26/08 
Olen palannut arkirutiineihin: en kulje lähikauppaa kauemmaksi, olen yksin kotona, laitan aikaisin nukkumaan. Olen lukenut Hemingwayn Across the River and into the Treesiä ja Alice Munron novellikokoelmaa Lying Under the Apple Tree. Tuuletin seisoo sängyn vieressä käyttämättömänä, se pitäisi varastoida takaisin vaatehuoneeseen odottamaan ensi kesän helteitä. Töitä on tämän viikon jälkeen vielä kuusi viikkoa. Valmistaudun kirjoitusurakkaan etsimällä uutta työpöytää ja -tuolia. Käyn läpi vanhoja ja tämän kesän aikana kirjoittamiani muistiinpanoja, kirjoitan ylös ajatuksia, jotka toivottavasti tukevat kirjan teemaa ja rakennetta. Olen saanut paljon kannustavaa palautetta. Ihmiset pitävät tarinan ideaa mielenkiintoisena tai ehkä he ovat vain kohteliaita.

Odotan jatkuvasti seuraavaa viikonloppua. Odotan kylmempiä päiviä koska haluan pitää ostamaani hienoa pikkutakkia, joka on vielä liian lämmin näille ilmoille. Odotan erästä ihmistä. Ehkä turhaan, en tiedä, ehkä käy niin että odotan liian pitkään, hiljaisuudessa, ja unohdan kaiken (tai hän unohtaa minut). Ja unohdan unohtaneeni. En tiedä olisiko se hyvä vai huono asia.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
05/09 
Kirjasta:
Kävin läpi vanhojen pahvilaatikoiden sisältöjä. Muuttoni tänne oli niin nopea ja kiireinen että minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa käydä läpi varastoni sisältöä, ja koska tiesin että jossain laatikoista oli muutamia asioita joita tarvitsisin vielä, annoin muuttopäivänä muuttomiehille ohjeet kantaa koko varaston sisällön kuorma-autoonsa. Löysin eräästä kiinni teipatusta laatikosta vanhoja vhs-nauhoja. Osa niistä näytti olevan erään kauan aikaa sitten luonani aikaa viettäneen nuoren naisen tänne jättämiä nauhoja. Siitä tosiaan oli kauan. Olin melkein unohtanut hänet, ja vaikka kuinka yritin muistella hän pysyi vain muutamana mielikuvana kasvoista, hiuksista, vartalon kulmista. En saanut mieleeni hänestä juuri muuta. Ihminen unohtaa elämänsä aikana tietämättömän määrän asioita, niin tapahtuu meille kaikille, ja vain harva niistä asioista tulee ikinä takaisin edes sen verran että muistamme unohtaneemme ne.

Nämä nyt-jo-ikivanhat esineet oli hylätty minun huostaani ja niitä ei ollut kukaan kaivannut ainakaan 15 vuoteen. Ajattelin katsoa mitä nauhoilla oli. Ajattelin että jos niissä olisi jotain liian henkilökohtaista voisin lopettaa katsomisen ja tuhota nauhat, kiskoa ne ulos kaseteista ja heittää koko setin roskiin. Toisaalta saattoi tietysti olla ettei kasettien sisällössä olisi mitään mielenkiintoista, että ne olisivat minulle täysin tuntemattoman ihmisen muistoja, koti- ja kesälomavideoita jotka ovat yleensä, kuten vanhat valokuvat jonkun muun perhealbumista, äärimmäisen tylsiä. Eräänä iltana tultuani kotiin Iran kyydillä kaadoin itselleni lasin viiniä ja pikakelasin muutaman kasetin läpi. Huomasin vasta silloin että ne olivat jokainen pisimmillään vain puolen tunnin pituisia.

Kaiken tämän miettiminen oli saanut minut ajattelemaan myös sitä tyttöä. Olin ehkä toivonut että näkisin hänet näillä kaseteilla, mutta niistä kaikki sisälsivät videokameralla kuvattuja parinkymmenen sekunnin mittaisia pätkiä. Niissä oli yleensä vain sen ympäristön äänet missä ne oli satuttu kuvaamaan. Kuvaajaa ei missään vaiheessa näkynyt tai hänen ääntään kuulunut.

Moni niistä oli kuvattu pitämällä kameraa paikallaan, kuvan ala kiinnitettynä erilaisiin luonnossa tapahtuviin asioihin kuten vesi purossa tai meren rannalla tai sisätiloissa kuvattuihin asetelmiin kuten huopafiltin reuna epätarkkana näkyvän kynttilänvalon edessä hämärässä huoneessa. (Nämä sisätiloissa kuvatut keskittyivät mielenkiintoisesti jatkuvasti asioihin, jotka olivat fyysisesti lähempänä kameran linssiä – kun taas ulkona kuvattu materiaali keskittyi miltei kokonaan kauempana tapahtuvaan asiaan, usein lähikuvaan, zoomattuna nauhoitettuun liikkeeseen.) Osasta en saanut heti (tai useankaan katselukerran jälkeen) selvää mitä niissä kuvattiin, osassa kamera oli suunnattu harmaalle taivaalle mistä en erottanut mitään yksityiskohtia.

