Arkistosta: 02/08 + ajatuksia

Kirjoitettu alun perin 2. elokuuta 2013

I suggest simply getting very, very gentle with yourself for your failings in the meantime. We all fail, we all suffer, we are all imperfect. In fact, our shared imperfections are the starting point for our shared humanity. If you can soften your heart a little toward yourself, you may find that your heart softens a little more for those around you, too.

Ask Metafilter: ”How does one have a real-life Brand New Day?”

Our shared imperfections are the starting point for our shared humanity.” Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina, varsinkin silloin kun olen tuntenut itseni riittämättömäksi tai huonoksi. Eräs tuttavani julkaisee Facebookissa äärimmäisen henkilökohtaista päiväkirjatyyppistä sarjakuvaa. Toinen entinen tuttavani (opiskelimme samaan aikaan Torniossa) on ollut viime aikoina jonkin verran julkisuudessa puhumassa pornoriippuvuudestaan. Luen useita blogeja, joissa ei yritetäkään antaa kiillotettua kuvaa omasta elämästä, vaan kerrotaan siitä ja käsitellään sitä huumorin tai liioittelun kautta. Monille kirjoittaminen on ajattelua ja ajattelu kirjoittamista ja vaikeiden (tai juuri niiden vaikeimpien) asioiden selvittämistä ja läpikäyntiä, yritys saada jotain selkeyttä sisäiseen kaaokseen.

Mistä meihin on rakennettu se ajatus että pitää olla jotenkin vahva ja että heikkoutta ei saa näyttää? Johtuuko se ev.lut. kasvatuksestamme, vai onko sekin sotiemme traumojen jälkiä? Ja miksi silti – vaikka omasta kokemuksestaan hyvin tietää että asioista puhuminen ja niiden jakaminen auttaa – kärsimyksen ja huonon olon näyttäminen ja siitä kertominen on usein niin vaikeaa? Miksi ei voi sanoa (kuten luin vasta muistaakseni jostain Hesarin kolumnista) kassajonossa että minulla on paniikkihäiriö, siksi tässä hikoilen ja tärisen?

Yhteiskuntamme on rakennettu vahvimpien ehdoilla. Meno näyttää vain kovenevan koko ajan: tuloerot kasvavat, köyhimmiltä ja vähäosaisimmilta leikataan, empatiasta kyllä puhutaan enemmän kuin ennen mutta todellisuudessa sitä on yhtä vaikea toteuttaa kuin aiemminkin. En ole itse kovin hyvä toimimaan empaattisesti, varsinkin konfliktitilanteissa menen hyvin helposti lukkoon ja vetäydyn kuoreeni, otan puolustuskannan vaikka tietäisinkin että olisin voinut toimia paremminkin (se johtuu koulukiusatuksi tulemisesta lapsena) mutta pyrin ainakin siihen että vaikean tilanteen tullen en hyökkäisi tai vetäytyisi omaan poterooni laput silmillä murisemaan kun koen itseni/ajattelumallini/tunteeni/whatever uhatuksi vaan yrittäisin ajatella tilannetta jotenkin suuremmasta perspektiivistä.

Arkistosta: 23/10

Kirjoitettu alun perin 23. lokakuuta 2014

On aika harvinaista, Anna aloitti, olla huomaavainen, keskittää kaikki huomionsa toiseen ihmiseen. Niin, tuskinpa sellaista tosiaankaan tapahtuu usein… Tarvitaan todennäköisesti melkoista tajua ja asiaan syventymistä, ennen kuin saa selville, mitä joku toinen pohjimmiltaan tarvitsee ja kaipaa. Eihän sitä aina oikein tiedä itsekään, voi luulla tarvitsevansa yksinäisyyttä vaikka päin vastoin kaipaakin yhdessäoloa… Sitä ei tiedä, ei aina… Anna vaikeni, etsi sanoja ja maistoi sitten lasistaan. Tämä viini on hapanta. Onkohan tämä seissyt liian kauan? Eikö jossain tuolla astiakaapissa ole avaamaton madeirapullo? Tai ei, olkoon. Älkää keskeyttäkö minua. Tarkoitin siis sanoa, että vain ani harvoilla on malttia yrittää ymmärtää ja kuunnella, eläytyä toisen ihmisen elämäntyyliin. Tässä äskettäin tuli mieleeni, miten huomattava seikka on sekin että te, neiti Kling, osaatte kirjoittaa minun nimeni aivan kuin olisin kirjoittanut sen itse. Siinä kuvastuu teidän huolenpitonne, huomaavaisuus joka kohdistuu juuri minuun eikä kehenkään toiseen. Hyvin harvinaista.

