31/12

Olen tuntenut olevani jotenkin jumissa elämäni ja kaiken kanssa jo pidemmän aikaa. Uusia asioita viimeisiltä muutamilta kuukausilta:

– Luulin olevani 182,5 cm pitkä, olenkin 184.
– Vietin lokakuun lopulla Rodoksella viikon yksin. En ole käynyt aiemmin niin etelässä. Viikko oli aivan liian lyhyt aika, mutta riitti juuri ja juuri tutustumiseen.
– Aloitin syksyllä viikoittaisen proosaryhmän, mikä on ollut kaikin puolin palkitseva kokemus.
– Omistan uudet tyynyt ja filttejä.
– Olen käynyt läpi kaappejani ja kierrättänyt vaatteita ja muuta vanhaa roinaa.
– Uudet keikkaduunit.
– Ostin uuden 80-luvun digitaalirannekellon joululahjaksi itselleni. (Casio SA-100).
– Opiskelemaan palaaminen yhdentoista vuoden tauon jälkeen. (Luokallani on 21 naista ja minä.)
– Viimeisen isovanhempani kuolema, ja hautajaiset pari päivää sitten.
– Muutto uuteen ja hienoon asuntoon. (Tämä toteutuu tammikuun aikana, olen asunut nykyisessä kämpässäni yhdeksän vuotta, time to move on, in more ways than one.)

Kaikesta lisää myöhemmin. Hyvää vuotta 2019.

Arkistosta: 02/12

Kirjoitettu alun perin 2.12.2015

Hämärä karkaa uudeksi päiväksi, lumi nousee maasta pitkin puiden runkoja, latvojen hiljaisuus hiipuu, haukka istuu turkoosin pilven lonkalla ja katselee matona luikertelevaa junaa.

Rosa Liksom, Hytti nro 6, s. 31, WSOY 2011.

Aamulla uneni karkaa liian aikaisin, olen työpöydän ääressä aamuteeni ja internetini kanssa jo ennen seitsemää. Avaan toisen ikkunan verhot kokonaan, ja seuraan kuinka yöllä valkoiseksi muuttuneen pihapiirin värit vaihtuvat auringon hiljalleen noustessa. Jossain vaiheessa siirryn sohvalle katselemaan sinistä ja pilvetöntä taivasta. Kuuntelen hiljaisella Brian Enon Discreet Music -levyä, hengitän musiikin mukana punaisen peiton ja sinisen taivaan alla, näen kuun juuri ja juuri pilkistävän parvekkeeni katon reunan alta.

Kirjoja part XIV

Viimeksi luettuja: Kjell Westön Älä käy yöhön yksin ja Lang, David Mitchellin Cloud Atlas, Hemingwayn novellikokoelma Nick Adamsin tarina, James Herbertin Yön aaveet, Paul Austerin The New York Trilogy, Graham Greenen Loppuunpalanut ja Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit – Kohtalona 1930-luvun Suomi (kesken) ja uudelleen luettu F. Scott Fitzgeraldin Yö on hellä (kesken).

Lukemista odottavat ainakin Martti Backmanin Vakoojat – Vilho Pentikäisen pako ja neuvostovakoilun romahdus 1933, Mikko Uolan Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, Monica Alin Brick Lane, Toni Morrisonin Rakkaus, Juha Seppälän Paholaisen haarukka, Mika Waltarin Nuori Johannes ja Johannes Angelos, Franz Kafkan Oikeusjuttu ja Milan Kunderan Pila.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX, X, XI, XII & XIII.

28/09

Rakas päiväkirja. Täytin eilen 20 vuotta, ja juuri tällä hetkellä olen jumissa hississä erään huomattavasti vanhemman naisen kanssa. Tätä on elämäni: päädyn jatkoilta suoraan tällaisiin tilanteisiin. Se nainen aloitti keskustelun pitkällä vaikeroivalla monologilla, en kuunnellut siitä puoliakaan ennen kuin hän kysyi olenko töissä tässä rapussa. En, vastasin. Se ”ei” jäi kellumaan hissin kelmeään loisteputkivalaistukseen pitkäksi aikaa.

Päässäni pyöri vain eilisen ja viime yön kelat: En usko, että muistat mitä olet sanonut minulle. Siksi en voi luottaa siihen, että olisit aina tukenani, missä tahansa tilanteessa samalla puolella, olet siihen liian julma, enkä oikeastaan edes tiedä mitä minusta ajattelet. Sanot rakastavasi, ja seuraavana päivänä äänestäsi kuuluu läpi niin vahva inho että se rumentaa meidät kummatkin, ja vaikka olenkin sitä mieltä, että olet parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut, niinä hetkinä pelkään ja vihaan sinua koska saat minut paljastamaan itseni sinulle ja julmuudellesi, enkä voi luottaa siihen, että et käytä sitä voimaa minua vastaan. Olet tehnyt niin aiemminkin. En tiedä aionko antaa sinun tehdä niin enää koskaan.

Havahduin ajatuksistani, istuin hissin lattialle ja tarjosin kanssamatkustajalleni purkkaa. Hän istui myös alas, laskosti jalkansa vaikean näköisesti alleen ja nyki paksua polvipituista hamettaan. Hän näytti hermostuneelta, soperteli silmät kostuen jostain kokouksesta, josta hän myöhästyisi varmasti. Ensiksi en osannut sanoa mitään, mutta koska olin luvannut itselleni – syntymäpäivälahjaksi – olla empaattisempi enkä aina niin itseriittoinen kusipää, aloitin dialogin.

Kävi ilmi, että hänen piti tänään puhua suurelle joukolle ihmisiä, hän oli kai jonkin sortin pomo tai jotain, ja että hän ei koskaan tuntenut oloaan luonnolliseksi niissä tilanteissa. Kerroin hänelle omista eilisistä synttärijuhlistani, jotka olivat lopulta aika katastrofaaliset, vuosikymmenen paskimmat juhlat. Hän kuunteli monologiani ja jopa naurahti välillä, samalla pyyhkien silmiään valkoiseen paperinenäliinaan.

En tiedä miten se tehdään. Miten unohdetaan yksi rakkaus ja rakennetaan toinen. Miten voi koskaan unohtaa jos on antanut itsestään niin paljon, avannut itsensä kokonaan, altistanut itsensä täysin jonkun toisen armoille ja sen jälkeen joutunut pettymään. Se vaatii luottamusta, mitä minulla ei tällä hetkellä ole. Onko se luottamusta itseen? Luottamusta maailmaan, toisten ihmisten hyvyyteen? Mistä se luottamus löytyy? Mistä löytyy ihminen johon luottaa? Milloin se luottamus tulee mukaan kuvioihin uuden ihmisen kanssa? Voiko sitä määrittää, vai pitääkö sen olla mukana itsessä, sisäänrakennettuna siinä ideassa että nyt olen hyvässä kohdassa omassa elämässäni, tähän sopisi joku muukin.

Vähän ajan päästä, kaikkien näiden ajatusten jälkeen ajattelin klassikkoelokuvaa Die Hard juuri kun hissi nytkähti taas liikkeelle.