En keksinyt mitään syytä tai yhdistävää tekijää näille videopätkille. Ehkä tarpeeksi pitkälle viedyllä ajatusketjulla ainoiksi yhdistäviksi tekijöiksi nousevat niiden (ainakin näennäinen) satunnaisuus ja materiaalin sisällön puolelta täydellinen ihmisten poissaolo. Vaikka niissä välillä esiintyikin ihmisten rakentamia asioita kuten yhdessä tapauksessa talon katolla oleva televisioantenni jonka takana pilvet liikkuvat, katsomillani nauhoilla ei kertaakaan näkynyt ainuttakaan ihmistä.

Näytin nauhat myös Iralle ja Malkille. Keskustelimme niiden satunnaisuudesta, kuinka ne on tehty, mitä niissä on, ja myös siitä miten koko tilanne joka johti siihen että me istuimme olohuoneessani katsomassa niitä nyt oli täysin satunnaisten tapahtumien sarjan lopputulos. Kyllä, haluamme ylianalysoida kaiken, miten niin? Miten nauhat jatkaisivat elämäänsä? Keksimme useita kunnianhimoisia projekteja joihin näkemämme meitä inspiroisi, vietimme yön puhuen. Ennen aamua nukahdimme. Viimeisenä ajatuksenani mietin mistä voi tietää onko jokin asia tärkeää vai tekeekö ihminen sitä vain viihdyttäkseen itseään, päästäkseen ajattelemasta jotain mitä pitäisi ajatella mutta ei halua. Ja onko näillä kahdella näennäisesti eriarvoisella ajatuksella sittenkään mitään eroa? "It's just a ride!"

Aamupäivällä heräsin siihen kun Ira huusi televisiolle. Hän oli siirtänyt sohvatuolin suoraan sen eteen, ja siinä hän istui aurinkolasit päässään pitkän rommidrinkin kanssa. Malki makasi kalpeana ja laihana sohvalla ja peitti päätään käsillään, joissa hänelläkin oli drinkki mutta selvästi pienempi kuin Iralla. Ajatus käväisi päässäni: Malki tulee olemaan aina väistämättä Iraa pienempi. Ei pienempi versio hänestä, sillä siihen he olivat liian erilaisia. Mutta Ira oli olemukseltaan sellainen että hän vei kaiken tilan. Malkia se ei ollut ikinä näyttänyt haittaavan. Ira oli Ira.

"Ira", sanoin. "Laita korkki kiinni autoon asti. Lähdetään ajelulle."

Mitä ne projektit olivat? Tuleeko se esille? Jotenkin tuntuu siltä että G.R., Malki & Ira eivät ehkä tule muistamaan kunnianhimoisia projektejaan. Ainakaan jos he jatkavat juomista tuolla tavalla.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
22/03 
Kirjasta:
Unessani seison bensakatokseni katolla, ja ohjaan sitä valkoisen pilvimeren läpi vanhanaikaisella laivan ruorilla. Pilvet kulkevat kohti minua ja ohitseni, on täysin hiljaista ja minä vain seison siinä, kädet ruorilla, päälläni tummansininen kapteenin takki ja valkoinen hattu. Puhallan suustani ilmaa, se muuttuu höyryksi ja katoaa ilmavirran mukana. Sinä näet tämän kaiken.

Minä näen vain kaukana siintävät vuoret, kun yhtäkkiä laivani menee reunan yli, kaatuu eteenpäin, ja kaikki katoaa valkoiseen sumuun. Ruori katoaa. Olen vapaassa pudotuksessa. Herään. Nousen istumaan sängyssä ja ikkunan ulkopuolelta ikkunalaudalta nousee lintu räpytellen siivilleen ja lentää tien varressa olevan puhelinpylvään nokkaan. Kokeilen rutiinilla ikkunan alla olevan patterin lämpötilaa (muutaman kerran talvessa öljylämmitys on piiputtanut ja olen herännyt kylmässä). Patteri on lämmin mutta huonosti eristetystä ikkunasta vetää. Lintu istuu tai seisoo edelleen pylvään nokassa ja katselee mitä katselee. Talvet eivät ole enää niin kylmiä kuin aiemmin. Ulkona tuulee. Tuuli pyörittää irtonaista lunta. Taivas on täysin valkoinen.

