In the Union Square subway station nearly fifteen
years ago now, the L train came clanking by
where someone had fat-Sharpied a black heart
on the yellow pillar you leaned on during a bleak day
(brittle and no notes from anyone you crushed upon).
Above ground, the spring was the saddest one
(doing work, but also none). What were you wearing?
Something hopeful to show the world you hoped?
A tall man was learning from a vendor how to pronounce
churro. High in the sticky clouds of time, he kept
repeating churro while eating a churro. How to say
this made you want to live? No hand to hold
still there it was: someone giving someone comfort
and someone memorizing hard how to ask for it again.
Kirjoja part XXIV
Viime aikoina luettuja: Sayaka Muratan Maan asukit, Chi Ta-wein Kalvot, Neil Hardwickin muistelmateos Poistetut kohtaukset, Elmore Leonardin Tishamingo Blues ja Gold Coast, Zadie Smithin Petos, Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni, Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani, Neal Stephensonin spefijärkäle Anathem, John le Carrén Sankari vai vakooja, Ilpo Lagerstedtin Rakettimiehiä – kilpajuoksu Kuuhun ja Agatha Christien novellikokoelma Poirot’s Early Cases.
Omasta kirjahyllystä talven aikana uudelleenluettuja: Mary Welsh Hemingwayn muistelmateos How It Was, Paul Austerin Illuusioiden kirja, Cormac McCarthyn Matka toiseen maailmaan, Zadie Smithin Nimikirjoitusmies, John Irvingin Vesimies, Elmore Leonardin Tishomingo Blues ja Gold Coast, Junot Díazin tyhmästi suomennettu Vieraissakävijän opas rakkauteen (alkuperäiseltä nimeltään This is how you lose her), Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 4, Carlos Luis Zafónin Tuulen varjo, Jon Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin & David Mitchellin Cloud Atlas.
Työn alla ovat tai lukemista odottavat Zadie Smithin esseekokoelma Dead and Alive, Boris Pasternakin Doctor Zhivago, Ezra Poundin Lukemisen aakkoset, Mark Twainin Veren perintö ja Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirja.
08/05
Bridget Fondan Janet Livermore vuoden 1992 elokuvassa Arkistosta: Keltaiset kukat
Hyvää kevättä kaikille. Kirjoitettu alun perin 10. maaliskuuta 2010.
Sen jälkeen hän kysyi nauraen tulenko laittamaan keltaiset kukat hänen hiuksiinsa kun hän menee naimisiin. Lupasin, tietysti, en voinut mitenkään kieltäytyä; hän oli täysin hurmaava. Hän hymyili minulle, kääntyi, ja käveli pois, heilutellen keltaisia kukkia ja niiden vihreitä varsia hiuksissaan, puoliksi tanssien, hyppelehtien. Olin rakastunut.
Kuitenkin melkein myöhästyin häistä. Tulin paikalle, hän tuli minua vastaan ja en saanut sanaa suustani: hän oli häikäisevä, kaunein tyttö mitä olin ikinä nähnyt. Hän tietysti huomasi ihastukseni ja hymyili minulle; hänen hiuksensa oli seppelöity keltaisilla kukilla, kerroin hänelle kuinka kaunis hän oli. En muista nähneeni hänen miestään kertaakaan, en muista koko seremoniasta mitään, luulen että en pystynyt irroittamaan katsettani hänestä ja keltaisista kukista. En tiedä oliko olemassakaan mitään häitä, vai oliko koko tapahtuma järjestetty minun pääni menoksi, miksi niin olisi tapahtunut, en tiedä. En suuresti välittänyt mistään muusta kuin siitä että saan katsella hänen suloisia kasvojaan. En välitä vieläkään.
19/03
Worsening living standards are mostly driven by a genuinely unprecedented rise in wealth inequality, i.e. the present absurdly skewed and rapidly worsening maldistribution of asset ownership. Since the 1980s, governments worldwide have been on a privatization bender, artificially balancing the books by selling off public assets; the end result is what we’re seeing now, where governments can’t afford to provide services at anything like pre-1980s levels because they don’t own anything now and have to rent it instead or otherwise partner with the private sector to provide worse services at vastly greater expense.
