12/10

Shel Silverstein, Masks.

She had blue skin.
And so did he.
He kept it hid
And so did she.
They searched for blue
Their whole life through,
Then passed right by —
And never knew.

21/7

Tämä viikko alkoi alakuloisissa merkeissä. Tunsin oloni tylsistyneeksi, riittämättömäksi, ruoskin itseäni kun en ole saanut muka tarpeeksi aikaan (mitä se ikinä tarkoittaakaan), tuskailin rahattomuuttani samalla kun istuin yksin kotona katsellen fb:stä ystävieni lomakuvia. Olen alkanut kyllästyä jatkuvaan köyhyyteeni siinä määrin että olen hakenut kouralliseen avoimia oman alani paikkoja ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Ajoittain ajattelen että kaikki kaunis ja hieno tapahtuu kaikille muille, mutta tietysti tajuan että se ei pidä paikkaansa: alavireiset aivoni vain yrittävät kertoa minulle asioita jotka eivät perustu todellisuuteen. Alakulo ja pitkästä aikaa vaivaavat iskiaskivut aiheuttavat keskittymisvaikeuksia, mikä aiheuttaa turhautumista. Siihen auttavat ystävien kanssa keskustelu, pitkät kävelylenkit, ihmisten ilmoilla käyminen, asioiden auki kirjoittaminen, lempeys itseä kohtaan: vaikka en saakaan juuri nyt tehtyä niin paljoa kuin haluaisin, pienetkin asiat ja teot vievät eteenpäin. Muistiinpanojen teko, asioiden listaaminen, suunnittelu, lyhyiden pätkien lueskelu, pitkät yöunet. Pienellä budjetilla eläminen pakottaa myös syömään terveellisesti ja järkevästi. Ja välillä voi vain olla, kuunnella musiikkia ja tuulettimen hurinaa, ja muistaa että on ihan ok jos kaikki ei ole välillä ok. Hengitellä syvään jonkun aikaa, ja sen jälkeen jatkaa hommia, esimerkiksi ikuista pyykinpesua. Keskiviikkona olin kävelyllä ja kutsuin itseni ex tempore ystävieni luo kylään. Heidän tyttärensä täytti tällä viikolla vuoden, ja sujahdin taas sujuvasti sedän rooliin, hengailin pienen iloisen ihmisen kanssa samalla kun muu porukka grillasi ja kattoi pöytää ulos. Kaksi koiraa hökälehti ympäri pihaa ja pikkutyttö konttasi nauraen niiden perässä. Välillä noukin hänet syliini kukkapenkkiä tonkimasta tai jos käsineinä olleet sukat sattuivat tippumaan matkan varrelle. Kaikki tämä oli äärimmäisen tervetullutta ja auttoi minut irtautumaan omasta maailmastani. Tänään kävelin kuuden ja puolen kilometrin lenkin jonka varrella kävin tutustumassa kajakkien vuokrahintoihin, löysin yhden grillipaikan joen rannalta ja kahlasin vesisateessa hiekkarannalla. Kaikki on hyvin. Rahattomuuskin päättyy taas viimeistään ensi viikolla.

17/07

And indeed there will be time
For the yellow smoke that slides along the street,
Rubbing its back upon the window-panes;
There will be time, there will be time
To prepare a face to meet the faces that you meet;
There will be time to murder and create,
And time for all the works and days of hands
That lift and drop a question on your plate;
Time for you and time for me,
And time yet for a hundred indecisions,
And for a hundred visions and revisions,
Before the taking of a toast and tea.

T. S. Eliot – The Love Song of J. Alfred Prufrock, viides säkeistö.

21/04

Eläkeläisrouva tutki polkupyörää keskellä kirpputorin perällä olevaa leveää käytävää. Satuin kävelemään siitä ohi, hän kysyi onkohan tämä pyörä mistään kotoisin, kysyin mitä se maksaa. Viisikymmentä euroa. Katsoin pyörää, katsoin naista. En kyllä viitsisi viittäkymppiä maksaa. Mutta toisaalta eipä niitä taida juuri halvemmalla saadakaan, jatkoin. Kannattaa kokeilla, ihan toimivaltahan tuo näyttää, kehotin. Kun voisi ottaa koeajolle tuonne pihalle. Osoitin että kyllähän tässäkin mahtuu kun ei rupea liikoja keulimaan. Rouva kokeili, pyöräili käytävän toiseen päähän. Kävelin perään, mainitsin että kannattaa testata vaihteisto, päällepäin näyttää toimivalta mutta mitäpä minä tiedän. Tänään kävin samalla kirpputorilla. Ei ollut tullut kauppoja.