Olen yksin koko päivän. Ohi ajaa vain muutama auto. Kuuntelen musiikkia hiljaisella. Katselen ulkoa tulevaa valoa. Siivoan, poltan vähän pilveä. Katselen ulos. Käyn pihalla (polttamassa pilveä) alkuillasta. Palaan takaisin, istun lattialla, nojaan seinään ja luen kunnes tulee pimeä. Katselen ulko-oveni ikkunasta takapihalle. Siellä ei ole mitään. Käärin jointin vessanpöntöllä istuen. Otan takin ja jointin ja menen alas pihalle. Seison ja nojaan seinään ja poltan jointin. Kaupunkiin päin menee yksi auto, matala amerikanrauta joka on täynnä ihmisiä. Vähän samantyylinen kuin Iralla. He eivät näe minua.


kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
21/01 
Taas pätkä kirjasta:
Näen Malkin ja Iran istuvan pöydässä jonkun vaalean naisen kanssa kun tulen sisään. Kävelen tiskille, tilaan punaviinipullon. Kävelen heidän pöytäänsä avattu viinipullo toisessa ja lasi toisessa kädessä. He istuvat siinä kahdestaan, nainen on kadonnut.

"Mihin seuralaisenne katosi?" kysyn.

"G.R."

"Moi."

"Naistenhuoneeseen."

Pöydässä on syödyn aterian jäännökset. Kanakori, käytetyt punaiset servetit pilkuttavat vaaleaa pöytäliinaa kuin veriläiskät.

"Luuletko että hän meni, tiedätkö..?" Ira tekee eleen kädellään, avoimesta suusta alas ja eteenpäin.

"Hän ei ole bulimikko, usko nyt" Malki sanoo hiljaa.

"Ystävämme Malki tässä tapailee syömishäiriöistä naista."

"Miten--", aloitan.

"Ira, turpa kiinni. Et tiedä mistään mitään." Malki katsoo edelleen pöytäliinaa ja pyörittelee kädessään punaviinilasia. Heidän looshinsa on jonkinlaisessa käytävässä, pääsalista rakennuksen sisälle johtavassa huonosti valaistussa tilassa. Katselen hetken taakseni ravintolasaliin. Lasken pullon ja lasin pöydälle ja vääntäydyn Iran viereen ainoalle tyhjälle paikalle.

"Rankka päivä töissä?", Ira sanoo ja viittaa haarukalla punaviiniini. Otan pitkän hörpyn.

"Ira, toimisto on ollut kiinni jo muutaman viikon."

"No mitä nyt? Mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään, jotenkin on vaan ollut täysin masentava päivä. Kyllä se tästä."

"Se on totta, kyllä se tästä. Olisit tullut kymmenen minuuttia aiemmin olisit saanut safkaa."

"Söin vasta, kiitos."

Istumme hiljaa jonkin aikaa, Ira tuijottelee virkeän näköisenä ravintolasaliin kuin etsien sieltä jotain. Malki viikkaa viimeisestä koskemattomasta punaisesta servetistä jotain kömpelöä origamia, tai sitten taittelee sitä muuten vain. Istun pää tyhjänä päivän jäljiltä ja tunnen kuinka ensimmäinen lasi viiniä toimii. Tämä paikka on jotenkin tummanpunainen (vai viininpunainen?) joka paikasta, vain pöytien yläpuolella (ja meidän käytävämme seinillä) on keltaisenvalkoisia varjostimia, valokeilat tekevät valaisemistaan kohdista jotenkin kiiltävän ja märän oloisia. Taas mieleeni tulee veri. Masentavan päivän ilta, mutta tällä hetkellä kaikki on hyvin. Iran ja Malkin välinen kyräily vaikuttaa tietysti myös, varsinkin kun olen huonolla tuulella jo valmiiksi. Olen yrittänyt pysyä erossa heidän jutuistaan, aiemminkin, mutta koska suurin osa heidän ns. riidoistaan on täysin lapsellisia (puhumattakaan siitä että he oikeasti rakastavat toisiaan) se on aina vaikeaa. Päätän odottaa vielä yhden tai kahden lasillisen verran, ehkä he palaavat itsekin normaaleiksi siihen mennessä.

Malkin seuralainen palaa takaisin pöytään, tapahtuu normaali esittely. Naisen nimi on Ramon. En ota esille käsitystäni, että Ramon on miehen nimi. Miksi ei. Ramon kaivaa käsilaukkuaan, minä olen tällä menolla parin minuutin päästä kolmannessa lasissa menossa.

"Haluatteko?" Ramon kysyy. Hän on kaivanut esille pienen lasisen pilleripurkin.

"Mitä siinä on?"

"Toivon ja toisaalta en toivo sen olevan ekstaasia", Malki sanoo.

"D-vitamiinia." Ramon nostaa purkin kasvojensa viereen. "Ekstaasia? En uskoisi sinusta, pikku-Malki."

Malki kaataa itselleen lisää viiniä. "En tiedä onko se hyvä vai huono asia."

"Otatteko?"

Hän jakaa meille kaikille valkoiset kapselit.

"Pitkää ikää", Ira sanoo ja ottaa huikan.

"Älkäämme koskaan katuko tätä", Ramon sanoo melodramaattisesti, kolauttaa purkin pöydälle ja ottaa vitamiininsa jollain tequila sunrisen näköisellä drinkinpuolikkaalla.

