17/05

Kesä on ollut täällä pari päivää. Nurmikko on alkanut vihertää kunnolla vasta tänään: illalla ja yöllä satoi, ja kohta sataa lisää. Olen aloittanut pyöräilykauden ikivanhalla Strada-jopollani, josta kirjoitin tammikuussa. Aikataulut tuliemojinaisen kanssa eivät koskaan oikein selkiytyneet, joten se siitä. Jos ei ole aikaa ei ole aikaa, no hard feelings. Olen taas tinderissä, mutta se saa minut miettimään elämääni ja valintojani aivan liikaa. Oman kuplani ulkopuolella samanikäiset ihmiset todella rakentavat uraa, kasvattavat lapsia, ja jos kuvien perusteella voi mitään sanoa kaikilla on koira ja kaikki haikkaavat ja viettävät aikaa metsässä. Toisaalta: ehkä ne kuvat vain sattuvat olemaan onnistuneita, niitä, joissa ihmiset tuntevat itsensä hyvännäköisiksi? En swaippaa vasemmalle vaan painan rauhallisesti näppäimistöni vasenta nuolinäppäintä, damn the consequences. En ole super-energinen, en koira-ihminen, mitä sitten?

Minulla on uusi sänky, äitini alennusmyynnistä bongaama runkopatja joka on paksumpi ja fiksumman näköinen kuin melkein viisitoista vuotta vanha edellinen, ja johon minulla ei olisi ollut itselläni mitenkään varaa. Äitini sai vähän ns. ylimääräistä rahaa taannoin ja päätti käyttää sitä jälkikasvunsa levon tukemiseen. Useimpina öinä näen seikkailu-unia, joissa on aina joku ex-tyttöystäväni. Olen jo oppinut käsittelemään niitä, enää ne eivät aiheuta juurikaan kaihoa. Toisina öinä näen unta, jossa valkoiset madot tulevat säärieni ja pohkeitteni sisältä läpi ja lätsähtelevät paksuina katkarapuina lattialle. En tiedä kumman valitsisin, body horrorin vai vanhan rakkauden, joka ei toiminut, kuten – runoilijaa lainatakseni –

– –
mikään
rakkaus ei
loppujen lopuksi toimi…

Arkistosta: 16/02

Kirjoitettu alun perin 16. helmikuuta 2017.

Lizin melko omalaatuisen käsialan tulkitsemiseen meni yllättävän kauan. Niin meni myös liitteineen 540-sivuisen Keay Davidsonin Carl Sagan: A Life -elämäkerran lukemiseen, aloitin muistaakseni viime keväänä, kahlasin sitä pienissä pätkissä muiden kirjojen lomassa ja viimein viime lauantaina pääsin loppuun. Kuva kierrätyskeskuksesta ostetun kirjan kansilehdeltä. Mietin mitä Lizille ja Bearille kuuluu nykyään, 16 vuotta omistuskirjoituksen jälkeen.

A guide to the pleasures,
perils of having one’s
ideas publically acclaimed.
May the Spirit be with you,
beloved Bear.

God bless, + happy
Christmas 2000, a life.

Much love, Liz

21/09

Vanhoja muistiinpanoja.

Olen taas proosaryhmässä, edellisen ja ainoan kerran aiemmin kävin siellä syksyllä 2018. Kirjoita eläintarina. Käytä valitsemallasi muotokielellä kirjoitetussa tekstissä tätä lausetta, tätä otsikkoa. Kirjoita kohtaaminen. Kirjoita kohtaaminen toisen henkilön vinkkelistä. Kirjoita aforismi aiheesta ”Muisto haihtuu” (”Aika tekee muistoistamme jälkikuvan suljettujen silmiemme taakse” oli oma panokseni. ”Aforismisi on muodoltaan kaunis”, kirjoitti ryhmän vetäjä palautteensa lopuksi.)
”I want girls on bread”, Joey sanoo. Hänkin on olennaisuuksien äärellä.

