Kaikki tämä sai alkunsa Lucy Knisleyn uudesta sarjakuvasta joka kertoo elämänmuutosten vääjäämättömyydestä ja pelottavuudesta. Olen koukuttanut aivan täysin hänen juttuihinsa (sekä ihan vähän ihastunut). Tsekatkaa myös Livejournalinsa. Vuosi sitten en olisi uskonut olevani nyt tässä tilanteessa; kaksi vuotta sitten vielä vähemmän. Mutta ymmärtääkseni elämän samanlaisuus ja tasapaksuus on illuusio, muistan lukeneeni jostain (kaivan linkin jos löydän) että erääseen tutkimukseen 60+ vuotta osallistuneet ihmiset eivät enää seniorina tunnistaneet itseään nuorena, tai ajattelivat konkreettisesti olevansa eri ihmisiä kuin silloin. Selitinkö tämän tarpeeksi vaikeasti? Ihmisen solut uusiutuvat noin seitsemän viiva kymmenen vuoden välein. Aina uudella kierroksella uudistunut materiaali ei ole täydellinen kopio vanhasta; juuri siksi ikäännymme. Syklejä keksii tietysti varsinkin tämän ikäisenä helposti muutenkin: ensin ollaan koulussa, sitten opiskelemassa, sitten opiskelemassa lisää, sitten työelämässä (jossa monikaan ei pysy samassa paikassa läheskään kahdeksaa vuotta).
Mutta, niin. Odotuksesta. Mitä sinä odotat?
4 kommenttia | linkki kirjoitukseen
(Oletteko ikinä käyneet niin hienossa kämpässä että se vetää täysin sanattomaksi ja vietät varttitunnin vain ihastellen ympäriinsä suu auki? Viikonloppuna minä kävin sellaisessa. Hallimainen korkea tila, jaettu erilaisiin tiloihin, jossa oli luultavasti parisataa huonekasvia, yksi kokonainen korkea seinä oli melkein kokonaan erilaisten vihreiden kasvien peitossa, oli tilaa tanssia ja miekkailla vanerilevystä sirkkelillä sahatuilla ohuilla siivuilla, viettää aurinkoista aamuyötä täydellisen onnellisuuden vallassa, onnellisten ja kauniiden ihmisten seurassa.)
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Sarjassamme mitä vittua: 9 Beet Stretch on digitaalisesti 24 tunnin pituiseksi venytetty Beethovenin yhdeksäs sinfonia (normaalisti kestää reilun tunnin). Kuunneltavana myös 24/7 streamina.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Aikoja sitten lupasin itselleni että en bloggaa unistani, mutta viime yö oli (osittain) niin hyrisyttävän mahtavaa actiontykitystä että vieläkin naurattaa. Hirveän korkeat rakennukset kaatuilivat ympärilläni, väistelin niitä ja aina kun olin varma että nyt kuolen herään niin ihmeen kaupalla sainkin väistettyä. Kuvitelkaa itsenne katsomassa ylöspäin kun edessänne kohoava ultramassiivinen scifirakennus kaatuu teitä kohti (ehkä hieman slow motionina) ja tajuatte että nyt on kiire. Exhilarating.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kävelen toimistolta viereiseen liikekeskukseen (kauppakeskus se ei ole, vielä vähemmän ostoskeskus), kello on puoli viisi, hirvittävän kuuma kesäiltapäivä, hiljainen tiistai, tuulee vähän mutta sekin on lämmintä ja jotenkin pehmeää. Liikekeskus on jotenkin surullisen näköinen paikka, viimeisen päälle epäviihtyisä, kahden pubin terassit vierekkäin, ne ovat ainoat elämänmakuiset paikat tässä maisemassa. Etsin katseellani apteekkia, sen löydettyäni päätän olla menemättä sisään, jatkan matkaani liikekeskuksen käytävää pitkin, tulen risteykseen, käännyn kaupunkia kohti.
