kommentoi | linkki kirjoitukseen
Ehkä?
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kirjoitettu 7. syyskuuta 2009
Tämä on tositarina, joka tapahtui päivälleen kahdeksan vuotta sitten, eli vuonna 2001.
Kahdeksantoistavuotias allekirjoittanut ja hänen hyvä ystävänsä olivat menossa Tukholmaan katsomaan Radioheadia. Asuinpaikkamme sijainnista johtuen päätimme tehdä matkan bussilla, tämä taisi myös olla halvin vaihtoehto. Nousimme bussiin torstaina klo 15, perillä oli tarkoitus olla perjantaina aamulla, olisiko matkan kokonaiskesto ollut noin 17 tuntia tai jotain. Enää en löydä netistä aikatauluja vaikka mielestäni linjaa ajettiin ainakin vielä pari vuotta sitten kun asuin Torniossa.
Olimme tietysti innokkaina poikina varautuneet pitkään matkaan erilaisin virvokkein (Bailey's, olut, pistaasipähkinät, valkoviini sekä bonuksena litra juuri tiputettua, vielä lämmintä pontikkaa). Bussi oli eräänlainen puolikas malli, eli bussin takaosa oli pelkkää rahtitilaa ja etuosa perinteistä sisätilaa, puolet tavallisen bussin sisätilasta. Istuimme taakse, muut matkustajat (muutama seniori) istuivat edempänä. Teimme olomme mukavaksi ja asennoiduimme pitkään iltaan ja yöhön joka oli edessämme.
Matka meni todella mukavasti, ilta kului kuin siivillä, maisemat vaihtuivat ja kokonaisuudessaan alkoholi ja pikkusuolaiset rentouttivat sen verran, että aika ei käynyt kertaakaan pitkäksi.
Puolenyön aikaan bussi pysähtyi Sundsvallissa. Tiesimme aikataulusta pysähdyksen kestävän tunnin, joten kun bussi ajoi aseman eteen, menimme ulos tupakalle. Seisoessamme ihan bussin oven edessä kuski menee takaisin sisään bussiin, sanoo meille jotain, laittaa oven kiinni ja ajaa pois.
Mietimme siinä (humalassa & huonosti Ruotsin kielen taitoisena muutenkin) että "no se varmaan meinas että venatkaa tässä hän kääntää bussin tai jotain tai käy hakemassa lisää porukkaa". Venailimme tunnin, toisen ja bussia ei vaan kuulu eikä näy. Alkoi olla kylmä, minulla jäi takkikin (ja kaikki muutkin kamat) sisälle bussiin. Ystävälläni oli onneksi takki ja sen taskuissa kännykkä ja lompakko. Mikä avuksi? Missä bussi?
Pyysimme asemalla odottavia todella avuliaita ruotsalaisia varusmiehiä soittamaan bussiyhtiöön ja sitä kautta kuskille; hänen puhelimensa oli tietysti kiinni, tai ehkä numero oli väärä. Etsimme myös lähikortteleista hotellia/hostellia, eräässä kävimmekin, mutta se ei ollut budjetillemme sopiva. Kaiken tämän jälkeen päädyimme ainoaan vähänkään järkevään ratkaisuun: marssimme poliisiasemalle (kun ensin kysyimme tietä sinne noin kolme kertaa) ja selitimme tilanteemme. Joten sen yön vietimme Sundsvallin poliisiaseman tuulikaapissa epämukavilla "puistonpenkeillä" nukkuen.
Poliisit olivat todella avuliaita, vaikkakin ehkä hieman ärsyyntyneitä nuorten suomalaisten sekoilusta. Saimme kahvia, sekä juttelimme jonkin aikaa nuoren poliisin kanssa. Yökin tuli nukuttua, aamulla heräsin noin kuuden aikaan ja hipsimme äkkiä tiehemme ennen kuin poliisit olisivat ruvenneet kyselemään lisää.
