Bussimatka kahdeksan vuoden takaa 
Tämä on tositarina, joka tapahtui päivälleen kahdeksan vuotta sitten, eli vuonna 2001.

Kahdeksantoistavuotias allekirjoittanut ja hänen hyvä ystävänsä olivat menossa Tukholmaan katsomaan Radioheadia. Asuinpaikkamme sijainnista johtuen päätimme tehdä matkan bussilla, tämä taisi myös olla halvin vaihtoehto. Nousimme bussiin torstaina klo 15, perillä oli tarkoitus olla perjantaina aamulla, olisiko matkan kokonaiskesto ollut noin 17 tuntia tai jotain. Enää en löydä netistä aikatauluja vaikka mielestäni linjaa ajettiin ainakin vielä pari vuotta sitten kun asuin Torniossa.

Olimme tietysti innokkaina poikina varautuneet pitkään matkaan erilaisin virvokkein (Bailey's, olut, pistaasipähkinät, valkoviini sekä bonuksena litra juuri tiputettua, vielä lämmintä pontikkaa). Bussi oli eräänlainen puolikas malli, eli bussin takaosa oli pelkkää rahtitilaa ja etuosa perinteistä sisätilaa, puolet tavallisen bussin sisätilasta. Istuimme taakse, muut matkustajat (muutama seniori) istuivat edempänä. Teimme olomme mukavaksi ja asennoiduimme pitkään iltaan ja yöhön joka oli edessämme.

Matka meni todella mukavasti, ilta kului kuin siivillä, maisemat vaihtuivat ja kokonaisuudessaan alkoholi ja pikkusuolaiset rentouttivat sen verran, että aika ei käynyt kertaakaan pitkäksi.

Puolenyön aikaan bussi pysähtyi Sundsvallissa. Tiesimme aikataulusta pysähdyksen kestävän tunnin, joten kun bussi ajoi aseman eteen, menimme ulos tupakalle. Seisoessamme ihan bussin oven edessä kuski menee takaisin sisään bussiin, sanoo meille jotain, laittaa oven kiinni ja ajaa pois.

Mietimme siinä (humalassa & huonosti Ruotsin kielen taitoisena muutenkin) että "no se varmaan meinas että venatkaa tässä hän kääntää bussin tai jotain tai käy hakemassa lisää porukkaa". Venailimme tunnin, toisen ja bussia ei vaan kuulu eikä näy. Alkoi olla kylmä, minulla jäi takkikin (ja kaikki muutkin kamat) sisälle bussiin. Ystävälläni oli onneksi takki ja sen taskuissa kännykkä ja lompakko. Mikä avuksi? Missä bussi?

Pyysimme asemalla odottavia todella avuliaita ruotsalaisia varusmiehiä soittamaan bussiyhtiöön ja sitä kautta kuskille; hänen puhelimensa oli tietysti kiinni, tai ehkä numero oli väärä. Etsimme myös lähikortteleista hotellia/hostellia, eräässä kävimmekin, mutta se ei ollut budjetillemme sopiva. Kaiken tämän jälkeen päädyimme ainoaan vähänkään järkevään ratkaisuun: marssimme poliisiasemalle (kun ensin kysyimme tietä sinne noin kolme kertaa) ja selitimme tilanteemme. Joten sen yön vietimme Sundsvallin poliisiaseman tuulikaapissa epämukavilla "puistonpenkeillä" nukkuen.

Poliisit olivat todella avuliaita, vaikkakin ehkä hieman ärsyyntyneitä nuorten suomalaisten sekoilusta. Saimme kahvia, sekä juttelimme jonkin aikaa nuoren poliisin kanssa. Yökin tuli nukuttua, aamulla heräsin noin kuuden aikaan ja hipsimme äkkiä tiehemme ennen kuin poliisit olisivat ruvenneet kyselemään lisää.

Löysimme takaisin linja-autoasemalle, ja selitimme taas tilanteemme; olemme jääneet keskellä yötä Kemi-Tukholma bussista, kaikki kamat siellä, mitä tapahtui, pitäisi päästä Tukholmaan. Infosta tekivät pari puhelua ja kertoivat kuskin olevan meille todella vihainen, hän oli odotellut meitä puoli tuntia (!). Ystävälläni oli onneksi sen verran käteistä että pääsimme seuraavaan Tukholmaan kulkevaan bussiin. Aamupäivästä iski krapula, ja vietinkin suurimman osan noin kuuden tunnin bussimatkasta bussin vessassa oksentaen.

