21/03

Löysin viime syksynä kirjoittaja Mariia Kukkakorven blogin Epilogi – Jälkisanat, jossa hän jakaa ajatuksiaan luovasta kirjoittamisesta. Viime aikoina ovat resonoineet mm. nämä artikkelit: ”Milloin teksti on valmis?” ja Kirjoita hiljaisuus tekstiin. Koko blogi on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja hyödyllinen kenelle tahansa kirjoittajalle.

Kirjailija William Zinsser on todennut seuraavanlaisesti: ”Hard writing makes easy reading. Easy writing makes hard reading.”

Olen samaa meiltä Zinsserin kanssa. Kun kirjoittaminen on ponnistelua ja tekstin eteen pitää nähdä vaivaa, on lopputulos usein parempaa kuin nopeasti kirjoitettu pätkä tekstiä. Luettavuus ja lukukokemus ovat yhtä tärkeitä kuin kokemus kirjoittamisesta.

Oma luova kirjoittamiseni on välillä taas hyvin hankalaa ja hidasta. Olen erittäin onnellinen jos saan tekstiä syntymään liuskan päivässä, usein en. (Todellisuudessa kolme liuskaa viikossa olisi tarpeeksi.) Luen läpi jo ”valmista” tekstiä, teen pieniä korjauksia, ja vaikka tarina ja henkilöt elävät sekä päässäni että käsikirjoituksessa, olen tarinassa juuri nyt sellaisessa kohdassa, josta on vaikea päästä yli. Asiaa ei auta ollenkaan se, että ”alkuperäiseen” tarinaan tuli mukaan uusi henkilö, joka meinaa väkisin viedä stooria johonkin vielä tuntemattomaan suuntaan. Olen kirjoittanut ja suunnitellut itseni liian ahtaaseen muottiin, pitäisi muistaa se ja pystyä unohtamaan kaikki aiemmat raamit ja vain kirjoittaa. Tämän kaiken selvittely ja jatkuva epävarmuus on myös toki jännittävää ja mielenkiintoista (ja ultimaattisen rasittavaa). Välillä mietin päästänkö itseni liian helpolla esim. henkilöhahmojen määrän suhteen, olisiko kirjoittaminen vielä mielekkäämpää – ja uskallanko toivoakaan: helpompaa – jos antaisin sen rönsyillä enemmän, elää? Toisaalta tarinankerronnassa kiehtoo tietynlainen minimalismi, ja koko idea lähti siitä, että se tapahtuu pohjoisessa pikkukaupungissa muutaman henkilön tavatessa ja tutustuessa. Yksi heistä on uusi tulokas, the new kid in town, kolme muuta tuntevat toisensa hyvin. Eristyneisyys, ulkopuolisuus, ystävien välinen rakkaus, ajan petollinen kuluminen. Olemmeko jotain velkaa ystävillemme, ja kuinka paljon meidän pitää ajatella heitä kun teemme omaa elämäämme koskevia suuria päätöksiä?

Kirjoja part XIII

Viimeksi luettuja: Jostein Gaarderin Sofian maailma, J. M. Coetzeen Michael K:n elämä, Ian McEwanin Polte & Lapsen oikeus & Sementtipuutarha, Essi Kummun Lasteni tarina, Iiro Rantalan muistelmateos Nyt sen voi jo kertoa, Risto Vahasen ja Seppo Fräntin Jolo – 140 päivää panttivankeina viidakossa, Tommi Liimatan Autarktis, Hannu Väisäsen Toiset kengät ja Vanikan palat, Maaret Kallion Lujasti lempeä, Tove Janssonin novellikokoelma Nukkekaappi ja Elmore Leonardin Peli toisen elämästä. Uudelleen luettuja: Howard Marksin omaelämäkerta Mr Nice, John Irvingin Last Night in Twisted River & Garpin maailma.

Lukemista odottavat ainakin Aleksandr Solženitsynin omaelämäkerta Puskipa vasikka tammeen, Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä, Kjell Westön Älä käy yöhön yksin, Johan Bargumin Pimeä huone, David Mitchellin Cloud Atlas, Hemingwayn novellikokoelma Nick Adamsin tarina, Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali, James Herbertin Yön aaveet.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX, X, XI & XII.

maryque.com/blog tänään 10 vuotta!

