Kirjoja part XIV

Viimeksi luettuja: Kjell Westön Älä käy yöhön yksin ja Lang, David Mitchellin Cloud Atlas, Hemingwayn novellikokoelma Nick Adamsin tarina, James Herbertin Yön aaveet, Paul Austerin The New York Trilogy, Graham Greenen Loppuunpalanut ja Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit – Kohtalona 1930-luvun Suomi (kesken) ja uudelleen luettu F. Scott Fitzgeraldin Yö on hellä (kesken).

Lukemista odottavat ainakin Martti Backmanin Vakoojat – Vilho Pentikäisen pako ja neuvostovakoilun romahdus 1933, Mikko Uolan Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, Monica Alin Brick Lane, Toni Morrisonin Rakkaus, Juha Seppälän Paholaisen haarukka, Mika Waltarin Nuori Johannes ja Johannes Angelos, Franz Kafkan Oikeusjuttu ja Milan Kunderan Pila.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX, X, XI, XII & XIII.

28/09

Rakas päiväkirja. Täytin eilen 20 vuotta, ja juuri tällä hetkellä olen jumissa hississä erään huomattavasti vanhemman naisen kanssa. Tätä on elämäni: päädyn jatkoilta suoraan tällaisiin tilanteisiin. Se nainen aloitti keskustelun pitkällä vaikeroivalla monologilla, en kuunnellut siitä puoliakaan ennen kuin hän kysyi olenko töissä tässä rapussa. En, vastasin. Se ”ei” jäi kellumaan hissin kelmeään loisteputkivalaistukseen pitkäksi aikaa.

Päässäni pyöri vain eilisen ja viime yön kelat: En usko, että muistat mitä olet sanonut minulle. Siksi en voi luottaa siihen, että olisit aina tukenani, missä tahansa tilanteessa samalla puolella, olet siihen liian julma, enkä oikeastaan edes tiedä mitä minusta ajattelet. Sanot rakastavasi, ja seuraavana päivänä äänestäsi kuuluu läpi niin vahva inho että se rumentaa meidät kummatkin, ja vaikka olenkin sitä mieltä, että olet parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut, niinä hetkinä pelkään ja vihaan sinua koska saat minut paljastamaan itseni sinulle ja julmuudellesi, enkä voi luottaa siihen, että et käytä sitä voimaa minua vastaan. Olet tehnyt niin aiemminkin. En tiedä aionko antaa sinun tehdä niin enää koskaan.

Havahduin ajatuksistani, istuin hissin lattialle ja tarjosin kanssamatkustajalleni purkkaa. Hän istui myös alas, laskosti jalkansa vaikean näköisesti alleen ja nyki paksua polvipituista hamettaan. Hän näytti hermostuneelta, soperteli silmät kostuen jostain kokouksesta, josta hän myöhästyisi varmasti. Ensiksi en osannut sanoa mitään, mutta koska olin luvannut itselleni – syntymäpäivälahjaksi – olla empaattisempi enkä aina niin itseriittoinen kusipää, aloitin dialogin.

Kävi ilmi, että hänen piti tänään puhua suurelle joukolle ihmisiä, hän oli kai jonkin sortin pomo tai jotain, ja että hän ei koskaan tuntenut oloaan luonnolliseksi niissä tilanteissa. Kerroin hänelle omista eilisistä synttärijuhlistani, jotka olivat lopulta aika katastrofaaliset, vuosikymmenen paskimmat juhlat. Hän kuunteli monologiani ja jopa naurahti välillä, samalla pyyhkien silmiään valkoiseen paperinenäliinaan.

En tiedä miten se tehdään. Miten unohdetaan yksi rakkaus ja rakennetaan toinen. Miten voi koskaan unohtaa jos on antanut itsestään niin paljon, avannut itsensä kokonaan, altistanut itsensä täysin jonkun toisen armoille ja sen jälkeen joutunut pettymään. Se vaatii luottamusta, mitä minulla ei tällä hetkellä ole. Onko se luottamusta itseen? Luottamusta maailmaan, toisten ihmisten hyvyyteen? Mistä se luottamus löytyy? Mistä löytyy ihminen johon luottaa? Milloin se luottamus tulee mukaan kuvioihin uuden ihmisen kanssa? Voiko sitä määrittää, vai pitääkö sen olla mukana itsessä, sisäänrakennettuna siinä ideassa että nyt olen hyvässä kohdassa omassa elämässäni, tähän sopisi joku muukin.