"Kristuksen ruumis ja veri", sanon ja nostan heille kolmatta punaviinilasiani.

"Teidän ruumisarkuillenne, jotka veistetään hienoimmasta puusta jonka istutan huomenna aamulla", Malki lausuu monotonisella äänellä. Ihan hyvä, ajattelen.

"En tiedä teistä, mutta aion ottaa vielä yhden", Ramona sanoo ja nousee pöydästä. Katson syrjäsilmällä Malkia, ja kysyn "Ira"?

"Ehdottomasti".

"Tuo minullekin", sanon ja heilutan pulloani.

Nousen ja päästän Iran ylös. Istun hänen paikalleen vastapäätä Malkia. Ravintolassa soi hyvä tumma saksofonibiisi. Juon loput viinit suoraan pullosta ja laitan pullon omalle paikalleni. Vaihdan katseen Malkin kanssa ja nousen ja kävelen käytävää eteenpäin kohti miestenhuonetta, syvemmälle rakennukseen.

Kaiken tällaisen takia haluaisin lykätä takaisin lähtemistä, tällaisina hetkinä tuntuu siltä että voisin jäädä tänne. Onko se realistinen vaihtoehto? On myös olemassa mahdollisuus että kaikki muuttuu jotenkin jos jään. Tiedättehän tarinat ihmisistä jotka kasvavat eroon toisistaan; entiset parhaat ystävät soittelevat toisilleen jostain kaukaisesta velvollisuudentunteen rippeestä parin kuukauden ajan, kumpikin on liian kiireinen tehdäkseen muuta kuin avoimia suunnitelmia. Lopussa ihminen huomaa etääntyneensä ihmisestä, ihmisistä. Niin minulla on käynyt Malkin ja Iran kanssa. Siksi suurimman osan ajasta ajattelen lähtemistä positiivisella mielellä, mutta tällaiset hetket saavat minut tuntemaan syyllisyyttä siitä että aion jättää heidät tänne ilmoittamatta mitään. Toisaalta ymmärrän tietenkin sen, että en ole heille mitään velkaa, ja että he ovat kaksi aikuista ihmistä jotka kyllä osaavat pitää huolta itsestään. Ja kuka tietää, ehkä tapaamme vielä joskus jossain. Palaan takaisin pöytään.


kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
14/11 
Taas pätkä (luonnos, whatever) kirjasta, ehkä kronologista jatkoa sille edelliselle pätkälle? (Tein aiemmin postatuista pätkistä myös vähän helppolukuisempia, joten nyt on juuri täydellinen aika hypätä mukaan G.R.:n, Iran ja Malkin seikkailuihin.)
"--seisoin siinä ja katsoin alaspäin, kylpyhuoneen lattialle siis, kuinka siellä oli jotenkin jotain vaaleanpunaisia pisaroita, ja tietysti heti sen perään punaisia pisaroita, ja tajusin että jumalauta olen leikannut haavan kiveksiini ehostautuessani iltaa varten, ja nyt ainakin muutama sata niistä kuudestakymmenestämiljoonasta hiussuonesta, joiden oli tarkoitus pitää minut ja varsinkin naiseni onnellisena koko pitkän seksintäytteisen illan, on yhtäkkiä saanut luonnonvastaisen aukon, josta veri nyt tip-tip-tiputteli ulos. Sen tajuaminen vei aikansa, ja heti tajuamisen jälkeen tuli pienoinen shokkitila, jonka aikana mietin parasta mahdollista tapaa lopettaa tämä kasvavaa henkistä ahdistusta aiheuttava tilanne. Nostin kassejani vasemmalla kädellä ja koitin kurkistaa, mistä veri tulee, samalla kun se värjää vasemman käteni sormenpäitä, ja näinkin pienen pikkuriikkisen maksimissaan kahden millin pituisen punaisen viivan. Tässä vaiheessa oli jo kiire, elämäni tähän asti seksuaalisväritteisin ilta oli alkamassa, ja minä seisoin kylmällä laattalattialla ja nyyhkytin hiljaa ja tärisin suihkun jälkilämmön karatessa."

Kaiken tämän kuulen toisella korvalla. Puhuja on Ira, pääasiallisena kuuntelijana näyttää olevan hyvin kaunis pohjoismaalaisen näköinen nainen (joka osoittautuu myöhemmin italialaiseksi, beats me). En tiedä kuinka Ira tekee sen, kertoo tuollaista tarinaa naiselle, jota hän selkeästi yrittää iskeä? Voi tietysti olla mahdollista että nainen teki ensimmäisen siirron ja nyt Ira on vain tulessa eikä osaa lopettaa tarinaa (niin on käynyt meille kaikille), mutta huonosta tarinasta huolimatta nainen näyttää aidosti kiinnostuneelta.