Sitten kävelen erittäin viihtyisän asuinalueen poikki, värikkäitä puutaloja, pihoja, puistoalueita, vihreitä puita ja niin kirkasta että asfalttikaan ei ole tummanharmaata. Vain yksi tie, jolla sekä jalankulkijat että autot kulkevat. Kuumuus tuntuu otsassa ja nenänvarressa silmäkuoppien reunoilla, selässä. Koulun kohdalla sähkö- tai puhelinlangoista roikkuu kahdet kengät, kesän merkki sekin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
;)
Ensin ajattelin vain postata tämän kuvan, mutta etsiessäni jotain muuta löysin eräältä vanhalta kovalevyltä yhden vanhan tekstin, jossa on paljon kesänostalgiaa. Olkoon tuleva kesänne sellainen, jota tulette muistelemaan myöhemmin. Seuraavat rivit on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten.
Muistan. Olin alle kolmen, uin parkettilattiaa pitkin rivitalon päätyhuoneistomme keittöstä olohuoneeseen (tai toisinpäin, en tiedä) maaten mahallani naapurin samanikäisen tytön kanssa.
Muistan. Olin ensimmäisellä luokalla. Olin ihastunut toisella luokalla olevaan tyttöön, hän oli kauneinta mitä olin koskaan siihen mennessä tiennyt. Ystävystyin tytön veljen kanssa, ja menin eräs iltapäivä heidän kotiinsa. Maailman kaunein tyttö teki keittiössä pakastimen päällä matematiikan tehtäviään ja kysyi minulta: "Saanko kysyä sinulta jotain?" Minä sanoin: "Saat", luullen hänen kysyvän jotain matematiikkaan liittyvää. "Tykkäätkö sinä minusta?", hän kysyi. Sanoin: "En."
Muistan kuinka alaluokilla ollessani isoveljeni häpesi minua kun seisoin aamunavauksessa villasukat jalassa. En nähnyt siinä mitään väärää.
Muistan kuinka rakastunut olin monta vuotta ala-asteella yhteen ja samaan tyttöön. Ja kuinka hän särki sydämeni kerta toisensa jälkeen. Tunsin itseni vankkumattomaksi romantikoksi, olin jopa ylpeä siitä, ja olin varma, että oikeus toteutuu ja saan hänet vielä joskus.
Muistan ala-asteaikojen pitkät, loppumattomilta tuntuvat kesäillat ja pitkät kesät. Muistan istuneeni leikkimökin katolla kevätjuhlan jälkeen, uudet koripallotossut jalassa. Oli kuuma, kaikki muut olivat jo lähteneet. Oloni oli rauhallinen, toiveikas, odottava mutta ei kärsimätön. Muistan kuinka valkealta sora näytti Seuralan pihalla ja kuinka vihreät koivukujan uudet lehdet olivat auringon paisteessa.
Muistan kesäiltojen uintireissut, muistan vuotta vanhemman tytön josta pidin hetken aikaa, myöhemmin sain kuulla että hän tunsi samoin. Silloin oli jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään, olimme ajautuneet erillemme. Tunsin että meillä oli samankaltainen huumorintaju. (-"Mikä ajaja ei osaa ajaa?" -"Ruuvimeisseli!")
Mielestäni hän oli kaunis nauraessaan, ja hänellä oli luonnonpunaiset hiukset ja pisamia. Minua ei häirinnyt edes se, että hänen isäpuolensa oli kylän suurin maanviljelijä.
Muistan kuinka johonkin aikaan (yhden kesän ajan) kaikilla oli tapana iltaisin kokoontua koulun kentälle, ja kuinka ilmassa oli jotain, kihelmöintiä siitä, saisinko tänään juteltua jonkun tietyn tytön kanssa, nauraisiko hän jutuilleni, olisinko hetken hänen maailmansa keskipiste. Ilmapiiri oli vapautunut, kaikki olivat ystäviä keskenään, tietäen hetken katoavaisuuden, tiedostaen oman lapsuutensa ja nuoruutensa menevän äkkiä. Seuraavana kesänä kaipasin noita iltoja ja toivoin niiden jatkuvan, vaikka tiesin taian kadonneen pitkän ja pimeän talven aikana.
Muistan luokkaretkemme, pitkän bussimatkan, leirikeskuksen, kielletyn hedelmän liikkuessamme öisin, pokerinpeluun, tyttöjen pitkät yöpaidat, sen kuinka hämmästyin aamuyöstä lintujen äänien sinfoniaa auringon noustessa korkeiden mäntyjen ylle. Muistan opettajien muovisten kauppakassien läpi näkyneen "ALKO"-tekstin. Muistan muistelleeni tuota matkaa vuosikausia kaiken tapahtuneen jälkeen. Ihminen on tietyn ikäinen vain hetken aikaa, viettää tietyssä paikassa silmänräpäyksen ajan, ja tajuaa vasta tuon hetken mentyä mitä se oikeasti merkitsi ja liian usein katuu sitä, ettei tajunnut nauttia silloin kun oli sen aika.