Rakas lapseni. Tein sinulle kortin. Et tietenkään muista mitä kymmenen vuotta sitten tapahtui, mutta onneksi siitä on todistusaineistoa. Lisää historiaa esim. täältä.

Kymmenen vuotta. Ajattelinko blogin aloittamisen aikoihin, että kirjoittaisin tätä vielä kymmenen vuoden kuluttua? Rehellisesti sanottuna: ajattelin, tai ainakin toivoin. Ihailin tekijöitä, joilla oli jokin pitkä projekti netissä, jokin oma. Vaatii tietynlaista pitkäjänteisyyttä ja asialle omistautumista tehdä ja ylläpitää mitä tahansa pitkää projektia. Blogeista (ja netistä muutenkin) olen pitänyt aina sen loputtomien mahdollisuuksien takia: blogi päiväkirjana, leikekirjana, työprosessikuvauksena, linkkivarastona, muistiinpanoina, mediapankkina, tarinana, runokirjana, jonkin asian ympärille keskittyneenä esseekokoelmana tai kaikkien näiden yhdistelmänä. Muistatteko kun puhuttiin multimediasta?

Miten internetin käyttöni on muuttunut näiden kymmenen vuoden aikana? En usko, että kovinkaan paljoa, luultavasti vähemmän kuin useimmilla. En omista älypuhelinta, eli en instaa, snäppää, twiittaa. Käytän edelleen selaimen kirjanmerkkejä. Fb:tä käytän vaikka senkin käyttöaste on vähentynyt huomattavasti alkuajoista. Pidän edelleen tärkeänä sitä, että minulla on oma perinteinen kotisivu – kotisivu, how quaint! – jolla voin tehdä mitä haluan. Tiedän monia, jotka julkaisevat nykyään pelkästään Instagramissa tai Facebookissa (tai muissa yhteisöpalveluissa), ja jollain tapaa kaipaan perinteisiä kotisivuja ja blogeja. Toisaalta tietysti myös ymmärrän valmiiden palvelujen helppouden ja suosion: omille jutuilleen on paljon helpompi löytää yleisö niiden kautta. Helppokäyttöisyydestä puhumattakaan. Asiassa on myös toinen puoli: internetin jakautuminen suljettuihin kokonaisuuksiin sotii koko netin perusideaa vastaan, ja usein eri yhteisöpalveluiden kautta sisällön löytäminen vaatii kaikenlaisen muun hälyn blokkaamista (mainokset, turhanpäiväiset linkit, suositukset, all sorts of bullshit).

Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.

Mutta tänään, kävellessäni hakemaan pienen pullon kuplivaa juhlapäivän kunniaksi, tunsin itseni onnelliseksi ja se fiilis jatkuu. Nyt istun hyvässä asennossa rakkaan työpöytäni äärellä ja kirjoitan villasukat ja reinot jalassa, kuuntelen Sinatraa (Sings the Great American Songbook) ja siemailen oikein näpsäkän makuista Cono Sur Brut Roséta.

Menneiden syntymäpäivien fiiliksiä voitte lukea näiden linkkien kautta: 2009, 2010, 2011 (2012 on näköjään jäänyt välistä.) 2013, 2014, 2015, 2016, 2017.

05/01/2018

Pimeimmän vuodenajan joka kerran mukanaan tuoma talviuniviitta on ollut päälläni jo muutaman viikon. Nukun pitkiä yöunia, herään nauttimaan – jos sitä voi nauttimiseksi kutsua – muutaman tunnin päivänvalosta, teen kotitöitä, elän rauhallista ja hidasta elämää, käyn kävelyillä, hoidan flunssaani lepäilemällä läppärin tai kirjojen ääressä sängyn pohjalla, nukun kun nukuttaa, syön kun on nälkä. Näen ystäviäni harvemmin kuin yleensä, mutta juttelen heidän kanssaan silti päivittäin.