Siirryn ikkunan ääreen. Siitä näkyy harmaa aamupäivä, missään ei ole lunta, kaikkialla on sumua ja vaikka ei ole satanut moneen päivään, joka paikka on märkänä. Kadulla kävelee muutama oktogenaari(kko), luultavasti heilläkään ei ole mitään tekemistä siellä, mutta kai on parempi käydä ulkona välillä jos sisälläkään ei ole mitään. Palaan takaisin paikalleni sohvalle Iran ja vaalean italiattaren viereen, mutta nousen saman tien ja kävelen keittiöön kaatamaan itselleni uuden drinkin. Asunnossa (johon päädyimme eilen myöhään) on enemmänkin ihmisiä, mutta keittiössä ei ole juuri sillä hetkellä ketään. Muistan että minun on pitänyt jo muutaman tunnin ajan muistaa juoda vettä. Juotuani ja uusi drinkki kädessäni siirryn takaisin olohuoneeseen, jossa nyt surisee vanha 15" televisio, jota Ira yrittää virittää polvillaan lattialla.

Elokuva alkaa. Se on joku ysäri-grungekomedia, tietysti vahvalla romanttisella 30-something–otteella, ei siis mitenkään huono valinta aamupäivän kulutukseksi. Istumme kolmestaan sohvalla, asunto on hiljentynyt selvästi pitkälle aamuun kestäneistä juhlista. Jo alkutekstien aikana Ira käärii muutaman jointin, ja vietämme tämän 1h57min kestävän yhteisen hetkemme poltellen pilveä ja tuijottaen pienestä televisiosta välkkyvää vhs-nostalgiaa. Iran nainen polttaa yllättävän ronskilla otteella noin siroksi naiseksi. Käymme vuorotellen wcssä ja täydentämässä juomiamme. Siinä kohdassa kun päähenkilö saa takaisin kadottamansa naisen, italiatar tuo keittiöstä eräänlaisia kylmiä islantilaisia karjalanpiirakoita ja juustoa. Puremme vuorotellen suuria suupaloja juustosta, huomaan että rommikola toimii järkyttävän hyvin juuri tämän hetken kanssa, ja kun viimeinen kohtaus on ohi me kaikki itkemme varmasti yhtä paljon yhteisen hetken päättymistä kuin elokuvan loppumista ihailtavan nousevaan nuottiin, tyyliin kaikki kyllä järjestyy vaikka olisitkin nuori ja toivottomasti rakastunut työtön amerikkalainen vuoden '94 Seattlessa. Samaistumme.

Leffan jälkeen istumme olohuoneessa. Italiatar puhuu LaserSteam-yrityksestään. Opimme, että se on lasersotaa alasti lämpimän höyryn keskellä. Laseraseet kuulemma muistuttavat seksileluja. Laadukasta viihdettä aikuisille. Hienoa. How nice. Olen olettanut, että Iran seuralainen omistaa asunnon tai on vuokralla siinä, mutta kun Ira alkaa tehdä lähtöä hän aktivoituu. Iran ollessa wcssä italiatar punaa huuliaan eteisen peilin edessä, ja kun hän on tehnyt sen, hän kääntyy minun puoleeni ja sanoo 'oli mukava tavata' ja halaa minua, ja painaa käteeni jonkinlaisen käyntikortin. Ira palaa wcstä ja he tekevät lähtöä, ja kun he ovat menneet, olen niin hämmästynyt että jään seisomaan yksin eteiseen. Sitten muistan että olen luultavasti viimeinen vieras täysin hiljaisessa (ja vieraassa) asunnossa. Kerään tavarani olohuoneesta, en tiedä miksi kävelen ylivarovaisesti sillä en usko kenenkään olevan lähellekään tajuissaan. Löydän kenkäni, astun käytävään ja suljen asunnon oven takanani.

(Unohdan koko jutun ja löydän kortin taskustani vasta seuraavalla viikolla.)

(Tai: Astun ovesta kadulle.

"-- joten sen takia se on vähän hankalaa, voi unohtaa että on se maski päässä, ja sitten ihmettelee puolitoista vuorokautta miksi ihmiset suhtautuvat oudosti. Love Parade 2010" Ira puhuu italialaiselle naiselle alaoven edessä kadulla. Iran pitkä takki on auki. On kylmä.

"Taksi?" kysyn.

"Jep."

"Hienoa."

"Näin on."

"Saatiin ainakin vuorokausirytmi käännettyä. En oikein tiedä mikä vuorokaudenaika aivojeni mukaan pitäisi olla, mutta jotenkin tuntuu––"

"On aika ottaa kone alas, aloittaa pehmeä laskukiito."

"Näin on."

"Eli pari olutta jossain?"

"Jos se taksi nyt ikinä--"

"Taksi on täällä" sanoo Iran seuralainen. Tumma MB kaartaa esiin kulman takaa.

"Taidan mennä kotiin" sanon Iralle.