Muistan kuinka eräs tyttö sai suuresta kivestä ohimoonsa kerran uimarannalla, kun hänen serkkunsa yritti heittää kiveä veteen ja epäonnistui. Muistan sen äänen.
Muistan kuinka kesähelteellä jätimme kengänjälkiämme tien halkeamien korjauksessa käytettyyn pikeen. Muistan kuinka kerran kaukana toisella laidalla kylää upotin peukalonpään kokoisen kiven mustaan notkeaan pikeen ja peitin sen siihen. Muistan miettineeni kuinka kauan se siinä pysyisi. Muistan sillä hetkellä tajunneeni ajan, itseni, tien asfaltin suhteen.
Muistan kaatuneeni pyörällä kun kokeilin kaverini yllyttämänä ajaa pyörää oikea käsi vasemmassa sarvessa ja vasen oikeassa. Muistan kuinka lippalakkiini jäi jälki pääni osuessa soratiehen.
Muistan kuinka ihmeelliseltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran oli etelässä kesällä, ja siellä oli yöllä pimeää.
Muistan kun kaiversin kotini lähellä pikkumettässä olevaan mäntyyn nimikirjaimeni linkkuveitsellä. Muistan naapurin poikatytön lippalakin.
Muistan kuinka erään parhaan ystäväni luona hoidossa ollessani päiväunet piti aina nukkua kasvot seinään päin. Samassa hoitopaikassa muut pilkkasivat pyörääni, sanoivat laittaneensa naulan kumien läpi. Muut pitivät raaoista perunoista, minä en.
Muistan kuinka kieltäydyin antamasta suukkoa eräälle tytölle tienhaarassa. Hän luuli että olin suuttunut. En ollut, pelkäsin.
Muistan majan, aukean paikan tiheän katajapensaikon keskellä. Vain me kaksi tiesimme mistä sinne päästään.
Muistan saaneeni uuden ystävän ensimmäisellä luokalla. Hän on vieläkin aivan saman näköinen.
Muistan kesäisten kaupunkireissujen jälkeen autossa olleen ällöttävän makean kuuman mansikoiden hajun. Muistan kuinka kesäisin takaovemme oli aina auki, yölläkin. Muistan takapihalta lähteneen polun parhaan ystäväni luo. Muistan kuinka naapurin pappa söi Sisuja tupakanpolttamisen sijasta.
Muistan isoveljen mopojen rassauksen liiterissä. Siellä oli aina hämärää ja kosteaa. Muistan kuinka saunan ikkunasta lauteilla istuessaan näki suoraan oliko isoveli liiterissä. Liiterissä oli myös vara-avain, piilossa, roikkuen ruskeasta solmitusta nauhasta oven vieressä ylhäällä.
Muistan kuinka paras ystäväni veti minua turpaan kun en lähtenyt heidän kanssaan kauppaan. Heidän kauppareissunsa kestivät yleensä noin puoli vuorokautta, ja minun oli mentävä syömään ja saunaan. Olin oppinut välttämään niitä matkoja.
Muistan kuinka etupihan portaiden sivujen tummanharmaa rappaus lähti irti jos sitä vähänkin yritti. Muistan etupihan perällä naapurin papan puolella olleen suuren puisen autonkorjaustelineen, johon auto ajettiin että sen pohjan alla pystyi melkein seisomaan. Mielestäni se oli ihmeellinen rakennelma. En koskaan nähnyt ainoatakaan autoa sen päällä.
Muistan kuinka kävelin postilaatikolle kesäaamuna. Meidän postilaatikkomme oli ainoa metallinen koko rivistä. Postilaatikoilta näki pitkälle kumpaankin suuntaan tietä, toiselta puolelta pitkälti ohi Hassisen talon ja toiselta Ronkaisten mutkaan asti, jonka jälkeen alkoi jo iso tie. Postilaatikolta kun katsoi pellon yli, näki ison tien ja koulun joka näkyi paksun ja synkän kuusiaidan takaa.