Löysimme takaisin linja-autoasemalle, ja selitimme taas tilanteemme; olemme jääneet keskellä yötä Kemi-Tukholma bussista, kaikki kamat siellä, mitä tapahtui, pitäisi päästä Tukholmaan. Infosta tekivät pari puhelua ja kertoivat kuskin olevan meille todella vihainen, hän oli odotellut meitä puoli tuntia (!). Ystävälläni oli onneksi sen verran käteistä että pääsimme seuraavaan Tukholmaan kulkevaan bussiin. Aamupäivästä iski krapula, ja vietinkin suurimman osan noin kuuden tunnin bussimatkasta bussin vessassa oksentaen.
Perjantaina iltapäivällä noin kolmen maissa pääsimme Tukholman Central Stationille. Taas selitimme tilanteemme ja kyselimme matkatavaroidemme perään; ne olivat kuulemma jossain Umeåssa (tms.) ja saisimme ne seuraavana aamuna kello seitsemän. Okei.
No, olimme kuitenkin Tukholmassa! Fiilistä latisti hieman se, että emme saaneet ketään ystävistämme (jotka olivat tulleet mm. laivalla ja lentokoneella, heidän kanssa meidän piti myös jakaa hostellihuone ja viettää aikaa yhdessä) kiinni (ystäväni puhelin ei toiminut Ruotsissa saldorajan vuoksi). Noh, päätimme reissussa rähjääntyneenä mennä johonkin halpaan nuorisohostelliin ja miettiä asiaa siellä. Infotiskiltä saimme ohjeet noin viiden korttelin päässä sijaitsevaan hostelliin.
Lähdimme kävelemään Tukholman keskustan perjantai-iltapäiväruuhkassa kohti hostellia, kun vastaamme kävelevät laivalta juuri tulleet ystävämme! He kertoivat käyneensä juuri varaamassa koko porukalle hostellihuoneen ja olivat menossa lentokoneella tulevaa porukkaa vastaan Central Stationille. Keräsimme porukan kasaan, lähdimme hostellille ja vietimme hyvää aikaa koko illan.
Seuraavana aamuna haimme matkatavaramme asemalta, kaikki oleellinen oli tallessa (lompakko, kännykkä, kitara, vaatteet), vain viinat ja pähkinät puuttuivat. Tämän jälkeen huomasin (sivujuoni #1!) että keikkaliput, jotka olivat olleet koko matkan ajan farkkujeni takataskussa, olivat kadonneet. Samassa kuoressa oli myös eräälle tytölle (nettituttavuus) ostamani lippu, hänet tapasinkin parin tunnin päästä, ja metroilimme Globenille ostamaan uudet liput.
Palatessamme hostellille myöhemmin iltapäivästä huomasin silmäkulmastani keskellä katua tuulessa lentävän jutun. Katsoin uudestaan, ja kävelin keskelle tietä tarkastelemaan asiaa lähemmin. Huomasin, että se oli eilen kadottamani sininen Ruotsin lippupalvelun kuori; mietin hetken aikaa uskallanko nostaa sitä maasta; liput olisivat kuitenkin kadonneet. Nostin, avasin kuoren, ja siellä liput olivat.
Long story short, myimme ylimääräiset liput Globenin edessä, vietimme parhaan keikan mitä olen itse ikinä nähnyt, No Surprisesin c-osan aikana tämä nettituttavuuteni kääntyi edessäni ja suuteli minua. Seurustelin hänen kanssaan vuosikaudet tämän jälkeen.
Sivujuoni #2: bussissa matkalla Kemistä Sundsvalliin bussiin nousi mukavan näköinen nuori tyttö, joka osoittautui karjaalaiseksi Piaksi (hän oli matkalla Norjasta Tukholman, Turun ja Karjaan kautta Tansaniaan (tms.) vapaaehtoistyöhön). Istuimme iltaa bussissa, tarjosimme hänelle juotavaa ja syötävää ja hän kirjoitti matkapäiväkirjaamme muutaman lauseen. Jossain vaiheessa ennen Sundsvallia Pia nukahti, ja heräsi jossain vaiheessa Sundsvallin jälkeen. Matkapäiväkirjamme oli jäänyt pöydälle kaiken muun kaman kanssa, ja mietimmekin ennen kuin saimme matkatavaramme takaisin, että olisipa hän jättänyt esim. yhteystietonsa tai jotain matkapäiväkirjaamme!