Perjantaina iltapäivällä noin kolmen maissa pääsimme Tukholman Central Stationille. Taas selitimme tilanteemme ja kyselimme matkatavaroidemme perään; ne olivat kuulemma jossain Umeåssa (tms.) ja saisimme ne seuraavana aamuna kello seitsemän. Okei.

No, olimme kuitenkin Tukholmassa! Fiilistä latisti hieman se, että emme saaneet ketään ystävistämme (jotka olivat tulleet mm. laivalla ja lentokoneella, heidän kanssa meidän piti myös jakaa hostellihuone ja viettää aikaa yhdessä) kiinni (ystäväni puhelin ei toiminut Ruotsissa saldorajan vuoksi). Noh, päätimme reissussa rähjääntyneenä mennä johonkin halpaan nuorisohostelliin ja miettiä asiaa siellä. Infotiskiltä saimme ohjeet noin viiden korttelin päässä sijaitsevaan hostelliin.

Lähdimme kävelemään Tukholman keskustan perjantai-iltapäiväruuhkassa kohti hostellia, kun vastaamme kävelevät laivalta juuri tulleet ystävämme! He kertoivat käyneensä juuri varaamassa koko porukalle hostellihuoneen ja olivat menossa lentokoneella tulevaa porukkaa vastaan Central Stationille. Keräsimme porukan kasaan, lähdimme hostellille ja vietimme hyvää aikaa koko illan.

Seuraavana aamuna haimme matkatavaramme asemalta, kaikki oleellinen oli tallessa (lompakko, kännykkä, kitara, vaatteet), vain viinat ja pähkinät puuttuivat. Tämän jälkeen huomasin (sivujuoni #1!) että keikkaliput, jotka olivat olleet koko matkan ajan farkkujeni takataskussa, olivat kadonneet. Samassa kuoressa oli myös eräälle tytölle (nettituttavuus) ostamani lippu, hänet tapasinkin parin tunnin päästä, ja metroilimme Globenille ostamaan uudet liput.

Palatessamme hostellille myöhemmin iltapäivästä huomasin silmäkulmastani keskellä katua tuulessa lentävän jutun. Katsoin uudestaan, ja kävelin keskelle tietä tarkastelemaan asiaa lähemmin. Huomasin, että se oli eilen kadottamani sininen Ruotsin lippupalvelun kuori; mietin hetken aikaa uskallanko nostaa sitä maasta; liput olisivat kuitenkin kadonneet. Nostin, avasin kuoren, ja siellä liput olivat.

Long story short, myimme ylimääräiset liput Globenin edessä, vietimme parhaan keikan mitä olen itse ikinä nähnyt, No Surprisesin c-osan aikana tämä nettituttavuuteni kääntyi edessäni ja suuteli minua. Seurustelin hänen kanssaan vuosikaudet tämän jälkeen.

Sivujuoni #2: bussissa matkalla Kemistä Sundsvalliin bussiin nousi mukavan näköinen nuori tyttö, joka osoittautui karjaalaiseksi Piaksi (hän oli matkalla Norjasta Tukholman, Turun ja Karjaan kautta Tansaniaan (tms.) vapaaehtoistyöhön). Istuimme iltaa bussissa, tarjosimme hänelle juotavaa ja syötävää ja hän kirjoitti matkapäiväkirjaamme muutaman lauseen. Jossain vaiheessa ennen Sundsvallia Pia nukahti, ja heräsi jossain vaiheessa Sundsvallin jälkeen. Matkapäiväkirjamme oli jäänyt pöydälle kaiken muun kaman kanssa, ja mietimmekin ennen kuin saimme matkatavaramme takaisin, että olisipa hän jättänyt esim. yhteystietonsa tai jotain matkapäiväkirjaamme!

Hän olikin kirjoittanut siihen jotain. Yhden lauseen.

"Enää ei kukaan ole tallessa."




Paluumatkalla, samalla bussilinjalla, huomasimme että bussi pysähtyikin tunnin jossain Sundsvallin ulkopuolella valtatien varressa, jollain ABC-tyyppisellä huoltoasemaravintolakompleksilla. En tiedä vieläkään mitä kuski sanoi tai mitä oikeastaan tapahtui että jäimme Sundsvalliin. Tarina on silti hyvä, vaikka ehkä vähän nolo, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Kuten sanonta kuuluu, we we're just a couple of kids. Ehkä päivitän tämän postin myöhemmin myös kuvamateriaalilla ja skannatuilla matkapäiväkirjasivuilla.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Jyrki Mäki haastattelemassa Tuomari Nurmiota? 
Ei helevetti, pakko mennä: lauantaina klo 14 kaupunginkirjastolla Radiopuhelimien Jyrki Mäki haastattelee Tuomari Nurmiota, aiheena Dumarin laulutekstit ja niiden tarinat.

