Olly Moss & Firewatch

Neljä ja puoli vuotta sitten löysin Olly Mossin popkulttuurisiluetit. Eilen illalla kun tietokone päivitti itseään loputtoman pitkään selailin työpöydälläni pyörinyttä lukematonta elokuun Wired-lehteä. Aiemmin tänä vuonna olin törmännyt netissä Firewatch-nimisen pelin traileriin (yllä), ja lisännyt sen ostoslistalleni – toivottavasti se pyörii Mid 2010 Mac Minilläni – ja nyt huomasin Wiredissa lyhyen artikkelin, jossa puhuttiin winchesteriläisestä taiteilijasta Olly Mossista, joka on mukana Firewatchin kehittäjäryhmässä Campo Santossa. Tunnen olevani ns. inessä.

26/10

On taas sellainen päivä. Herään ensimmäistä kertaa viideltä. Luen Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chroniclea pari tuntia, juon teetä. Yhdeksän tienoilla menen takaisin sänkyyn ja nukun vielä pari tuntia lisää. Välttelen kaikkea mitä pitäisi tehdä, ja vain tehdäkseni edes jotain käyn ulkona viemässä viikonloppuna kirjoitetun postikortin lähikaupan postilaatikkoon. Kun palaan laitan pyykit koneeseen ja siivoan keittiön tasot. Silti koen riittämättömyyttä. En jaksaisi imuroida. Pystyn keskittymään viisitoista minuuttia kerrallaan. Kirja, internet, Netflix. Netflix, kitara, internet. En puhu koko päivänä sanaakaan jos pyykkitelineen alle tippuneille vaatteille mutistuja kirosanoja ei lasketa. Ehkä laulan illalla suihkussa. Kuuntelen Leonard Cohenin Take This Waltzin pari kertaa peräkkäin. Se aiheuttaa jotain nostalgian värittämiä oloja, joita en ehdi purkaa ajatuksiksi tai sanoiksi, ja sitten on taas kulunut viisitoista minuuttia, aika tehdä jotain muuta. Ikävöin jotain, mutta en tiedä mitä. Tai tarkemmin sanottuna en usko aivojani kun ne yrittävät pyörittää ajatuksiani aikoja sitten elämästäni kadonneiden ihmisten ympärillä. Ne ajatukset tulevat mieleen helposti, mutta ovat luultavasti kuitenkin vain oireita jostain muusta. Mikä on sekä helpottavaa että lievästi huolestuttavaa. En haluaisi tuhlata energiaani ikivanhojen asioiden ikävöimiseen. Tai minkä tahansa muunkaan. Ehkä tällaisina päivinä on vain järkevintä koittaa elää hyvin, kuunnella itseään ja yrittää pienin askelin löytää näiden oireilevien ajatusten taustalla olevat syyt. Tai jättää niiden miettiminen johonkin toiseen hetkeen, edessä on kuitenkin pitkä talvi ja paljon aikaa ajatella.

Pekka Tuomi – Tähti joka valaisee minut

Ystäväni Pekka Tuomi (Bird Cherry, G-ODD, Moses Hazy) on julkaissut ensimmäisen kappaleen tulevalta soololevyltään. Tutustuimme Torniossa vuonna 2003, ja soitimme melkein viikottain yhdessä parin vuoden ajan, ja soitin (syna)bassoa G-ODDin alkutaipaleella ennen kuin huomasimme että bändi toimi paremmin triona. Tulevan levyn biisien raakaversioita kuulin jo toukokuussa, odotan levyä innolla.

22/10

Tammikuussa suunnittelin saavani käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi tämän vuoden aikana. En tiedä mitä ajattelin. Kirjoitan koko ajan – enemmän tai vähemmän – ja tarinan kokonaiskuva on selkeytynyt huomattavasti verrattuna siihen mitä se oli vuosi sitten, mutta itse kirjoittaminen on edelleen hidasta. Elokuussa poistin työtiedostosta parikymmentä sivua monta vuotta sitten kirjoitettuja pätkiä, jotka tuntuivat ylimääräisiltä ja olemassaolollaan häiritsivät keskittymistäni ja tarinan eteenpäin menemistä. Mutta kaikesta huolimatta olen optimistinen, ja satunnaisista epätoivon hetkistä pääsen yli muistuttamalla itseäni siitä, että minulla ei ole mitään kiirettä: tarina ja teksti elää omaa elämäänsä, ja kun vain jaksan siirrellä kiviä kasasta toiseen kaikki on hyvin. Juuri tällä hetkellä olen kahden kohtauksen ristiaallokossa, en ole varma onko työn alla oleva kohtaus (joulukohtaus!) valmis vielä vai ei, enkä halua jättää sitä kesken jos siihen löytyy vielä lisää jotain: se tuntuu vielä jotenkin vajaalta.

Mutta kirjan hitaasta etenemisestä huolimatta olen tyytyväinen elämääni. Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt täysin uudenlaisen rauhallisuuden, stressittömyyden, jonka johdosta olen pystynyt keskittymään minulle tärkeisiin asioihin ilman että aikataulut tai muiden ihmisten odotukset ahdistavat. Nautin yksinolostani enemmän kuin koskaan. Olen löytänyt kaikenlaista tekemistä, mikä pitää minut sen verran kiireisenä että en milloinkaan ehdi tylsistyä. Pidän huolta huonekasveistani, kirjoitan ja vastaanotan postikortteja, soitan ja opettelen pianoa, seuraan blogeja, terapiakirjoitan, seuraan ikivanhoja tv-sarjoja (Cheers, 3rd Rock From The Sun), kokkailen, puhun puhelimessa ystävieni kanssa, kirjoitan päiväkirjaa, luen, piirrän ja maalaan. Sisustan ja siivoan, opettelen ja korjaan. Nukun hyvin ja säännöllisesti, käytän huomattavasti vähemmän alkoholia kuin vuosi sitten tähän aikaan, ja vaikka olenkin loppukuusta aina täysin rahaton (re: lopputili josta meni 1500 € liikaa veroja koska en muistanut että verokortissani on kuukausikohtainen tuloraja, joten olen ollut koko vuoden käytännössä sen 1500 € miinuksella + työkkärin kolmen kuukauden karenssi koska irtisanoin itseni) uskon selviäväni tästä vuodesta ilman maksuhäiriömerkintöjä tai muitakaan suurempia vaikeuksia.

19/10

Ihmettelen kelloa: se on vasta vähän vaille seitsemän illalla. Tuntuu siltä, että se olisi jo kymmenen. Elän hiljaiseloa, en käy lähikauppaa kauempana. Lähetän ja saan postikortteja. Katson liikaa Netflixiä ja pelaan tunteja putkeen kaksikymmentä vuotta vanhoja tietokonepelejä. Olen päivissä sekaisin. Luen vähän (Irvingin Kaikki isäni hotellit) ja kirjoitan vielä vähemmän. Mutta tämä on kaikki suunniteltua (vakuutan itselleni), ensimmäinen osa valmistautumisesta pitkään pimeään talveen. En siis stressaa. Aamuisin mittaan verenpaineeni. Se on normaaleissa lukemissa, ei koholla. Jossain vaiheessa päivää kirjoitan edellisen päivän muistiin parilla rivillä. Maanantain täydellinen haaskaaminen tuottaa edelleen nautintoa, vaikka en ole käynyt päiväduunissa vuoteen. Nukahdan helposti, herään ennen aamupäivää ilman ongelmia. En näe unia – tai jos näen, unohdan ne heti herättyäni. Kastelen basilikat aina kun muistan, luultavasti kuitenkin liian harvoin.