Ystäväni Rusto, kuva on jostain about
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Välillä olo on täysin normaali ja jopa onnellinen, mutta sitten kaikki mennyt tulee mieleen ja minun pitää todella taistella saadakseni ajateltua jotain muuta. Osan ajatuksista/ideoista luon itse kiusatakseni itseäni. Siinä ei ole mitään järkeä. Aivoni toimivat minua vastaan, miksi. Toipuminen (mistä??? yli puoli vuotta sitten tapahtuneesta erosta josta luulin päässeeni yli jo talvella??? IT DON'T MAKE NO SENSE) ei ole tasaista: viime viikko meni todella hyvin, en ajatellut sinua kuin muutaman ohimenevän kerran, mutta sunnuntai-iltapäivän hiljaisuudessa tulet taas mieleeni, ja en voi olla ajattelematta kuinka vietät onnellista (aivoni ovat sitä mieltä että se on varmasti onnellisempaa kuin ollessasi minun kanssani) aikaa ja kuinka minä en voi enää ikinä keskustella kanssasi samalla tavalla kuin ennen.
Ja tiedän että kaikki kyllä paranee, mutta tämä olo on välillä melkein sietämätön. Silti se pitää elää, kokea, sitä ei voi sulkea pois kuin hetkellisesti. Ehkä tein sen virheen että jätin sen käsittelemättä talvella, en osaa enää sanoa. Luulin kyllä käsitelleeni sen, muistan hämärästi että siihen kuului paljon punaviiniä, Sinatraa ja Mad About You -sarjaa. Ja tiedän myös että en tällä hetkellä pysty ajattelemaan mennyttä kovinkaan todenmukaisesti. Vaaleanpunaiset lasit jne.
Ehkä koen tämän kaiken niin vahvasti sen takia että tunnistan tämän tunteen lapsuudestani/nuoruudestani, enkä ole muistaakseni tuntenut sitä sen jälkeen. Olen aina ollut hyvä viihtymään yksin. Nyt yksinolooni on kuitenkin hiipinyt ohut yksinäisyyden säie, joka hermostuttaa minua.
Olen aina ollut huono ajattelemaan tulevaisuutta. Se on (varsinkin parisuhteessa) ehdottomasti huono asia mutta olen tottunut siihen, se on osa minua. Nyt haluaisin kuitenkin olla siinä parempi. Nyt olisi hyvä jos minulla olisi työkalut ajatella tätä kaikkea vähän kauempaa ja uskoa siihen että muutaman kuukauden päästä näen kaiken selvemmin. Silloin luultavasti kiitän itseäni että jaksoin odottaa, että en tehnyt mitään. En mitään. Sillä rakkaat aivoni heittelevät ilmoille – myönnettäköön – aika radikaaleja parannusehdotuksia. Pitää vain olla, pitää itsestään huoli ja odottaa että kaikki paranee. Vaikka sillä välin kaikki tuntuisikin hirvittävän surulliselta ja turhalta.
Sorrun mustavalkoiseen ajatteluun, tiedän. Ja maailma ei ole mustavalkoinen, tiedän. Hyviä asioita (brains, take note):
- lauantaina vietin aikaa todella hyvän ystäväni ja hänen ihastuttavan kolmevuotiaan tyttärensä kanssa. He tulivat käymään luonani, ja kotimatkalla tyttö oli sanonut että "Joonaksen luona oli mukavaa, Joonas on tosi mukava."
- vaikka olen ollut välillä hyvin ahdistunut, en ole juurikaan käyttänyt alkoholia (itse asiassa join viime viikolla vain kolme ravintola-annosta, lauantaina)
- en ole kärsinyt univaikeuksista enkä ole ollut väsynyt
- reilu kourallinen käyttämättömiä vapaapäiviä, niistä ensimmäinen tämän viikon perjantaina
- Kaikesta Huolimatta pystyn käsittelemään (kuinka menestyksekkäästi? en osaa sanoa) näitä asioita, ymmärrän (toivon?) olevani vain(?) hetkellisesti masentunut ja siksi aivoni (rakkaat aivoni) pitävät pinnalla kaikkia menneitä asioita joille ei voi enää mitään ja kaikkia kuviteltuja nykyisiä asioita jotka eivät ole todellisia.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
"There is a rush to normal in many of us that closes us off, not only to the depth of our own suffering but also, as a consequence, to the suffering of others."
Trauma is not just the result of major disasters. It does not happen to only some people. An undercurrent of trauma runs through ordinary life, shot through as it is with the poignancy of impermanence.