27/02

Viime viikolla oli Viron itsenäisyyspäivä. Viime vuonna tähän aikaan olin Muualla, ja sain tuttavieni kautta kutsun vajaan parintuhannen asukkaan asuinkuntani virallisiin itsenäisyyspäiväjuhliin. Tapahtuma järjestettiin paikallisen koulun juhlasalissa, ja se sisälsi puheita, musiikkiesityksiä ja stipendien/palkintojen jakoa, kategorioina mm. koulutus, urheilu, kulttuuri ja ”Vuoden teko” (”Aasta tegu”). Oli hauska nähdä ja kuulla sille seudulle ominaisia musiikki- ja tanssiesityksiä, erittäin kauniita ja iloisia ihmisiä, esiintyjät – ja osa yleisöstäkin – perinteisissä värikkäissä kotiseutuvaatteissaan. Nättejä nuoria tyttöjä tanhuamassa; reippaita punaposkisia pariskuntia (nuoria ja vanhoja) esittämässä vauhdikkaita paritansseja. Se kaikki oli minulle jotain aivan täysin uutta, ja erittäin vaikuttavaa. Pienen kunnan juhlissa kaikki tunsivat toisensa – paitsi tietysti minä. Oli siellä yksi toinenkin ulkopuolinen, en muista oliko hän brittiläinen tai jotain, vaihdoimme muutaman sanan cocktailtarjoilupöydän ääressä.

Seuraavana iltana makoilin yläkuvassa oikeanpuolimmaisten pyykkipoikien taakse jäävällä terassilla selälläni filtin päällä pienen vodkapullon kanssa ja nautin pitkästä aikaa kirkkaimmasta tähtitaivaasta ikinä. Tähtiä, satelliitteja, NATOn vakoilukoneita, ilman minkäänlaista valosaastetta. Täydellisen hiljaista, mitä nyt välillä pihaani kantautui raskaan liikenteen ääniä puolen kilometrin päässä kulkevalta pengertieltä.

Muualta paluuni jälkeen olen miettinyt aikaani siellä ristiriitaisin ajatuksin. Toisaalta se oli uskomattoman hieno irtautuminen kaikesta, toisaalta en välillä viihtynyt siellä mitenkään erityisen hyvin, joskus vihasin eloani siellä, mikä kaikki johtui lähinnä hetkittäisestä eristyneisyyden/yksinäisyyden tunteesta, huonosta säästä ja käteni kipeytymisestä (epäilty jännetupintulehdus mikä osoittautuikin hermopinteeksi, joka esti töiden tekemisen eli kirjoittamisen viikkokausiksi, välillä jouduin sitomaan oikean kämmeneni niin että en oikeastaan voinut käyttää kättä ollenkaan). Voisin ehdottomasti lähteä sinne uudestaankin, mutta ehkä en vuoden pimeimpään aikaan. Kai jotenkin myös halusin testata itseäni: olen aina ollut hyvä olemaan yksin, ja kaikki menikin hienosti, mutta huomasin, että kolme kuukautta oli tarpeeksi. Ainakin tuollaisessa ympäristössä. Ilman internetin ja Netflixin mahdollistamaa eskapismia en olisi ehkä halunnut olla siellä niin kauaa. En tiedä. Ja en edes ollut missään sivilisaation ulkopuolella, olisin milloin tahansa voinut hypätä puolen kilometrin päästä monta kertaa päivässä kulkevaan bussiin ja lähteä esim. Tallinnaan tai Kuressaareen, jonne teinkin muutaman tosi kivan reissun.

Muutamia asioita ikävöin välillä: pitkiä aamupäiviä tupakeittiön liian lyhyellä sohvalla tuntikausia lukien, vironkielistä radiota kuunnellen, usein lorauksella vodkaa terästettyä jasmiiniteetä juoden. Saman tupakeittiön uunin lämmittämistä ja palavien puiden äänien kuuntelemista. Pihan ja talon ympäristön luonnon seuraamista. Kuressaaren kahviloita ja ravintoloita. Sitä jotenkin ylpeää ja ajoittain tosi energisoivaa fiilistä, kun tiedät olevasi talon isäntä parin kuukauden ajan, niitä tiettyjä rutiineja mitä siihen liittyy.

(Tuoreita fiiliksiäni sieltä voitte lukea viime vuoden tammi-, helmi- ja maaliskuun kirjoituksista.)