Hän olikin kirjoittanut siihen jotain. Yhden lauseen.
"Enää ei kukaan ole tallessa."
Paluumatkalla, samalla bussilinjalla, huomasimme että bussi pysähtyikin tunnin jossain Sundsvallin ulkopuolella valtatien varressa, jollain ABC-tyyppisellä huoltoasemaravintolakompleksilla. En tiedä vieläkään mitä kuski sanoi tai mitä oikeastaan tapahtui että jäimme Sundsvalliin. Tarina on silti hyvä, vaikka ehkä vähän nolo, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Kuten sanonta kuuluu, we we're just a couple of kids. Ehkä päivitän tämän postin myöhemmin myös kuvamateriaalilla ja skannatuilla matkapäiväkirjasivuilla.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kirjasta:
Kävin läpi vanhojen pahvilaatikoiden sisältöjä. Muuttoni tänne oli niin nopea ja kiireinen että minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa käydä läpi varastoni sisältöä, ja koska tiesin että jossain laatikoista oli muutamia asioita joita tarvitsisin vielä, annoin muuttopäivänä muuttomiehille ohjeet kantaa koko varaston sisällön kuorma-autoonsa. Löysin eräästä kiinni teipatusta laatikosta vanhoja vhs-nauhoja. Osa niistä näytti olevan erään kauan aikaa sitten luonani aikaa viettäneen nuoren naisen tänne jättämiä nauhoja. Siitä tosiaan oli kauan. Olin melkein unohtanut hänet, ja vaikka kuinka yritin muistella hän pysyi vain muutamana mielikuvana kasvoista, hiuksista, vartalon kulmista. En saanut mieleeni hänestä juuri muuta. Ihminen unohtaa elämänsä aikana tietämättömän määrän asioita, niin tapahtuu meille kaikille, ja vain harva niistä asioista tulee ikinä takaisin edes sen verran että muistamme unohtaneemme ne.
Nämä nyt-jo-ikivanhat esineet oli hylätty minun huostaani ja niitä ei ollut kukaan kaivannut ainakaan 15 vuoteen. Ajattelin katsoa mitä nauhoilla oli. Ajattelin että jos niissä olisi jotain liian henkilökohtaista voisin lopettaa katsomisen ja tuhota nauhat, kiskoa ne ulos kaseteista ja heittää koko setin roskiin. Toisaalta saattoi tietysti olla ettei kasettien sisällössä olisi mitään mielenkiintoista, että ne olisivat minulle täysin tuntemattoman ihmisen muistoja, koti- ja kesälomavideoita jotka ovat yleensä, kuten vanhat valokuvat jonkun muun perhealbumista, äärimmäisen tylsiä. Eräänä iltana tultuani kotiin Iran kyydillä kaadoin itselleni lasin viiniä ja pikakelasin muutaman kasetin läpi. Huomasin vasta silloin että ne olivat jokainen pisimmillään vain puolen tunnin pituisia.
Kaiken tämän miettiminen oli saanut minut ajattelemaan myös sitä tyttöä. Olin ehkä toivonut että näkisin hänet näillä kaseteilla, mutta niistä kaikki sisälsivät videokameralla kuvattuja parinkymmenen sekunnin mittaisia pätkiä. Niissä oli yleensä vain sen ympäristön äänet missä ne oli satuttu kuvaamaan. Kuvaajaa ei missään vaiheessa näkynyt tai hänen ääntään kuulunut.
Moni niistä oli kuvattu pitämällä kameraa paikallaan, kuvan ala kiinnitettynä erilaisiin luonnossa tapahtuviin asioihin kuten vesi purossa tai meren rannalla tai sisätiloissa kuvattuihin asetelmiin kuten huopafiltin reuna epätarkkana näkyvän kynttilänvalon edessä hämärässä huoneessa. (Nämä sisätiloissa kuvatut keskittyivät mielenkiintoisesti jatkuvasti asioihin, jotka olivat fyysisesti lähempänä kameran linssiä – kun taas ulkona kuvattu materiaali keskittyi miltei kokonaan kauempana tapahtuvaan asiaan, usein lähikuvaan, zoomattuna nauhoitettuun liikkeeseen.) Osasta en saanut heti (tai useankaan katselukerran jälkeen) selvää mitä niissä kuvattiin, osassa kamera oli suunnattu harmaalle taivaalle mistä en erottanut mitään yksityiskohtia.