Blog goes teen


Rakas lapseni, leikkaa hiuksesi ja mene töihin. Kolme vuotta sitten kirjoitin:

Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.

Them’s the breaks, indeed. Stevie Smith: ”All things pass, love and mankind is grass.” Luen sopivasti John Steinbeckin Tyytymättömyyden talvea. Etsin yli 15 vuotta vanhoista luonnoskirjoista tekstinpätkiä t-paitadesignejä varten: ystävälläni on toimivat silkkipainokamat tyhjän panttina, on ollut puhetta että ne voisi ottaa käyttöön. Vanhojen kirjoitusten ja piirustusten selailu on aina yhtä ristiriitaista: löydän mielenkiintoisia ja jalostukseen ihan kelpoja juttuja, mutta myös paljon piirustuksia ja tekstejä ex-tyttöystävästäni (ja myös hänen kirjoituksiaan ja piirustuksiaan). Hän, kenen kanssa olen viimeisimmin asunut yhdessä (erosimme syksyllä 2009). Päälle vyöryy kaiho, jota luultavasti lisää korona-ajan ihmiskontaktien vähyys ja yleinen epävarmuus tulevaisuudesta (muuten kuin että kyllä se kantaa). Olen seurustellut ja ollut erilaisissa läheisissä ihmissuhteissa sen jälkeenkin, mutta en nyt pariin vuoteen. Tajusin taannoin, että tämä vuoden vaihde on ensimmäinen muutamaan vuoteen kun minulla ei ole mitään pakollista ohjelmaa (töitä/koulua/etc). Se on toisaalta hyvin vapauttavaa, t0tta. Mihin tässä kiire on, onko mihinkään? Välillä pakahduttaa se, että en tiedä yhtään mitä menneisyyteni tärkeille ihmisille kuuluu. Ja sitä on mahdotonta mitenkään järkevästi selvittää, ei voi laittaa viestiä vuosikausien hiljaisuuden jälkeen hei mitä sulle kuuluu, olet ollut mielessäni paljon. Aika säälittävää ja inhimillistä. Kaipaanko seuraa? Kaipaanko parisuhdetta? Osaisinko olla sellaisessa? Olen suurimmaksi osaksi tyytyväinen elämääni, se on totta, mutta varsinkin tällaisen poikkeusvuoden jälkeen kaipaan hetkittäin jotain kevyempää, ja en voi välttyä ajattelemasta että silloin 10-15 vuotta sitten kaikki oli jotenkin kivempaa. Mutta niin, ikuisuuskysymyksiä. Huhtikuussa 2015 kirjoitin:

Omien vanhojen juttujen (keskusteluiden, sähköpostien, päiväkirjamerkintöjen) lukeminen on jännällä tavalla kaksipiippuinen asia: toisaalta niistä voi silloin tällöin nähdä olevansa edelleen samalla joskus silloin aikoinaan aloittamallaan tiellä ja kokea siitä ylpeyttä, toisaalta niissä on myös paljon kaikkea, mikä on silloin tuntunut tärkeältä ja painavalta, mutta mikä ei ole enää oikeastaan mitään, pelkkä muiston varjo. Ehkä juuri siksi on parempi antaa niiden olla. Niiden lukeminen on parhaimmillaankin vain masturbaatiota: siitä tulee hetkellisesti hyvä olo sinulle itsellesi, mutta muulle maailmalle se on täysin yhdentekevää.

Arkistosta: ”Mä olen saatana kuvernöörin poika”

Kirjoitettu alun perin 13. joulukuuta 2009

Mä kyllästyin vähän ajan päästä istumaan lavuaarin reunalla ja mä hyppäsin alas ja aloin huvin vuoksi steppaa. Mä kulutin aikaa vaan. Mä en osaa steppaa kunnolla tai mitään, mut kylpyhuoneessa oli kivilattia ja sellasella on hyvä steppaa. Mä rupesin matkimaan yhtä jätkä elokuvissa. Yhdessä sellasessa musicalissa. Elokuvat on musta jotain inhottavaa, mut musta on helvetin hauska matkii niitä. Stradlater kaso mua peilistä kun se ajoi partaa. Mä en tartte muuta kun yleisön. Mä olen varsinainen ekshibitionisti. – Mä olen saatana kuvernöörin poika, mä sanoin. Mä painoin kaasun pohjaan. Mä steppasin vaan ympäri huonetta. – Äijä ei haluu et mä steppaan. Se haluu et mä menisin Oxfordiin. Mut steppaaminen on mulla veressä, jumalauta.