Muistan kuinka talvella hukkasin luistimen suojani hankeen kävellessäni pellon viertä kentälle. Löysin ne kuitenkin keväällä, mutta jouset olivat venyneet niin että ne olivat käytännössä käyttökelvottomat. Ja olin muutenkin jo saanut uudet suojat.
5 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Keskiviikkoaamupäivänä seisoin muun ah-niin-trendikkään TEDx-yleisön kanssa odottamassa tapahtuman alkua Bio Rexin ylä-aulassa. Aulassa liikkumista vaikeuttivat kymmenet paikallaan seisovat, kännykkäänsä tuijottavat ja näppäilevät laihat, nuoret sänkimiehet. Itse saliin päästyämme ilahduimme (nörtit) lavan kummallakin puolella olevista ruuduista, joissa näkyi reaaliaikainen twitterfeedi. Ensimmäinen puhuja, kaikille tuttu Esa Saarinen, lanseerasi täysin uuden käsitteen beatlesiaalinen: esim. beatlesiaalinen rakkauden idea. Saarisen puhe oli ajatuksia herättävä, mutta poukkoili (hänelle tyypilliseen tapaan?) jutusta toiseen niin että punainen lanka katoaa. Puheen otsikko oli Vauvojen radikalismi, no, vauvat siinä ainakin mainittiin.
Toinen puhuja oli Valkeen Juho Nissinen. Nissisen esitys evoluutiosta ja aivokemiamme epätasapainosta nykymaailmassa oli mielenkiintoinen ja täyttä asiaa, vaikkakin jopa juontajat (puhumattakaan yleisöstä ja muista esiintyjistä) selkeästi naureskelivat korva-ledlamppujen konseptille, puhumattakaan Nissisen Oulun murteesta. Etelän pellet.
Luultavasti kaikkien mielestä päivän yllättävin puhuja oli entinen huippu-urheilija Virpi Kuitunen, joka piti selkeästä hermostuneisuudestaan huolimatta hyvin jäsennellyn ja esitetyn puheen luopumisesta. Ideana huippu-urheilijan elämästä kertomisen takana oli se, että ihmisiä yhdistää luopuminen, jokaisen on jossain vaiheessa elämäänsä luovuttava jostain, mitä on pitänyt jotenkin itseään määrittävänä. Twitterfeedin perusteella Kuitusen materiaali upposi yleisöön (vaikkakin, kuten joka puhe, se myös jakoi mielipiteitä; eräskin tweetti käsitteli aihetta suunnilleen näin: "Virpi Kuitunen, a former professional athlete and a whiner.")
Seuraavana "puhunut", itselleni aiemmin tuntematon Reidar Kasenius piti kornin ja monotonisen musiikin säestyksellä matemaattisen aivojumppatuokion (laske nollasta kahteenkymmeneen parillisilla luvuilla ja takaisin nollaan parittomilla, laske samalla nollasta kymmeneen ja kymmenestä nollaan). Nokian uuden älypuhelinyksikön johtaja Anssi Vanjoki esiintyi aiheesta Vapaaehtoisuuden musertava voima. Hänen mielestään vapaaehtoisuus on maailman suurin voimavara, tämä ilmenee nykyisin esim. avoimen lähdekoodin liikkeen muodossa (joka itsessään ansaitsisi blogipostin).
Väliajalla taas väistelin keskellä kulkuväyliä seisovia ilmeettömiä kännykkä - anteeksi, älypuhelinmiehiä matkallani terassille juomaan kesäistä kesäistä karpalolonkeroa ja nauttimaan Helsingin keskustan helteestä. Julkkisbongailun ja virvokkeen lipittämisen jälkeen oli aika siirtyä takaisin sisätiloihin tilaisuuden toiselle puoliajalle, jonka aloitti ajankohtainen Mikael Jugner, jonka puhe kontrollin illuusiosta oli ehdottomasti päivän parasta antia. Onko tässä mies joka tulee potkimaan perseitä seuraavassa eduskunnassa?