Joulukuu oli monella tavalla stressaava, siksi päätin antaa itselleni luvan jättää jokavuotiset joulukortit maalaamatta ja lähettämättä. Sen sijaan olen etsinyt ja löytänyt hyviä kitarasoundeja, treenannut pianoa, kuunnellut itseäni ja kehoani. Miettinyt ja kirjoittanut auki sitä, mikä minua koko ajan stressaa, ja miksi ajattelen asiat aina etukäteen pahimman mahdollisen kautta vaikka kaikki menee aina kuitenkin hyvin: huolehdin yleensä aivan turhaan. Luulen, että se liittyy yleiseen neuroottisuuteen ja ehkä joskus käsittelemättä jääneisiin pelkoihin, ja siihen kuinka kaiken pitää olla kohdillaan tai että tarvitsen rutiinini, ja jos se särkyy niin jotain pahaa tapahtuu. (Mitä ihmettä se muka ikinä voisikaan olla?) Ja kuinka minulla on vaikeuksia tehdä asioita oman mukavuusalueeni ulkopuolelta vaikka olen tuhansia kertoja huomannut, että siitä tulee parempi olo.

Citybussin metalliseen kuppiin kilahtavat viisisenttiset rakentuvat itsestään oudosti kantilleen limittäin, nauramme sille bussikuskin kanssa kumpikin: kuulemma viisisenttiset ovat ainoita, jotka ovat magneettisia ja ne olivatkin olleet työpöytäni laatikossa magneetin vieressä ikuisuuden. Kuski kutsui sitä tilataiteeksi.

Puhelimeni (ikisuosikkini Nokia E71, olen omistanut niitä ehkä kolme tätä nykyistä ennen) akku on vedellyt viimeisiään jo kauan, minkä johdosta se onkin viime aikoina ollut lähinnä lankapuhelin. Tänään postin mukana tuli siihen itselleni joululahjaksi ostama ihkauusi akku, joten puhelimen aiheuttamat stressaukset ja loputtomat kiroilut ovat nyt historiaa. Jotain sentään?

Mutta on hyvä muistaa, että tämä tapahtuu joka vuosi juuri tähän samaan aikaan, miltei täysin identtisin oirein. Blogin arkistosta löytyy todistusaineistoa pilvin pimein. Tammikuu on ohi ihan pian, helmikuu on lyhyt, ja maaliskuu on ensimmäinen kevätkuukausi. Sillä välin annan itselleni luvan hibernoida ja ottaa iisisti. Ja tiedän, että tämänkin kaamoksen jälkeen tunnen itseni taas ihan vähän paremmin.

20/11

Marraskuu tuo tapansa mukaan uutisia kuolemasta. Tällä kertaa se toi tiedon erittäin älykkään oikean herrasmiehen, teologin, kulttuuri-ihmisen, fb-päivityksieni jatkuvan kommentoijan ja ystävieni hyvän ystävän sydämen pysähtymisestä. Käyn kävelyillä, ystäväni kautta vietän aikaa niin hienossa luxuskämpässä, että en ole ennen nähnytkään sellaista. Ihmettelemme asioita, kokkaamme, puhumme tai olemme hiljaa. Sitten aamuaurinko valaisee kaiken, vesi on kirkasta ja säkenöivää kaikkialla ympärillämme ja linnut sirkuttavat. Kävelen kivun läpi. Ja itken vasta kun pääsen kotiini.

What is the dirt, that the pearl is built around? And the pearl is the personality you build around yourself as a protection against that thought ”If they ever find out that I’m worthless, if they ever find out that I’m not enough, I’ll be destroyed.”

Netflixistä hämmentävä ja mielenkiintoinen dokumentti Jim & Andy: The Great Beyond – Featuring a Very Special, Contractually Obligated Mention of Tony Clifton. Kertoo elävästä elämästä ja siitä kuinka se maski mitä pidät kasvoillasi voi jäädä siihen kiinni. Silloin se pitää vain repiä irti. Se sattuu, mutta sen jälkeen olet – toivottavasti ainakin – ehjempi. Ja ainakin oma itsesi.

The choices make you.