EDIT 8.9.: Täällä videomateriaalia.

3 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Beckin uusi levykerho 
Beck on löytänyt uuden hauskan: hän äänittää sekalaisen porukkansa (mm. Giovanni Ribisi) kanssa jonkun klassikkolevyn uudestaan yhdessä päivässä, treenaamatta etukäteen, ja julkaisee sessiot lo-fi-henkisinä videoina. Tähän mennessä on levyistä ilmestynyt ensimmäinen, Velvet Underground & Nico ja yksi biisi Songs of Leonard Cohenilta.

3 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Ehkä iMac 24"? 46,90€/kk? 
Luotettava kotikoneeni, viritelty ikivanha Powermac Sawtooth ei inahtanutkaan tänä aamuna, ulkoinen Firewire-kovo vain surisi. Tämän koneen olen itseasiassa talvella jo korvannut MDD G4:lla, mutta siitä (erinäisten purkkaviritysten, joihin saattoi tai ei saattanut kuulua esim. dvd-aseman luukun modifointia leipäveitsellä, minkä johdosta kone piti käynnistää ja sulkea kuulakärkikynällä) rikkoontui virtanappi, enkä ole jaksanut korjata sitä.

Kohtalon ivaa lienee se, että kun tulin tänään töihin kollegani mainitsi uudessa Pelit-lehdessä olleen Soneran mainos: uusi iMac 24" 2,66Ghz hintaan 46,90€ kuukaudessa. Kolmen vuoden sopimuksella, kokonaishinta 1688,40€ (mikä on parisataa enemmän kuin Apple Storesta). Houkuttelevaa, kuitenkin. Ehkä rupean uuden iMacin omistajaksi, ehkä, ehkä. Hmm.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
TV 
Omistin television viimeksi asuessani Torniossa. Talo jossa asuimme oli 1920-luvulla rakennettu, eikä siellä näkynyt tv (ehkä antennissa oli vikaa, ehkä kaapeleissa). Mutta omistin silti (kuten olin omistanut jo vuosien ajan) vanhempieni vanhan 30 vuotta vanhan ASA-merkkisen neljäntoista tuuman väritelevision (voitteko kuvitella nykyään ostetun telkkarin kestävän 30 vuotta? Vastaus: ette voi). Silloin telkkaria tuli käytettyä satunnaisesti videoiden katseluun. Kellarivarastossani makaa edelleen muutama suuri pahvilaatikko täynnä nauhoitettuja VHS-kasetteja. Olen roudannut niitä nyt muutaman muuton. En tiedä, olen kai päästäni sekaisin.

Meille kotiin tuli videot suhteellisen myöhään. Muistan kuinka olin kateellinen kavereilleni, joilla oli videot ja joillakin jopa "taivaskanavat" (sellaisella avaruuden rajalla lentävällä laatikolla ammutaan näkymättömiä säteitä laatikosta toiseen maailman toiselta puolelta toiselle, jos ette tienneet). Äiti osti videonauhurin joskus vuoden 1994 tai 1995 tienoilla, muistaakseni postimyynnistä. Niillä sitten nauhoitettiinkin kaikki vähänkin sen arvoiset (hah) elokuvat, joita monia säilytän vastoin kaikkea järkeä edelleen (Singles, Faijalla homma hanskassa, Valo taivaalta).

Joten näitä arkistojen aarteita katsoin silloin tällöin yläkerran huoneessani Torniossa. En kaivannut televisio-ohjelmia (kuten en kaipaa edelleenkään). Kun muutimme entisen tyttöystäväni kanssa kaljatehtaan viereen normaaliin kerrostalokaksioon, televisio seurasi mukana, mutta en muista meidän sitä kovin useasti katsoneen.

Seuraavassa asunnossani näkyi neljä kanavaa: YLE1 ja 2 sekä SVT1 & SVT2 (Ruotsin kanavat). Muistan katsoneeni televisiota todella satunnaisesti. Ruotsin kanavalta tuli jotain hyvää, en muista enää mitä. Jotain amerikkalaista sitcomia. Kun muutin siitä asunnostani (joka siis oli entinen parturikampaamo erään omakotitalon siivessä) tänne Ouluun, roudasin muuton yhteydessä sekä television että videot tien toisella puolella sijainneeseen kierrätyskeskukseen. Sain kahvilipun jonka olisin voinut käyttää Meri-Lapin alueen kiekkareiden kahvioissa. Taisi jäädä käyttämättä.