Ajan taksilla kotiini sen jälkeen kun olemme tiputtaneet Iran ja italialaisen ilmeisesti naisen asunnolle (tai ehkä seuraaviin bileisiin, mietin). Nuokun auton kyydissä kun ajamme valkoisen sumun läpi.)


kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
04/09 
Olen näköjään ollut aika hiljaa kirjaprojektistani (kaikesta muusta puhumattakaan?): edellinen posti siitä on viime tammikuulta. Homma etenee kuitenkin, tämän kesän aikana olen jo uskaltanut puhuakin siitä ihmisille, mikä oli varsinkin ensimmäisellä kerralla outoa ja kummallisen palkitsevaa. On jännä huomata miten ihmiset innostuvat ja tukevat näinkin hullua ideaa.

Elämäni on ollut outo sekoitus äärimmäistä hektisyyttä (muutama keikka viikossa, treenit, duunit, muut harrastukset ja ajankohtaiset tapahtumat) ja välillä onneksi myös rauhoittumista, pitkiä päivä- ja yöunia. Hajoitin jalkani Berliinissä ja se on oikeastaan parantunut vasta nyt. Olen myös kamppaillut muutaman enemmän tai vähemmän henkilökohtaisen asian kanssa, mutta sitä kai se elämä on?

Joka tapauksessa: tämä posti on tarkoitettu pyyhkimään pölyt täältä, ja ilmoittamaan että aion julkaista täällä muutaman pätkän lisää tästä ikuisuusprojekti-käsikirjoituksestani (jolla on jo nimikin, mutta siitä lisää myöhemmin) lähiaikoina, alkaen nyt.

Tästä pätkästä vielä, tämä on melko suoraa jatkoa tälle viime syystalvena päivänvalonsa nähneelle kohtaukselle. Tämä on kirjoitettu jo joskus viime keväänä(?), mutta olen vasta nyt päättänyt että se on Tarpeeksi Hyvä. Ainakin tänne? Vaikka kaikkeen tähän asti kirjoittamaani pitääkin selkeästi saada lisää luita lihojen ympärille. Mutta se on toisen kierroksen hommia, vai mitä? Joten, pidemmittä puheitta, tässä lisää ystävämme G.R.:n, Iran ja Malkin seikkailuja, tällä kertaa jonkun ihmeen kalatehtaan myymälässä:
"No tottakai sen henkivartijan piti testata sitä ensin, mut siinä vaiheessa se talon isäntä tajusi että eihän se voi jumalauta Robert De Nirolle tarjota muuta kuin parasta mitä talosta löytyy. Joten se keskeyttää sen jutun, pahoittelee ja käy toisessa huoneessa ja tulee takas sen A-luokan pilven kanssa, total primo shit, mutta tietysti sen henkivartijan pitää nyt testata sitä uutta polttoa myös." Malki oli vauhdissa. Ajoimme edelleen. Aamupäivä ei ollut vielä pitkällä.

"Ne edellisetkin savut oli aika tujut, mut henkivartija hoitaa tietenkin homman kotiin. Sit ne venailee jonkun aikaa, De Niro katsoo kysyvästi henkivartijaan, tiedättehän kun sillä on ne kulmakarvat korkealla, henkivartija yskii vähän ja nyökkää. Uusi pesä on täytetty valmiiksi. Robert De Niro ottaa akryylibongin ja halvan muovisytkärin käteensä, ja polttaa kunnon hitit." Oli hiljaista, en arvannut puhua, jos Malkin stoori ei ollutkaan vielä lopussa.

"En tiedä teistä, mutta minun on pakko saada kohta jotain syötävää", sanoin ja tyhjensin kolmannen olueni. "Ira, onko täällä päin jotain, mitä tahansa?"

Ira oli hetken hiljaa. "Vartin päästä pitäisi olla joku kalatehtaan myymälä tai vastaava, jos muistan oikein. Käydään siinä, ja lähdetään sitten esimerkiksi minun luokseni? Haluaisin päästä tästä autosta eroon. Malkin tarina niin sanotusti herätti tiikerin."

"Sopii minulle", sanoin. Sumu oli hälvennyt ja aurinko valaisi kirkkaan syksyisen maiseman. Jo ennen tänne tulemistani pidin prosessoiduista kalatuotteista. Täällä niitä riittää, ystäväni eivät välitä vittujakaan. Islantilaiset ovat yllättävän kylmää sakkia.

Malki ja Ira olivat pinnalta samanlaisia, maailman välinpitämättömimpiä ihmisiä, mutta olin ystävystynyt heidän kanssaan silti. Tai ei ehkä Malki, hän oli (yleensä, ei tietenkään tällaisena päivänä) niin hermostunut että ei osannut olla välinpitämätön. Äkkiä tunsin oloni raukeaksi, päätin ajelehtia vielä hetken omissa ajatuksissani.