Helsingin yliopiston Kirsti Lonka puhui järkeviä siitä, kuinka koulu pelaa itsensä pois nykymaailmasta kieltämällä nuorille täysin luonnolliset laitteet ja ympäristöt, näin vaikeuttaen koko oppimisprosessia ja aiheuttaen turhaa kitkaa koululaitoksen ja lasten/nuorten välille. Sitran viestintäjohtaja, mediatutkija Teppo Turkki ennusti seuraavan globalisaation alkavan Aasiasta ja peittävän koko länsimaisen maailman itämaisella kulttuurilla ja elämäntavoilla. Zenroboticsin Jufo (III, jos huumorimusiikista puhutaan) Peltomaan singulariteettipuhe nauratti yleisöä, mutta vaikutti sisällöltään noin viidessä minuutissa kyhätyltä. Tweettaajat kyllä nielivät koko paketin ja intoilivatkin esityksen annista hyvinkin runsain mitoin.
Iltapäivän happivajeessa viimeinen esitys, tärkeästä ja mielenkiintoisesta aiheesta eli voimauttavan valokuvan käsityksestä ja sen käyttämisestä esim. lasten traumaattisten kokemusten käsittelyyn ja niistä toipumiseen tuntui ehkä liian pitkältä, saattoi myös johtua siitä että olen törmännyt Miina Savolaisen kuviin ja teorioihin aiemminkin, joten konsepti oli minulle tuttu.
Iltabileistä myöhästyin, kun aikainen aamuherätys pakotti torkkumaan hotellihuoneessa tv-dokumentin edessä. Ystävällinen narikkamies kertoi kellariyökerhossa olleen alkuillasta n. 130 henkilöä, joka on osallistujamäärästä ymmärtääkseni noin viidesosa. Pyörähdin kuitenkin baaritiskillä juomassa lonkeron ja jatkoin matkaani ystävieni luokse Kolmannelle Linjalle ja siitä Vallilaan viihtyisään pikkubaariin juomaan kolmen euron ginitoniceja. Valomerkin jälkeen tilasin taksin takaisin hotellille, nukuin taas liian vähän ja vietin aamupäivän katsoen hotellihuoneen telkkarista Futuramaa ja lipittäen rommikolaa.
Kirjauduttuani ulos hotellista hikoilin itseni takaisin Kallioon, josta seuraani lyöttäytyneen ystävättäreni kanssa lähdimme hieman liian myöhässä katsomaan Escher-näyttelyä Amos Andersonin taidemuseoon. Hieman myöhässä siksi, että osa näyttelystä tuli ns. juostua läpi, koska olimme paikalla noin kahtakymmentä minuuttia ennen sulkemisaikaa. Helteisen Helsingin helatorstaista emme löytäneet ainuttakaan auki olevaa sushiravintolaa, joten alkava energiavajeemme tuli paikattua Kaisaniemen metroasemalla sijaitsevassa mainiossa thaibuffetissa. (Thaibuffet nimeltään Happiness ei voi olla huono!) Olutravintolassa muutaman drinkin juotuamme metrosin itseni Hakaniemeen ja illan päälle muutaman keikan kautta takaisin Kallioon.
Perjantai menikin Kalliossa maatessa ja kiirehtimisestä pankin kautta lentoasemalle, vain huomatakseni että liian optimistisen ajattelun tuloksena en millään ehdi suunnitellulle iltapäivälennolleni. No, buukkasin itseni iltalennolle (joka onneksi oli olemassa), kävelin syrjäiselle lähtölaiturille torkkumaan. Jossain vaiheessa löysin itseni lentokentän ravintolasta katsomasta Kelju K. Kojootti -piirrettyjä lasten nurkkauksen lähellä olevasta pöydästä. Rentouduin ja tilasin toisen kossuvissyn, lueskelin, söinkin jotain. Takaisin Oulussa olin puolta tuntia ennen keikkamme alkua, joten pelivaraa ei juurikaan jäänyt, mutta kaikki meni hyvin kuitenkin. Jos jotain matkustamisesta ikinä oppii, on se, että kaikki menee hyvin, kuitenkin, loppupeleissä. Useimmiten.
kiitos tekstissä mainituille ystäville vieraanvaraisuudesta ja seurasta, ja muillekin ketkä jäivät mainitsematta. kuvia tedx:stä mm. täällä, puheiden pitäisi ilmestyä ensi viikolla tedxhelsingin kotisivuille
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Rivi kolmetoista puuttuu, totta se on.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