Sieppari ruispellossa, J.D. Salinger, s. 32, suom. Pentti Saarikoski, Tammi 1973.

21/03

Löysin viime syksynä kirjoittaja Mariia Kukkakorven blogin Epilogi – Jälkisanat, jossa hän jakaa ajatuksiaan luovasta kirjoittamisesta. Viime aikoina ovat resonoineet mm. nämä artikkelit: ”Milloin teksti on valmis?” ja Kirjoita hiljaisuus tekstiin. Koko blogi on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja hyödyllinen kenelle tahansa kirjoittajalle.

Kirjailija William Zinsser on todennut seuraavanlaisesti: ”Hard writing makes easy reading. Easy writing makes hard reading.”

Olen samaa meiltä Zinsserin kanssa. Kun kirjoittaminen on ponnistelua ja tekstin eteen pitää nähdä vaivaa, on lopputulos usein parempaa kuin nopeasti kirjoitettu pätkä tekstiä. Luettavuus ja lukukokemus ovat yhtä tärkeitä kuin kokemus kirjoittamisesta.

Oma luova kirjoittamiseni on välillä taas hyvin hankalaa ja hidasta. Olen erittäin onnellinen jos saan tekstiä syntymään liuskan päivässä, usein en. (Todellisuudessa kolme liuskaa viikossa olisi tarpeeksi.) Luen läpi jo ”valmista” tekstiä, teen pieniä korjauksia, ja vaikka tarina ja henkilöt elävät sekä päässäni että käsikirjoituksessa, olen tarinassa juuri nyt sellaisessa kohdassa, josta on vaikea päästä yli. Asiaa ei auta ollenkaan se, että ”alkuperäiseen” tarinaan tuli mukaan uusi henkilö, joka meinaa väkisin viedä stooria johonkin vielä tuntemattomaan suuntaan. Olen kirjoittanut ja suunnitellut itseni liian ahtaaseen muottiin, pitäisi muistaa se ja pystyä unohtamaan kaikki aiemmat raamit ja vain kirjoittaa. Tämän kaiken selvittely ja jatkuva epävarmuus on myös toki jännittävää ja mielenkiintoista (ja ultimaattisen rasittavaa). Välillä mietin päästänkö itseni liian helpolla esim. henkilöhahmojen määrän suhteen, olisiko kirjoittaminen vielä mielekkäämpää – ja uskallanko toivoakaan: helpompaa – jos antaisin sen rönsyillä enemmän, elää? Toisaalta tarinankerronnassa kiehtoo tietynlainen minimalismi, ja koko idea lähti siitä, että se tapahtuu pohjoisessa pikkukaupungissa muutaman henkilön tavatessa ja tutustuessa. Yksi heistä on uusi tulokas, the new kid in town, kolme muuta tuntevat toisensa hyvin. Eristyneisyys, ulkopuolisuus, ystävien välinen rakkaus, ajan petollinen kuluminen. Olemmeko jotain velkaa ystävillemme, ja kuinka paljon meidän pitää ajatella heitä kun teemme omaa elämäämme koskevia suuria päätöksiä?