Mark Epstein, The Trauma of Being Alive @ NYTimes.com
Kts. myös edellinen kirjoitus.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
––– I suggest simply getting very, very gentle with yourself for your failings in the meantime. We all fail, we all suffer, we are all imperfect. In fact, our shared imperfections are the starting point for our shared humanity. If you can soften your heart a little toward yourself, you may find that your heart softens a little more for those around you, too.
Ask Metafilter: "How does one have a real-life Brand New Day?"
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kuten arvelinkin, jo muutama päivä kohtuullisen normaalia arkielämää vie mukanaan kaiken masentavan. Tänään – en tiedä miksi – hymyilin itsekseni tihkusateessa lounastauolla. It's just life, you know. Fuck the apathy. Kaikki on hyvin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen nyt yrittänyt kohta kaksi tuntia kirjoittaa ulos tätä huonoa oloa. Siellä se vain on, välillä kiristävänä kimppuna kurkussa asti. Luulin päässeeni yli ja eteenpäin, ja on ollut hienoa nähdä sinunkin toipuvan. En osannut odottaa tätä reaktiota, tätä fiilistä joka on nyt ollut päällä jo päiväkausia.
Ehkä se alkoi hotellihuoneessa. Vietin muutaman viikon täysin yksin. Mietin paljon omaa yksinolon tarvettani. Se on tuntunut niin tärkeältä että nämä yksinäisyyden ja ikävän tunteet sekoittavat kaiken. Istuin huoneen parvekkeella ja mietin kuinka hienoa olisi jos olisit täällä, tulisit vaikka suihkusta, kävelisit huoneen läpi pyyhe päällä, koputtaisit hymyillen parvekkeen oveen ja saisit minut heräämään ajatuksistani. Tekisit kaikesta parempaa, kiskoisit minut ulos omalta ainaiselta mukavuusalueeltani. Onnistuit siinä välillä hyvin, muistatko? Joskus siihen riitti vain sinun hymysi.
Olin kai vain tottunut liikaa siihen että olet olemassa, että olet kuitenkin aika lähellä. Lähempänä kuin kukaan. Kaiken sen jälkeen mitä koimme yhdessä. Nyt tuntuu siltä että menetän ystävän, eikä minulla ole oikein varaa menettää niistä enää yhtään.
Tiedän: tämä on vain ohimenevä masennusjakso. Kaikki paranee kyllä. Loma loppuu, arkirutiinit palaavat ja tuovat mukanaan suunnitelmallisuutta ja varmuutta. En vain ole ollut tällaisessa tilanteessa hyvin pitkään aikaan, ja olen ilmeisesti unohtanut osan keinoista millä olen ennen pitänyt ajatuksiani aisoissa.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kirjoitettu alun perin 17.2.2011. Kerään näitä ideoita tähän etusivulle myöhemmin tulevaa samoja teemoja käsittelevää kirjoitusta varten.
Huomaan ajelehtivani vain kaikissa huonoissa hetkissä. En tiedä miksi. Silloin ajattelen, kuinka hyviä hetkiä on kuitenkin moninkertaisesti enemmän. Todella paljon enemmän. Ainakin hetkellisesti se auttaa.
Joskus reaalitodellisuus unohtuu, kaikki se hyvä ja hieno mitä on tai oli jää muutaman vähemmän miellyttävän hetken alle. Mutta jos miettii vaikka pelkästään vietettyä aikaa, niiden huonojen hetkien suhde hyviin on ehkä 1/100. Joten miksi ne huonot ovat kuitenkin päällimmäisenä mielessä?
Se saattaa johtua siitä, että opimme epäonnistumisiemme kautta: kipeimmät asiat ovat niitä joita meidän pitää miettiä kasvaaksemme paremmiksi ihmisiksi. Ray Loriga, Tokio ei välitä meistä enää:Muisto on typeristä typerin koira, sille heittää kepin ja se tuo takaisin ihan mitä muuta tahansa.
part I | part II
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kirjoitettu alun perin 14.3.2010
TV and movies have fucked us all up, have us all expecting these Big Huge Romances and Significant Connections. Real life ain't like that - connections between people cook up slower and sweeter than anything in movies. People are amazing and fascinating and sure to do whatever they please, no matter what you hope they do. So enjoy their warmth and company and light within them and don't try to douse that light by holding them to a script you've got in mind for them. Be grateful for those you connect with and don't despair at those you don't - no one connects with everyone.
MeFi
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