Vähän ajan päästä, kaikkien näiden ajatusten jälkeen ajattelin klassikkoelokuvaa Die Hard juuri kun hissi nytkähti taas liikkeelle.

26/07

Enontekiöllä puolitoista viikkoa sitten paarmojen ja sääskien syöttinä pitkää viikonloppua viettäessäni etsin vaivatonta ja virtaavaa tussiviivaa ja piirsin luonnoskirjaani yllä näkyvän eläimen. Talviturkin jätin Ounasjokeen. Matka oli hieno vaikka lähtökiireissäni onnistuin jättämään sekä puhelimen että lompakon kotiini.

Vastapäisen talon toisen kerroksen asunnon parvekkeen valo on palanut yhtäjaksoisesti ainakin kaksi kuukautta, mahdollisesti kauemminkin, en muista, eikä siellä ole näkynyt liikettä. Mietin, missä vaiheessa soitan huoltoyhtiölle. Pahimmassa skenaariossa uskon että naapurit olisivat näillä helteillä jo huomanneet jotain. Asunto ei näytä tyhjältä: ikkunan yläreunaa peittää lyhyt verho ja sisällä näkyy huonekaluja. (En ole viitsinyt kaivaa kiikareita kaapista ainakaan vielä.) Lähemmän naapurin parvekkeella on muutamana iltana istunut pieni englanninkielinen seurue; en saa selvää heidän keskusteluistaan, mutta heidän naurunsa on tervetullut lisä kotipihani kesäiltojen äänimaailmaan, joka yleensä koostuu pelkästään pääskyjen kirkumisesta ja tuningharrastajien kaukaisista revittelyistä sekä satunnaisesta plim-…-ovi-on-nyt-auki -naisrobottiäänestä alaovelta.

01/06

Kesä. Kirjoitan runoja, juon punaviiniä vedellä lantrattuna, mietin omia ahdistuksiani; mistä ne tulevat?

Olen outojen faktojen fani. Tämän aamun hätkähdyttävin fakta on tämä: Tuula Amberlan legendaarisen Korpin sanoitti suomeksi lääketieteen tohtori, unitutkija Jukka Alihanka. Myös toinen legendaarinen biisi Amberlalta – Lulu – on hänen sanoittamansa. Alkuperäinen on tietysti multitalentti Jeannetten. Kaipaus on teemana myös Emma Salokosken hienossa versiossa.

11/05

Aika on taas rientänyt, lapseni. Huhtikuun viimeiset viikot stressasin mahdollisia ja mahdottomia työjuttuja, kävin haastatteluissa, vastasin puheluihin ja tekstareihin, ja loppujen lopuksi mistään ei tullut mitään muuta kuin verkostoitumisia, kokemusta, hienoja keskusteluja ja muutama mahdollinen tuleva freelance-keikka. Ennen sitä kävin kulttuuri-illassa puhumassa, lukemassa ja nauramassa. Samaan iltaan mahtui myös extempore blogimiitti, josta S ja Veela ovat jo kirjoittaneet, olette toki saattaneet jo lukeakin. Jos ette, kumpikin blogi on suosikkilistallani, vahva suositus. Ilta poiki myös tarjouksen tutulta kulttuurituottajalta: vetäisinkö seuraavilla Muusajuhlilla elokuussa jonkinlaisen blogipaneelin. Katsellaan, sanoi kissa lumihangessa.