Until governments get serious about imposing wealth taxes with enough bite to encourage the tiny ultra-wealthy minority to sell some assets back to the rest of us, those governments will remain largely incapable of getting a handle on cost of living pressures and will therefore all most likely be relatively short-lived.
The main reason the Right has done so well over the last decade or so is that they seized control of the worsening cost-of-living narrative and ran the line that migrants were responsible for it, and that just being mean to migrants would therefore fix everything. But that’s a complete lie, obviously, and because it’s both a complete lie and the Right’s only genuine policy idea, being mean to migrants actually does fuck all to address cost of living pressures and people all over the world are finally starting to wake up to that.
Poimittu Metafilterin Unkari-/Orban-keskustelusta.
Arkistosta: 21/03
Kirjoitettu alun perin 21. maaliskuuta 2015.
On erilaisia viikkoja. Toisina tekeminen on helppoa ja palkitsevaa, toisina katsot joka päivä kahdeksan tuntia Netflixiä ja vaatteissasi on selvästi näkyviä tahroja. I want girls on bread! Joey sanoo. Osittainen auringonpimennys teki varjoista harsoreunaisia. Nukun kuin lapsi 10-12 tunnin yöunia. Tuijotan työtiedostoja joka päivä yhteensä ehkä tunnin verran. Piirrän pitkästä aikaa sarjakuvaa, mutta en huolestu vaikka sekään ei etene, tiedän miten jatkan kun jatkan. Elän pienituloisen elämää, en nostata suuria aaltoja, en välitä mikä päivä on muuten kuin televisiosarjojen uusien jaksojen takia.
Not that long ago, today was the future
Kuva: NASA, pari päivää sitten.
Olen saanut tarpeekseni internetistä pelkkänä valituskoneena. Useina iltapäivinä, jos ei ole aktiivisia torilöytöjä kytättävänä tai kommenttiosastoa seurattavana, en vain keksi mitään selattavaa. Muistatteko kun internetissä vielä käytiin, meen käymään netissä, moro! Tilannettani parantaa se, että en käytä älypuhelinta. Uutisista 85% on täyttä viihdepaskaa, 10% liian masentavaa. Tykkään lukea syväluotaavia juttuja ihmisistä tai ilmiöistä. En välttämättä tietää joka raideliikenneonnettomuudesta, mikä on muuten peitenimi itsemurhalle, jos ette tienneet. Tunnen ihmisen, joka oli kuljettajana, kun joku meni metrojunan alle. Oli jonkin aikaa alalla vielä, mutta joutui vaihtamaan uraa, sen tapauksen takia. Tapasin hänet kesällä 2022 Turussa NOFX:n keikan jälkeen, kävimme drinkeillä hänen ystäväseurueensa kanssa. Minä olin erittäin humalaisen ystäväni seurassa, matkalla takaisin joen toiselle puolelle airbnb:hen. Hän kysyi haluaisinko hänen puhelinnumeronsa, halusin, olemme mailailleet, nykyään melko harvoin.
Verenpaineeni on ensimmäistä kertaa normaalin rajoissa ehkä viiteentoista vuoteen? Olen harjoittanut terveempiä elämäntapoja parin vuoden ajan, laihtunutkin jonkin verran. Olen syönyt verenpainelääkkeitä pienen annoksen joka päivä noin kymmenen vuoden ajan. Pari viikkoa sitten istuin sunnuntaina aamupäivällä ostarin penkillä suorassa auringonpaisteessa ja söin karkkia aamupalaksi. Aiemmin talvella lähipubissa samalla ostarilla puhuin kirjallisuudesta noin samanikäisen randomjäbän kanssa, haukuin Johannes Ekholmia, jonka kirjoja olin juuri lukenut. Randomjäbä sattui olemaan tuore kirjallisuuden maisteri, joka oli juuri viime vuonna julkaissut gradunsa Johannes Ekholmin romaanista Rakkaus niinku. Toinen pubi melko lähellä naapurikaupunginosassa meni konkurssiin, mietin kuinka moni niistä vakioasiakkaista on nyt meidän lähipubimme asiakkaita. Olen ollut sen verran köyhä, että en ole käynyt pubissa nyt pariin kuukauteen.