Mietin pyörremyrskyjä, Yhdysvaltojen Kalliovuorten ja Appalakkien välisen alueen tornadoja, jotka mutkittelevat kaupunkien läpi. Sen raja on terävä: tornado pujottelee ja vie talosta yhden huoneen, jättää muut koskematta. Mikä se on jos ei taivaalta tuleva tuho, kuinka hirvittävän satunnaista on elämä ja kuolema. Olen katsonut liikaa televisiota. Yhdysvalloissa on taas tornadosesonki. Onhan sitä täälläkin pelättävää: jäätikkö pakenee, kuka tietää mitä sen alta paljastuu. Kiertää huhu, että Jimmy Hoffan muumioitunut ruumis tulee esiin jäätikön alta vuonna 2013. Ihmiset lyövät vetoa. (Se on yksi talouden sarvi, joka kasvaa.) En tiedä kuka on voitolla. Ehkä se on vain hyväksi, tiedättekö? Jotain tekemistä, vaikka Jäätikön reuna onkin virallisesti (siitä oli radiossakin) luokiteltu Kaiken Jäljellä Olevan takana olevaksi (tapa sanoa että suurin osa tästä seudusta on Jumalan selän takana), eikä siellä ole mitään. Ruumiita voi tietenkin löytyä, kuten kaikkea muutakin lahoavaa.

Ira käänsi auton kuluneen keltaisen rakennuksen pihaan. Tien vieressä oli korkean ruosteisen palkin päässä valomainos, punainen kala, pihalla oli muutama bensapumppu. Paikka näytti hylätyltä. Malki nousi yllättävän ketterästi istumaan takapenkillä.

"Gerille safkaa vai? Kai sitä itsekin voisi jotain", hän sanoi. Nousimme ulos autosta ja kävelimme kosteassa ja kirkkaassa valossa sisään myymälään.

"Päivää taloon itse kullekin säädylle!" Ira kajautti jo ennen kuin hän pääsi kynnyksen yli. Paikka näytti edelleen hylätyltä. Kurkistelimme ympärillemme, parikymmentä perinteistä huoltoaseman pöytää, koko salin levyinen tiski, jonka takaa alkoi rintama kunnioitettavan kokoisia harmaita koneita kuin neljä metriä korkeita peltilaatikoita. Luultavasti maailman suurimpia kotitalouskoneita. Oli hiljaista. Ilmassa oli selkeä kalaruoan tuoksu. Kävelimme tiskille.

"'Katkarapuaioli on loppu. Pahoittelemme.'" Malki luki ääneen tiskillä olevan kyltin.

"Okei", Ira sanoi. "Nyt olisi parempi tulla sitä palvelua, muuten aioli on heidän pienin murheensa." Hän löi kämmenensä tiskiin, äkkinäinen ääni kaikui kumeasti koneiden peltipinnasta.

"Onko täällä ketään?" hän huusi.

Kaukaa kuuluu kuinka metallinen ovi sulkeutui. Joku yski ja käveli meitä kohti. "Kuulkaas, minähän sanoin jo puhelimessa että oh––" pienen harmaan miehen lause katkesi kun hän tuli esiin metallikuutioiden kapeasta välistä ja näki meidät.

"No siinähän kesti. Miten olisi vahvat oluet kaikille?" Ira kääntyi katsomaan meitä ja nosti aurinkolasinsa otsalleen.

"Ja minulle muutama tuollainen paneroitu kampelaleike, kaksi riittää", sanoin nyökäten myyjälle, joka nyt hankasi silmälasejaan (joissa oli olematon harmaa metallikehys) valopunaraitaiseen essuunsa.

"Kastiketta?"

"Minkälaista teillä on?"

"Noo, valkosipulista, tillistä, katkarapukastiketta, vuohenjuustoa, cheddar, pippuri, tumma olut, brandy, vodka... Brennivín", pieni mies luetteli. Minä katsoin kuinka Ira tutki kädet takkinsa taskussa vitriinin tuotteita, kasvot melkein kiinni lasissa, suuri ruho taittuneena keskeltä suoraan kulmaan. Malki käveli jo kohti salin kauimmaista nurkkapöytää. Ira katsoi ylös vitriinistä. "Älä ota valkosipulia", hän sanoi.

"Okei, no, cheddar sitten."

"Minä maksan ne oluet", Ira työntyi tiskille viereeni ja ojensi kalakauppiaalle tukun ryppyisiä pikkuseteleitä. Hän sai tuopit ja kantoi ne kaikki kerralla pöytään Malkin luo. Minä maksoin ruokani ja kävelin hänen peräänsä. Kun pääsin kulmapöytään Ira istui pöydässä leveä selkä minuun ja tiskiin päin, hän oli jo puolessa välissä tuoppiaan. Malki katseli ulos ikkunasta unisen näköisenä. Istuin alas hänen viereensä, nostin oman tuoppini (meille kurjille, ajattelin) ja kaadoin kurkkuuni kullanruskeaa kylmää nestettä.

"Tiesittekö että brittiläisillä merimiehillä on eri syy kippistää joka päivälle?" Malki sanoi. "Ja että torstaisin he kilistävät mahdollisimman veriselle sodalle tai sairaudelle?"

"No siinähän olisi meillekin sopiva?" Ira vastasi.

