27/02

Viime viikolla oli Viron itsenäisyyspäivä. Viime vuonna tähän aikaan olin Muualla, ja sain tuttavieni kautta kutsun vajaan parintuhannen asukkaan asuinkuntani virallisiin itsenäisyyspäiväjuhliin. Tapahtuma järjestettiin paikallisen koulun juhlasalissa, ja se sisälsi puheita, musiikkiesityksiä ja stipendien/palkintojen jakoa, kategorioina mm. koulutus, urheilu, kulttuuri ja ”Vuoden teko” (”Aasta tegu”). Oli hauska nähdä ja kuulla sille seudulle ominaisia musiikki- ja tanssiesityksiä, erittäin kauniita ja iloisia ihmisiä, esiintyjät – ja osa yleisöstäkin – perinteisissä värikkäissä kotiseutuvaatteissaan. Nättejä nuoria tyttöjä tanhuamassa; reippaita punaposkisia pariskuntia (nuoria ja vanhoja) esittämässä vauhdikkaita paritansseja. Se kaikki oli minulle jotain aivan täysin uutta, ja erittäin vaikuttavaa. Pienen kunnan juhlissa kaikki tunsivat toisensa – paitsi tietysti minä. Oli siellä yksi toinenkin ulkopuolinen, en muista oliko hän brittiläinen tai jotain, vaihdoimme muutaman sanan cocktailtarjoilupöydän ääressä.

Seuraavana iltana makoilin yläkuvassa oikeanpuolimmaisten pyykkipoikien taakse jäävällä terassilla selälläni filtin päällä pienen vodkapullon kanssa ja nautin pitkästä aikaa kirkkaimmasta tähtitaivaasta ikinä. Tähtiä, satelliitteja, NATOn vakoilukoneita, ilman minkäänlaista valosaastetta. Täydellisen hiljaista, mitä nyt välillä pihaani kantautui raskaan liikenteen ääniä puolen kilometrin päässä kulkevalta pengertieltä.

Muualta paluuni jälkeen olen miettinyt aikaani siellä ristiriitaisin ajatuksin. Toisaalta se oli uskomattoman hieno irtautuminen kaikesta, toisaalta en välillä viihtynyt siellä mitenkään erityisen hyvin, joskus vihasin eloani siellä, mikä kaikki johtui lähinnä hetkittäisestä eristyneisyyden/yksinäisyyden tunteesta, huonosta säästä ja käteni kipeytymisestä (epäilty jännetupintulehdus mikä osoittautuikin hermopinteeksi, joka esti töiden tekemisen eli kirjoittamisen viikkokausiksi, välillä jouduin sitomaan oikean kämmeneni niin että en oikeastaan voinut käyttää kättä ollenkaan). Voisin ehdottomasti lähteä sinne uudestaankin, mutta ehkä en vuoden pimeimpään aikaan. Kai jotenkin myös halusin testata itseäni: olen aina ollut hyvä olemaan yksin, ja kaikki menikin hienosti, mutta huomasin, että kolme kuukautta oli tarpeeksi. Ainakin tuollaisessa ympäristössä. Ilman internetin ja Netflixin mahdollistamaa eskapismia en olisi ehkä halunnut olla siellä niin kauaa. En tiedä. Ja en edes ollut missään sivilisaation ulkopuolella, olisin milloin tahansa voinut hypätä puolen kilometrin päästä monta kertaa päivässä kulkevaan bussiin ja lähteä esim. Tallinnaan tai Kuressaareen, jonne teinkin muutaman tosi kivan reissun.

Muutamia asioita ikävöin välillä: pitkiä aamupäiviä tupakeittiön liian lyhyellä sohvalla tuntikausia lukien, vironkielistä radiota kuunnellen, usein lorauksella vodkaa terästettyä jasmiiniteetä juoden. Saman tupakeittiön uunin lämmittämistä ja palavien puiden äänien kuuntelemista. Pihan ja talon ympäristön luonnon seuraamista. Kuressaaren kahviloita ja ravintoloita. Sitä jotenkin ylpeää ja ajoittain tosi energisoivaa fiilistä, kun tiedät olevasi talon isäntä parin kuukauden ajan, niitä tiettyjä rutiineja mitä siihen liittyy.

(Tuoreita fiiliksiäni sieltä voitte lukea viime vuoden tammi-, helmi- ja maaliskuun kirjoituksista.)

16/02

Lizin melko omalaatuisen käsialan tulkitsemiseen meni yllättävän kauan. Niin meni myös liitteineen 540-sivuisen Keay Davidsonin Carl Sagan: A Life -elämäkerran lukemiseen, aloitin muistaakseni viime keväänä, kahlasin sitä pienissä pätkissä muiden kirjojen lomassa ja viimein viime lauantaina pääsin loppuun. Kuva kierrätyskeskuksesta ostetun kirjan kansilehdeltä. Mietin mitä Lizille ja Bearille kuuluu nykyään, 16 vuotta omistuskirjoituksen jälkeen.