20/11

Marraskuu tuo tapansa mukaan uutisia kuolemasta. Tällä kertaa se toi tiedon erittäin älykkään oikean herrasmiehen, teologin, kulttuuri-ihmisen, fb-päivityksieni jatkuvan kommentoijan ja ystävieni hyvän ystävän sydämen pysähtymisestä. Käyn kävelyillä, ystäväni kautta vietän aikaa niin hienossa luxuskämpässä, että en ole ennen nähnytkään sellaista. Ihmettelemme asioita, kokkaamme, puhumme tai olemme hiljaa. Sitten aamuaurinko valaisee kaiken, vesi on kirkasta ja säkenöivää kaikkialla ympärillämme ja linnut sirkuttavat. Kävelen kivun läpi. Ja itken vasta kun pääsen kotiini.

What is the dirt, that the pearl is built around? And the pearl is the personality you build around yourself as a protection against that thought ”If they ever find out that I’m worthless, if they ever find out that I’m not enough, I’ll be destroyed.”

Netflixistä hämmentävä ja mielenkiintoinen dokumentti Jim & Andy: The Great Beyond – Featuring a Very Special, Contractually Obligated Mention of Tony Clifton. Kertoo elävästä elämästä ja siitä kuinka se maski mitä pidät kasvoillasi voi jäädä siihen kiinni. Silloin se pitää vain repiä irti. Se sattuu, mutta sen jälkeen olet – toivottavasti ainakin – ehjempi. Ja ainakin oma itsesi.

The choices make you.

13/11

– – Ja kun sanon etten saa lukua enää mieleeni, tarkoitan etten saa mieleeni noista kolmesta ainuttakaan. Totta on että jos muistaisin yhden, ja muistissanihan se varmasti jossakin on, muistaisin vain sen enkä pystyisi johtamaan siitä molempia muita. En liioin niistä kahdesta kolmatta, jos sattuisin saamaan mieleeni ne. Ne pitäisi siis muistaa kaikki kolme, että voisi ne tunnistaa kaikki kolme. Tällaisia muistot ovat, yhtä tappavia aina. Eräitä asioita ei siis pidä ajatella, ei niitä jotka ovat lähellä sydäntä. Tai pikemminkin, niitä pitää ajatella, sillä ellei niitä ajattele, ne saattavat tulla mieleen muistoina, vähä vähältä. Toisin sanoen niitä pitää ajatella hetki eikä aivan lyhyt riitäkään, joka päivä, ja useita kertoja päivässä, kunnes ovat painuneet sinne mistä ovat tulleet, läpitunkemattomaan liejuun. Se on sääntö.

Karkotettu, Samuel Beckett, suom. Juha Mannerkorpi (aiemmin)

Olen ajatellut paljon muistia ja muistamista. On mahdotonta päästä elämässään eteenpäin – mitä se ikinä tarkoittaakaan – jos takertuu joihinkin tiettyihin ajatuksiin tai tunteisiin menneisyydestään. Mikään ei ole niin mustavalkoista kuin voi vaikuttaa pahimmillaan vuosien tai vuosikymmenien märehtimisen jälkeen. Ihmistä ei voi määritellä vain yhden hänen tekemänsä asian tai yhden hänen persoonansa piirteen kautta. Ei ole ihmistä joka on x, on vain ihmisiä, jotka tekevät asioita. On pirullisen helppoa typistää ihminen (tai ihmissuhde, tai tapahtuma jne.) johonkin kertomukseen, unohtaa elämän monimuotoisuus, hakata se muisto kiveen, jota ihailla yksin tuulisina ja pimeinä syksyöinä. Asioiden määrittely sen perusteella mitä on ollut ja tapahtunut ei vie eteenpäin: se raamittaa meidät. Siksi ei ole tärkeää muistaa kaikkea, mutta onneksi se on muutenkin mahdotonta. Aika kadottaa kuluessaan mielestämme sekä hyvät että onneksi myös huonot muistot.

Tämä kirjoitus yli seitsemän vuoden takaa tuntuu liittyvän tähän jotenkin. (En muista enää kenen hiuksista kirjoitin.)

Lisää kirjoituksia muistoista:
Kesälle (ja muistille)
22/04/2015
Ajatukset vievät part III tai kuinka opin päästämään irti huonoista muistoista