Käytän samanlaista rannekelloa kuin New Yorkin pormestari Zohran Mamdani. ”It’s pragmatic and affordable yet still distinctive and eye-catching. Though the watch doesn’t scream luxury, it does telegraph taste.” Cool cool cool. Tiesin toki kellon tyylikkääksi, Mamdanista näin jonkun haastattelupätkän pysäytyskuvan Blueskyssä ja huomioni kiinnittyi erittäin tutun näköiseen kelloon. Omastani taisin maksaa 40 €. Kello on yksi harvoja Casion malleja, jonka runko on oikeasti metallia, ei metalliseksi maalattua muovia, ja lasi mineraalilasia, ei akryylia.
Compaq Presario
Alt Text: A screenshot from the song Jerk Out (1990) by The Time. A night scene in a dark room with skyscrapers out the window. Morris Day has told a beautiful woman he wants to sleep alone and asked her to leave her number by his “data bank,” which appears to be in the Compaq Presario line, and is the best-lit thing in the room. She is unhappy with this situation and about to leave. The eye cannot look away from the laptop. It is a sad situation but the laptop looks wonderful.
Michelle Zauner
I think of it as an archive and it really helps me creatively to think that way, because sometimes when I get really self-conscious or down on myself for what I’ve made—when I feel like it could have been better—I try to remind myself, “This is just who you are in this moment. You did your best and you committed a certain amount of time to this, and that’s what creative work is.” Like when I wrote my book, after five years of working very diligently, I was so disappointed with the results. I imagined it being this really exceptional thing, and I had landed five steps below where I wanted to be as a writer. Ultimately, I always try to remind myself, “This is just your archive. This is the best you can do at 26. This is the best you can do at 30.”
Muusikko/kirjailija/ohjaaja Michelle Zauner taiteen tekemisestä viime keväänä Interview Magazinessa.
Viivi Prokofjev
Kun hän puhuu painokoneista, paperilaaduista tai folioista, sävy ei ole nostalginen vaan käytännöllinen: tämä toimii, tämä ei, tämä kestää aikaa ja tämä ei kestä edes seuraavaan päivään. Ehkä juuri siksi häntä ärsyttää ajatus siitä, että visuaalinen kulttuuri typistetään ruudulla viliseviksi neliöiksi, jotka ovat hetken näkyviä ja seuraavassa hetkessä poissa, ilman että kukaan ehtii oikeastaan edes huomata.
Työpäivän jälkeen Prokofjev tarttuu mieluummin lehteen kuin puhelimeen. Kutimetkin kelpaavat. Näyttöä katsotaan silloin, kun on pakko. Muuten elämä saa olla konkreettista ja käsissä tuntuvaa, sellaista jossa materiaalilla on paino ja ajalla merkitys. Digitaalinen media voittaa nopeudessa ja päivitettävyydessä, mutta se häviää siinä, mikä Viiville on olennaista: kyvyssä pysäyttää ja vaatia huomiota. Printti ei ole hänelle yksi kanava muiden joukossa, vaan vastalause sille, että kaiken pitäisi olla kevyttä, nopeaa ja heti korvattavissa uudella.
Jos kaikki kirjat näyttävät samalta, niin palveleeko se ketään?
Ilkka Mattila kirjoittaa palkitusta graafisesta suunnittelijasta Viivi Prokofjevistä Print&Media-lehdessä. Artikkeli nettisivuilla on vain tilaajille, mutta sen saa luettua P&M-lehden RSS-syötteen kautta. Ja ehkä kirjastosta tai työpaikalta.