"Eikö tässä tilanteessa ole jo tarpeeksi kurjuutta" minä sanoin.

"Kurjuudesta puheenollen, Geri, pihvisi saapuvat."

"Kyllä Malki on oikeassa. Aikamatka lapsuuden nöyryytyksistä, no, aikuisiän nöyryytyksiin. Kuinka miehistä: kolme cowboyta leirinuotion ääressä, vuodattamassa sydänvertaan autiomaan hiekkaan" Ira sanoi.

"Voidaanko puhua jostain muusta. Tai parempi vielä: voidaanko olla hiljaa sen aikaa että saan nämä rasvat ja hivenaineet kupuni alle" sanoin.

Hetken aikaa kuulin vain tiskin takaa kuuluvaa etäistä koneiden jyminää. Ehkä tiskikoneen ääntä. Ilmanvaihdon tasaisen maton.

Malki joi pitkään ja sanoi "Yksi idiootti sylki kasvoilleni seiskaluokalla."

"Mio Poikani Mio, anna tulla vaan kaikki pintaan!" Ira innostui. "On tärkeää käsitellä kaikki vanhatkin asiat uudelleen aina silloin tällöin."

"Sinä olet niin täynnä paskaa, Ira, tiedätkö?" sanoin. "Mitä se Malkia auttaa jos sinä psyykkaat esille kaikki hänen ikävät kokemuksensa, tänään, mitä luulet? Tehkää tämä joskus toiste kun olette kahdestaan, sopiiko?"

"Meidän pitää saada sinutkin parempaan kuntoon, which means että lähdetään vittuun täältä. En ala koko päivää kuuntelemaan tuollaista pahanilmanlintua, se on varma" Ira sanoi, joi tuoppinsa, pyyhki partansa takkinsa hihaan ja nousi pöydästä.

En tiennyt miten Ira teki sen, mutta aina keskustellessani hänen kanssaan hän sai käännettyä asian niin, että sinä olit se valittaja ja että hän oli avaramielinen ja jalo, näki asian jotenkin ehjemmin kuin sinä. Ominaisuus jota sekä vihasin että ihailin. Malki oli jo matkalla ovelle Iran perässä. Tungin viimeisen palan juustokampelaa suuhuni, pyyhin käteni nopeasti ympäri pöytää levittelemiini servetteihin ja hölkkäsin heidän peräänsä.


kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Herätys klo 13:30 
Otsikosta on helppo päätellä; talviloma on täällä taas, tämä hidas ja hiljainen viikko joka asettui kohtuullisen luonnollisesti muiden juhlapyhien (jotka olivat itsekin tällä kerralla täynnä kiireettömyyttä ja melkein narkoottista pysähtyneisyyden tunnetta) jälkeen. Vietän sitä kotioloissa, keskittyen lukemiseen ja nukkumiseen. Polaroid-kamera on saanut sisäänsä uutta filmiä, ja nyt se ja kaksi innokasta kuvaajaa odottaa auringonsäteitä valaisemaan mitä tahansa haluammekaan kuvata. Nämä harmaat päivät eivät siirry filmille kovin hyvin. Kaikki on väritöntä, kaikessa on liian vähän kontrastia, fokus on jossain muualla kuin kuvattavissa kohteissa.

Viime tammikuussa
mietin saavani jotain kansiin vielä samana vuonna, mutta niin vain olemme nyt vuodessa 2012 enkä ole vielä tyrkyttänyt valmista tuotetta teille. Eli kysymykseenne "Mitä kirjalle kuuluu?" vastaan ympäripyöreästi "ihan hyvää", edistyminen on hidasta mutta varmaa, en ole laskenut sanamääriä enkä sivuja. Kyllä se joskus valmistuu. Minulla on vahva visio siitä mitä haluaisin sen olevan. Nimikin on olemassa, henkilöhahmot eläviä, Dropbox-kansion sisältö päivittyy enemmän tai vähemmän säännöllisesti, ja vaikka kokonaisuus on vielä täysin levällään, on se silti elävä ja hengittävä. Pahin pelkoni on tällä hetkellä se, että yritän liikaa ja kirjoitan koko jutun jotenkin umpikujaan, vedän linjat liian tiukalle ja tukehdutan siitä kaiken vähänkin elämän. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin hyvinkin optimistinen. Valmis (ja toivottavasti hyvä!) siitä tulee, mutta milloin, sitä en osaa sanoa.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
11/11 
Random-ajatuksia kirjan settingistä: kaiken taustalla ja ympärillä on sellainen valkoinen, kirkas ajaton fiilis, irroittautuminen arjesta, sumua, pitkiä täysin kiireettömiä aamupäiviä jotka päättyvät vasta hämärän tullessa. Uusia ihmisiä, pienen piirin jakamia kokemuksia, yhteenkuuluvuuden tunnetta. Päihtyneitä keskusteluja ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Me vs ne. Ei vastuuta.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10  ►|