Kunniallinen petkuttaja, Tove Jansson (suom. Kyllikki Härkäpää), WSOY.

Olen itse kamppaillut samojen juttujen kanssa, kummallakin puolella, tällä hetkellä olen sillä puolella joka ei ole ollut niin huomaavainen, kunnioittava, myötätuntoinen ja ymmärtävä kuin haluaisi. Johtuu tilanteista missä on tavannut, ollut, mutta enemmän siitä että on keskittynyt liikaa omiin tuntemuksiinsa, ei ole ollut tarpeeksi aistit auki. Hetket menevät ohi.

28/10

Kuten usein, keskusteleminen ja hyvät yöunet muuttavat maailman täysin toiseksi. Huomaan, että ahdistuneena ajattelen kaiken negatiivisemmaksi kuin se todellisuudessa on, ja peilaan asioita liikaa menneen ja koetun kautta. Tietysti meidän pitääkin oppia kokemuksistamme, mutta joskus täytyy myös osata luottaa siihen että kaikki menee hyvin.

27/10

Palasin myöhään maanantaina puolentoista viikon syyslomalta toisesta kaupungista. Nyt tuskailen taas kotona arjen pyörittämisen kanssa. On pimeää ja välillä valoisaakin, ainakin uuden lumen myötä. Sain (tietysti, se tapahtuu aina kun olen jossain muualla) tuhottua unirytmini täysin, nyt en saa päivistäni kiinni, valvon ja nukun liian pitkään, ja heräilen unistani epämääräisiin ahdistustiloihin, jotka ainakin osittain johtuvat ihmissuhteen vaikeuksista: tunnen olevani huono ihminen kun en saa välillä millään kiinni toisen haluista, peloista ja keskusteluista vaikka hän kuinka yrittää niitä jakaa. Ahdistun, jos tunnen olevani osallinen toisen ahdistumiseen. Enkä saa mitenkään selvitettyä itselleni olenko, vai onko toinen jotenkin kohtuuton vaatimuksissaan: olen ollut niin kauan ilman suhdetta että en muista enää mikä on normaalia suhteen tässä vaiheessa ja mikä ei. Ja onko sellaista (siis normaalitilaa) olemassakaan. Pelkään puhelintani ja Fb:n viestilaatikoita. Ja mietin toistanko samoja virheitä kuin aiemmin: ehkä emme vain ole yhteensopivia? Välillä kaikki on vain niin käsittämättömän vaikeaa. Tarvitsisin varmaan vain aikaa, rauhallisuutta ja vähän etäisyyttä kaikesta.

Kirjoja part IX

Viimeksi luettuja: Hotakaisen Ihmisen osa (en ole koskaan vielä lukenut ainoatakaan hyvää Hotakaista, dear Doc, olenko normaali?), Steinbeckin Hyvien ihmisten juhla & Torstai on toivoa täynnä, Irvingin Leski vuoden verran (jota Sari lukee juuri nyt), Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä, Pete McCarthyn McCarthy’s Bar: A Journey of Discovery In Ireland, Petteri Tikkasen Black Peider itse ja Rosa Liksomin Unohdettu vartti. Liksomia olen kantanut kotiin melkein naapurissa sijaitsevasta kierrätyskeskuksesta jo kolmella tai neljällä perättäisellä käyntikerralla. Olen myös menettänyt uskoni kaikkeen hyvään luettuani liian suuren kasan maailmankirjallisuuden klassikkonovelleja, mutta edellä mainitut  Steinbeckit onneksi palauttivat sen.

Lukemista odottavat ainakin Banana Yoshimoton Kitchen (kesken), Baudelairen Pariisin ikävä, Anatole Francen Paita, Steinbeckin Routakuun aika, Ian McEwanin Lauantai – muistaakseni ensimmäinen McEwanini koskaan – ja Hemingwayn Kenelle kellot soivat.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII & VIII.