Siitä on nyt kaksi vuotta, ja olen katsonut televisiota (aktiivisesti) ehkä neljä kertaa tänä aikana. Nyt ei siis puhuta jalkapallon katsomisesta pubissa, vaan tarkoituksenmukaista yksityistä jonkin ohjelman katsomista. TV lähinnä ahdistaa minua nykyään. Suurella osalla ihmisistä on olohuoneessaan vuosittain suureneva musta monoliitti, joka hallitsee muuta sisustusta siihen pisteeseen asti, että vaikka illanistujaisissa TV ei olisi auki, kaikki joutuvat istumaan kuin katsoisivat TV:tä (siis kaikki tuolit ja sohvat osoittavat mustaa monoliittia kohden). Ja usein jossain vaiheessa (tylsiä) bileitä joku laittaakin telkkarin päälle, ja taas on tekosyy olla yrittämättä mitään henkistä yhteyttä kanssaihmisiin. Ei kumma että olen välillä epäsosiaalinen (vika on siis tietysti aina kaikissa muissa, ei ikinä minussa).

Itse pyrin usein istumaan (esim. vieraassa paikassa) niin että en näe televisiota. Jos se kuitenkin vilkkuu näkökentässäni, keskitän huomioni johonkin muuhun kohtaan huonetta. TV passivoi ihmiset, saa heidän keskittymiskykynsä ja mielikuvituksensa näivettymään. Televisioviihteen taso on (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) hirvittävän alhainen. Mainostauot pitenevät vuosi vuodelta, mainokset huutavat aina muutaman piirun verran suuremmalla volumella muuhun ohjelmaan nähden, tauot ovat jopa joka kanavalla samaan aikaan, kuluttaja ei voi paeta enää toiselle kanavalle odottelemaan paskan Van Damme -leffan jatkoa. On tehty tutkimus joka kertoo että ihmisten aivojen aktiviteetti on nukkuessa suurempi kuin televisiota katsoessa. Mikäs siinä, helppohan se on työpäivän jälkeen maata sohvalla ja tuijottaa mitään ajattelematta erilaisia liikkuvia kuvia viisi tuntia putkeen (fucking prime time, man).

Ainoa hetki milloin voin sietää televisiota (noin viidentoista minuutin ajan) on se jos saan katsoa sitä yksin, tai sellaisessa seurassa jossa muita ei haittaa että vaihdan kanavaa viimeistään viidentoista sekunnin välein, huudahdan välillä "Mitä vitun paskaa!". Ymmärrettävästi tällainen seura on harvassa. Siksi en juuri katsokaan televisiota, enkä halua sellaista omistaa. Luen ennemmin vaikka kirjaa, tai tuijotan ikkunasta ulos, kiitos paljon. (Myös esim. MacGyver -juomapeli on "sallittua television käyttöä", tai oikeastaan mikä tahansa televisioon liittyvä tilanne missä saa pitää ääntä ja nauttia alkoholia.)

8 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Portaat lahoaa ja kohta pitää rakentaa uudet portaat 
"No mitä sulla tulee mieleen tästä paikasta?"

"Mitä mulla, lapsuuden kesälomia, uunon pelaamista, teen juomista sellasen pienen pöydällä olevan kaasulampun valossa. Toi vahaliina joka on pistetty nastoilla kiinni tohon pöytään. Eli siis kaikkea pientä ja suurempaaki."

"Mitä sä tarkotat, suurempaa?"

"No, mä taisin menettää neitsyyteni täällä, tai ainaki joku niistä muutamasta ensimmäisestä yrityksestä tapahtui täällä."

"Ja sit tää on niinkun enää puolikas tää paikka. Tai että miten sä tätä nykyään kuvailisit?"

"No miten mä, kai se riittää kun sanoo että on mökki josta on kaks seinää poistettu moottorisahalla? Eli enemmän tää on tällainen katos, tossa on tuo makuupuoli jossa ei ollu ennen oveakaan, mut nyt siinä on ja se on vähän tollanen varastohuone. Tätä kuistia kiertää tällanen rima-aita, et porot ei tee tästä mitään omaa rakkaudenpesäänsä, vaikka mitä se nyt haittais, sotkeehan ne tietenki.. Tossa pihalla oli sellanen hirsipöytä, nyt ei oo enää kun noi "perustukset" ja nekin on ihan lahonnu ja maatunu."