En keksinyt mitään syytä tai yhdistävää tekijää näille videopätkille. Ehkä tarpeeksi pitkälle viedyllä ajatusketjulla ainoiksi yhdistäviksi tekijöiksi nousevat niiden (ainakin näennäinen) satunnaisuus ja materiaalin sisällön puolelta täydellinen ihmisten poissaolo. Vaikka niissä välillä esiintyikin ihmisten rakentamia asioita kuten yhdessä tapauksessa talon katolla oleva televisioantenni jonka takana pilvet liikkuvat, katsomillani nauhoilla ei kertaakaan näkynyt ainuttakaan ihmistä.
Näytin nauhat myös Iralle ja Malkille. Keskustelimme niiden satunnaisuudesta, kuinka ne on tehty, mitä niissä on, ja myös siitä miten koko tilanne joka johti siihen että me istuimme olohuoneessani katsomassa niitä nyt oli täysin satunnaisten tapahtumien sarjan lopputulos. Kyllä, haluamme ylianalysoida kaiken, miten niin? Miten nauhat jatkaisivat elämäänsä? Keksimme useita kunnianhimoisia projekteja joihin näkemämme meitä inspiroisi, vietimme yön puhuen. Ennen aamua nukahdimme. Viimeisenä ajatuksenani mietin mistä voi tietää onko jokin asia tärkeää vai tekeekö ihminen sitä vain viihdyttäkseen itseään, päästäkseen ajattelemasta jotain mitä pitäisi ajatella mutta ei halua. Ja onko näillä kahdella näennäisesti eriarvoisella ajatuksella sittenkään mitään eroa? "It's just a ride!"
Aamupäivällä heräsin siihen kun Ira huusi televisiolle. Hän oli siirtänyt sohvatuolin suoraan sen eteen, ja siinä hän istui aurinkolasit päässään pitkän rommidrinkin kanssa. Malki makasi kalpeana ja laihana sohvalla ja peitti päätään käsillään, joissa hänelläkin oli drinkki mutta selvästi pienempi kuin Iralla. Ajatus käväisi päässäni: Malki tulee olemaan aina väistämättä Iraa pienempi. Ei pienempi versio hänestä, sillä siihen he olivat liian erilaisia. Mutta Ira oli olemukseltaan sellainen että hän vei kaiken tilan. Malkia se ei ollut ikinä näyttänyt haittaavan. Ira oli Ira.
"Ira", sanoin. "Laita korkki kiinni autoon asti. Lähdetään ajelulle."
Mitä ne projektit olivat? Tuleeko se esille? Jotenkin tuntuu siltä että G.R., Malki & Ira eivät ehkä tule muistamaan kunnianhimoisia projektejaan. Ainakaan jos he jatkavat juomista tuolla tavalla.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Ystäväni Rusto, kuva on jostain about
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Välillä olo on täysin normaali ja jopa onnellinen, mutta sitten kaikki mennyt tulee mieleen ja minun pitää todella taistella saadakseni ajateltua jotain muuta. Osan ajatuksista/ideoista luon itse kiusatakseni itseäni. Siinä ei ole mitään järkeä. Aivoni toimivat minua vastaan, miksi. Toipuminen (mistä??? yli puoli vuotta sitten tapahtuneesta erosta josta luulin päässeeni yli jo talvella??? IT DON'T MAKE NO SENSE) ei ole tasaista: viime viikko meni todella hyvin, en ajatellut sinua kuin muutaman ohimenevän kerran, mutta sunnuntai-iltapäivän hiljaisuudessa tulet taas mieleeni, ja en voi olla ajattelematta kuinka vietät onnellista (aivoni ovat sitä mieltä että se on varmasti onnellisempaa kuin ollessasi minun kanssani) aikaa ja kuinka minä en voi enää ikinä keskustella kanssasi samalla tavalla kuin ennen.