A guide to the pleasures,
perils of having one’s
ideas publically acclaimed.
May the Spirit be with you,
beloved Bear.

God bless, + happy
Christmas 2000, a life.

Much love, Liz

30/01

”Nähdä jotain uudessa valossa” on tullut todeksi jo useana päivänä, mikä kertoo siitä että pahin on ohi. Olen tyytyväinen, välillä onnellinenkin, omissa hitaissa arkirutiineissani. Olen toki myös tehnyt asioita oman mukavuusalueeni ja kuplani ulkopuolella, ja huomannut että siihen ei kuolekaan. Nyt lokakuun ja tammikuun välinen pimeys väistyy, ajatukset ovat jo ensi kesässä, kuluvassa vuodessa joka on eri tavalla auki kuin viime vuosi oli tähän aikaan. Viime vuoden ensimmäiset kuukaudet vietin Muualla, ja sieltä palatessani elämääni ja rutiinejani muokkasi uuteen ihmiseen tutustuminen ja rakastuminen ja kaikki hieno ja hirvittävä mitä sellaisesta aina seuraa. Kesällä vanha ystäväni tappoi itsensä, ja sen aiheuttama ahdistus – stressasin hautajaisia fyysiseen pahoinvointiin saakka viikkokausia etukäteen – ja huoli ystäväpiirimme muiden jäsenien hyvinvoinnista – sekä tietysti sitä myöten myös omastani – leimasi vuoden 2016 kesän pitkälle syksyyn asti. 1.1.2016 olen kirjoittanut muistiinpanoihini:

Ajatuksia: milloin olen viimeksi tavannut Uuden Ihmisen? Pitäisikö sitä etsiä? Mistä? Mitä vaihtoehtoja on? Lähdenkö juuri siksi pois?

Kesäkuussa olen kirjoittanut:

Kuinka voisin paremmin kommunikoida lähipiirilleni sen, että olen joskus hetkellisesti täysin overwhelmed, enkä pysty ottamaan vastaan tai käsittelemään heidän ongelmiaan, kuulostamatta täysin tunteettomalta kusipäältä? Ja miksi siitä tulee syyllinen olo, jos ideana on kuitenkin kuunnella itseään ja toimia sen parhaaksi, tukea omaa hyvinvointia? Eihän muita voi auttaa sen kustannuksella? Ja onko se pelkästään omassa päässäni: ehkä muut kunnioittavatkin sitä millainen olen, että tarvitsen ehkä enemmän yksinoloa käsitelläkseni näitä asioita.

Muistan miettineeni myös paljon kontrolloimisen tarvetta, yritystä pakottaa – tai edes hellästi ohjata – minusta riippumattomia asioita menemään tietyllä tavalla, ja syksyllä ymmärsin että en voi tehdä niin. En voi tehdä muuta kuin hallita omaa elämääni mahdollisimman hyvin omilla valinnoillani, ilman että minun pitäisi tuntea siitä huonoa omaatuntoa. Huolehtia itsestäni. Ja tunnen onnistuneenikin siinä, oppineeni taas jotain, ehkä kasvaneeni ihmisenä. Kun pidän mahdollisimman hyvää huolta itsestäni, voin myös tarvittaessa paremmin auttaa ystäviäni heidän vaikeissa asioissaan, kuten on tänä talvena usein tapahtunutkin. Puoleen ja toiseen.

(Tajusin myös ilmaisun ”nähdä jotain uudessa valossa” idean jotenkin yllättävän kirjaimellisesti ja fyysisesti taannoin erään tuttuni kylpyhuoneessa. Valo siellä oli jostain syystä sellainen että huomasin että minulla on enemmän harmaita partakarvoja (ja hiuksia) kuin olin tajunnutkaan: omassa kylppärissäni valo on erilainen ja siellä tämä asia oli jäänyt suurimmaksi osaksi armollisesti huomaamatta.)

Kirjoja part XI

Viimeksi luettuja: Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki, Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat, Joni Skiftesvikin Perämies Jokelan kotiinpaluu, Honey Aaltosen Cisse Häkkinen -elämäkerta. Uudelleen luettu Alice Munron Kerjäläistyttö, John Hawkesin Adventures in Alaskan Skin Trade & Oscar Hijuelosin Mambo Kings.

Lukemista odottavat ainakin Ian McEvanin Sovitus (kesken), Chuck Palahniukin Tukehtuminen (kesken), Guy de Maupassantin novellikokoelma Tunnustus (kesken), Lin Jutangin Maallinen onni (kesken), Keay Davidsonin Carl Sagan: A Life -elämäkerta (kesken), Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia, Raymond Chandlerin Syvä uni, Gabriel García Marquezin Patriarkan syksy, Viktor Suvorovin Akvaario, sekä edelleen Baudelairen Pariisin ikävä ja Anatole Francen Paita.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX & X.