Sen jälkeen olen käynyt vanhimman ystäväni ja hänen melko uuden tyttöystävänsä tupareissa ja toisella puolella Suomea ystävieni häissä – joiden jälkeen vietin suurimman osan viikosta hirvittävässä flunssassa ja yskässä yksin kelomökissä torkkuen ja katsoen circa 1994 Simpsoneita telkkarista – samalla reissulla treffasin lähisukulaisiani, jotka asuvat siellä päin. Edellisestä visiitistä taitaakin olla melkein neljä vuotta, joten oli aika. Kurkkusuihkeen, särkylääkkeiden, makkarakeiton ja carmolispastillien voimalla hyppäsin bussiin vielä samana iltana ja torkuin kolme tuntia, jonka jälkeen raahasin matkalaukkuni ja itseni kipeänä ja kuumeisena hautausmaan läpi lähikaupan kautta kotiin. Seuraavat päivät menivätkin sängyn pohjalla.

Sitten tuli kesä: pam. Nyt hikoilen asunnossani (sisälämpötila +25°c, ulkona tänään +23°c) ja valmistaudun huomisiin Euroviisuvalvojaisiin, missä pitää antaa pisteitä ja perusteluja. Treenasimme mökillä, missä ystäväni olivat seuranani vajaan vuorokauden ajan. En ole juuri seurannut karsintoja, joten tulossa on mielenkiintoinen ilta. Ai niin: sain myös sähkökirjoituskoneen; nonsenserunoilijan ura kiiltää näyttävänä edessäni.

21/03

Löysin viime syksynä kirjoittaja Mariia Kukkakorven blogin Epilogi – Jälkisanat, jossa hän jakaa ajatuksiaan luovasta kirjoittamisesta. Viime aikoina ovat resonoineet mm. nämä artikkelit: ”Milloin teksti on valmis?” ja Kirjoita hiljaisuus tekstiin. Koko blogi on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja hyödyllinen kenelle tahansa kirjoittajalle.

Kirjailija William Zinsser on todennut seuraavanlaisesti: ”Hard writing makes easy reading. Easy writing makes hard reading.”

Olen samaa meiltä Zinsserin kanssa. Kun kirjoittaminen on ponnistelua ja tekstin eteen pitää nähdä vaivaa, on lopputulos usein parempaa kuin nopeasti kirjoitettu pätkä tekstiä. Luettavuus ja lukukokemus ovat yhtä tärkeitä kuin kokemus kirjoittamisesta.

Oma luova kirjoittamiseni on välillä taas hyvin hankalaa ja hidasta. Olen erittäin onnellinen jos saan tekstiä syntymään liuskan päivässä, usein en. (Todellisuudessa kolme liuskaa viikossa olisi tarpeeksi.) Luen läpi jo ”valmista” tekstiä, teen pieniä korjauksia, ja vaikka tarina ja henkilöt elävät sekä päässäni että käsikirjoituksessa, olen tarinassa juuri nyt sellaisessa kohdassa, josta on vaikea päästä yli. Asiaa ei auta ollenkaan se, että ”alkuperäiseen” tarinaan tuli mukaan uusi henkilö, joka meinaa väkisin viedä stooria johonkin vielä tuntemattomaan suuntaan. Olen kirjoittanut ja suunnitellut itseni liian ahtaaseen muottiin, pitäisi muistaa se ja pystyä unohtamaan kaikki aiemmat raamit ja vain kirjoittaa. Tämän kaiken selvittely ja jatkuva epävarmuus on myös toki jännittävää ja mielenkiintoista (ja ultimaattisen rasittavaa). Välillä mietin päästänkö itseni liian helpolla esim. henkilöhahmojen määrän suhteen, olisiko kirjoittaminen vielä mielekkäämpää – ja uskallanko toivoakaan: helpompaa – jos antaisin sen rönsyillä enemmän, elää? Toisaalta tarinankerronnassa kiehtoo tietynlainen minimalismi, ja koko idea lähti siitä, että se tapahtuu pohjoisessa pikkukaupungissa muutaman henkilön tavatessa ja tutustuessa. Yksi heistä on uusi tulokas, the new kid in town, kolme muuta tuntevat toisensa hyvin. Eristyneisyys, ulkopuolisuus, ystävien välinen rakkaus, ajan petollinen kuluminen. Olemmeko jotain velkaa ystävillemme, ja kuinka paljon meidän pitää ajatella heitä kun teemme omaa elämäämme koskevia suuria päätöksiä?