"No mut sauna on vielä ennallaan?"

"Joo se on vielä tossa, sille ei oo tehty mitään. Sinne mentiin ennenki tosta kuistilta, ei täältä sisältä. Mä muistan ku mä oon penskana nukkunu tossa alasängyssä, ja siinä on niinku tiiliseinää puolet ja puuseinää puolet, siinä on sauna niinku suoraan seinän takana. Siitä kuuluu puhe ja äänet sillai just ja just läpi. Niin oli mukava nukahtaa niihin saunomisen ääniin. Jotenki turvallista."

"Ja musta on jotenkin kummallista nyt istua tässä, 26-vuotiaana, ja muistella tätä kaikkea kun tää paikka on näin muuttunu. Tai siis, kaikki on samaa, lattia on sama, toi takka on sama, kaapit ja kaikki, mut ei tää oo enää mökki. Ja kaikki on vähän sellasessa hitaan rapistumisen tilassa, ei nyt tässä sisällä kyllä mut tossa pihalla ja ympärillä. Noi portaat tonne rantaan, näitkö sä ne? Niin mä muistan kun ne tehtiin ehkä joskus kymmenen vuotta sitten? Niin mun mielessä ne on aina ollu tosi uuden näköset. Meeppä nyt kattomaan, ihan jäkälän peitossa, alimmat rakenteet rupeaa jo lahoamaan. Niin siitä tuntee tai huomaa sen kuinka aika kuluu. Kun sellaset asiat, joita sä oot pitäny täysin varmana, muuttuu ja murenee."

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Fare thee well, Miss Carousel 


Kun istuin Vaaranpuistossa Teuvo Pakkalan valvovien silmien alla ja katselin ylöspäin suureen vaahteraan jossa kiipesi kaksi ystävääni, mietin kaikkea mitä on tapahtunut tänä kesänä. Pitkästä aikaa tulevaisuus on täysin auki, osittain edes. Se pelko (the fear) ei ole väistynyt, mutta nyt ainakin olen vastuussa pelkästään itsestäni. Mitä tahansa teenkin, teen sen nyt yksin.

"I couldn't stand the fear any longer, so I left. Do you feel it, the fear? No? How can you not feel it, man?" kysyi minulta eräs amerikkalainen Hampurissa ikuisuuksia sitten (kuusi vuotta? seitsemän?). Yhtenä päivänä hän jätti kaiken, otti repun selkään ja lähti reissuun. Ja kertoi tuntevansa itsensä ensimmäistä kertaa eläväksi. Kiersimme koko yön auki olevassa DOM-huvipuistossa, joimme olutta, katselimme värivaloja. Keräsimme kolehdin ja kilpailimme rahasta kuka pääsee ensimmäisenä ulos peililabyrintista. Elimme. Silloin en vielä oikeastaan ymmärtänyt, mutta nyt olen alkanut ymmärtää.

En ole ikinä pystynyt ajattelemaan tulevaisuutta, tai suunnittelemaan sitä. Ehkä siksi tämäkin tuli varmasti monelle yllätyksenä. Mutta parempi nyt kuin joskus myöhemmin, paljon parempi. Se on totta, mitä ne laulavat, että kasvaa vuosien paino. Mutta en vaihtaisi päivääkään menneestä kahdeksasta vuodesta. En ainuttakaan.



pahoitteluni sekavasta postista, palaan tähän aiheeseen tulevaisuudessa toivottavasti selkeämmin

7 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Seitsemän hyvää ja seitsemän huonoa päivää 

pictures for sad children (c) john campbell

Mistä johtuu se, että kun on allapäin ja kaikki masentaa, niin ei ota vastaan lähipiirin piristysyrityksiä vaan aiheuttaa muillekin huonoa mieltä omalla passiivisuudellaan? Miksi ei osaa ravistautua irti? Vai pitäisikö se tehdä yksin? Jostain syystä jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu paremmalta, mutta onko siinäkään mitään järkeä? (Taas pelkkiä kysymyksiä, pahoittelen..)

(Tosiasiassa tämä voi olla vielä ihan hyvin viikonlopun juhlista toipumista henkisesti, joten ei heitetä kirvestä vielä. Ensi viikonloppu meneekin onneksi rauhallisesti mummolan vintillä.)

3 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen

|◄  72 73 74 75 76 77 78 79 80 81  ►|