomat yhteiset hetkensä, hiljaisen yhdessäolonsa, välillä tutuissa maisemissa, välillä tuntemattomissa paikoissa.

Mies ei enää sairautensa edetessä tiennyt, milloin hänen muistamansa asiat olivat tapahtuneet (vai olivatko ne tapahtuneet ollenkaan), joten hän ei osannut ajallisesti sijoittaa eri paikkoja ja tapahtumia, eikä tiennyt, olivatko oudot maisemat menneisyyden muotoja vai hänen harhaisen mielensä luomuksia, toiveita tulevasta elämästä yhdessä Neiti Sinisen kanssa.

Välillä miehestä tuntui, että Neiti Sininen ei kuulunut hänen nykyiseen elämäänsä, vaikka välillä hän saattoikin vannoa keskustelevansa Neidin kanssa päivittäin, tapaavansa häntä aina kun mahdollista. Neiti Sininen esittäytyi hänelle sillon tällöin, he tapasivat toisensa, vaikka miehestä tuntuikin siltä, että hän ei itse asiassa liikkunut minnekään, sängystään, tuolistaan, huoneestaan, asunnostaan, koko talosta. Tämä ristiriita kummastutti miestä aina välillä, mutta hän ajatteli sen johtuvan mielensä temppuilusta, valheellisista muistoista ja vainoharhaisesta epätietoisuudesta. Totta kai he kaksi tapasivat, myös ulkona; kadulla, puistossa, kahvilassa, elokuvissa. Neiti Sininen nautti suuresti kävelystä puron rannalla läheisessä suuressa metsittyneessä puistossa, johon aina kultaiset myöhäiskesän auringonsäteet paistoivat kuin ei mihinkään muuhun paikkaan maailmassa.

Erään tällaisen tapahtuman jälkeen, sen jälkeen kun mies oli tavannut Neiti Sinisen puistossa, hän havahtui istumasta nojatuolistaan. Hänellä oli huoneessaan kaksi nojatuolia, toinen suurempi, pehmeämpi ja upottavampi, ja toinen pienempi ja selvästi ryhdikkäämmille henkilöille tarkoitettu. Hän havahtui pienemmästä nojatuolistaan. Ulkona oli pimeää, mies katsoi rannekelloaan yöpöydän lampun valossa. Menipä meillä myöhään, mies ajatteli. Aika tosiaan lentää hänen seurassaan. Mies kävi pesuhuoneessa, asettui sängylleen makaamaan ja sammutti yöpöydän valon.

tarinanpätkä, idea, tallennettu ensimmäisen kerran kannettavalle tietokoneelleni 5. elokuuta 2004 kello 1:52. Viimeksi muokattu luultavasti pari vuotta sitten. Muitakin pätkiä löytyy, mutta tämä on pisin jota voi sanoa yhtenäiseksi. Julkaistu nyt enempiä muokkaamatta, vaikka aihetta ehkä olisi. Olkoon tämä enemmän dokumentinomainen arkistopätkä kuin kaunokirjallinen näyte?

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
"Fucking... green to white technology is gonna happen." 


kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Hurleyn blogi 
En tiedä miksi en ole kuullut tästä aiemmin, mutta Jorge Garcia, eli Lostin Hurley, kirjoittaa blogia. Ja on kirjoittanut jo syksystä 2007 saakka. Pikaisen selauksen perusteella todella mielenkiintoista materiaalia.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

|◄  80 81 82 83 84 85 86 87 88 89  ►|