Ja tiedän että kaikki kyllä paranee, mutta tämä olo on välillä melkein sietämätön. Silti se pitää elää, kokea, sitä ei voi sulkea pois kuin hetkellisesti. Ehkä tein sen virheen että jätin sen käsittelemättä talvella, en osaa enää sanoa. Luulin kyllä käsitelleeni sen, muistan hämärästi että siihen kuului paljon punaviiniä, Sinatraa ja Mad About You -sarjaa. Ja tiedän myös että en tällä hetkellä pysty ajattelemaan mennyttä kovinkaan todenmukaisesti. Vaaleanpunaiset lasit jne.
Ehkä koen tämän kaiken niin vahvasti sen takia että tunnistan tämän tunteen lapsuudestani/nuoruudestani, enkä ole muistaakseni tuntenut sitä sen jälkeen. Olen aina ollut hyvä viihtymään yksin. Nyt yksinolooni on kuitenkin hiipinyt ohut yksinäisyyden säie, joka hermostuttaa minua.
Olen aina ollut huono ajattelemaan tulevaisuutta. Se on (varsinkin parisuhteessa) ehdottomasti huono asia mutta olen tottunut siihen, se on osa minua. Nyt haluaisin kuitenkin olla siinä parempi. Nyt olisi hyvä jos minulla olisi työkalut ajatella tätä kaikkea vähän kauempaa ja uskoa siihen että muutaman kuukauden päästä näen kaiken selvemmin. Silloin luultavasti kiitän itseäni että jaksoin odottaa, että en tehnyt mitään. En mitään. Sillä rakkaat aivoni heittelevät ilmoille – myönnettäköön – aika radikaaleja parannusehdotuksia. Pitää vain olla, pitää itsestään huoli ja odottaa että kaikki paranee. Vaikka sillä välin kaikki tuntuisikin hirvittävän surulliselta ja turhalta.
Sorrun mustavalkoiseen ajatteluun, tiedän. Ja maailma ei ole mustavalkoinen, tiedän. Hyviä asioita (brains, take note):
- lauantaina vietin aikaa todella hyvän ystäväni ja hänen ihastuttavan kolmevuotiaan tyttärensä kanssa. He tulivat käymään luonani, ja kotimatkalla tyttö oli sanonut että "Joonaksen luona oli mukavaa, Joonas on tosi mukava."
- vaikka olen ollut välillä hyvin ahdistunut, en ole juurikaan käyttänyt alkoholia (itse asiassa join viime viikolla vain kolme ravintola-annosta, lauantaina)
- en ole kärsinyt univaikeuksista enkä ole ollut väsynyt
- reilu kourallinen käyttämättömiä vapaapäiviä, niistä ensimmäinen tämän viikon perjantaina
- Kaikesta Huolimatta pystyn käsittelemään (kuinka menestyksekkäästi? en osaa sanoa) näitä asioita, ymmärrän (toivon?) olevani vain(?) hetkellisesti masentunut ja siksi aivoni (rakkaat aivoni) pitävät pinnalla kaikkia menneitä asioita joille ei voi enää mitään ja kaikkia kuviteltuja nykyisiä asioita jotka eivät ole todellisia.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
"There is a rush to normal in many of us that closes us off, not only to the depth of our own suffering but also, as a consequence, to the suffering of others."
Trauma is not just the result of major disasters. It does not happen to only some people. An undercurrent of trauma runs through ordinary life, shot through as it is with the poignancy of impermanence.
Mark Epstein, The Trauma of Being Alive @ NYTimes.com
Kts. myös edellinen kirjoitus.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
––– I suggest simply getting very, very gentle with yourself for your failings in the meantime. We all fail, we all suffer, we are all imperfect. In fact, our shared imperfections are the starting point for our shared humanity. If you can soften your heart a little toward yourself, you may find that your heart softens a little more for those around you, too.
Ask Metafilter: "How does one have a real-life Brand New Day?"
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
