26/01 




Hyville tarinoille olivat ne sitten tosia tai keksittyjä ja hyville ihmisille, joiden kanssa niitä voi jakaa.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Uusi työpöytä 
Olen jo kuukausien ajan etsinyt netistä oikeaa kirjoituspöytää, ja tällä viikolla viimein löysin sen. Edellinen pöytäni oli liian pieni, kiikkerä ja sen tasot olivat metallia ja lasia. Työnurkkaukseni oli makuuhuoneessa, nykyinen olohuoneessa. Tämä uusi (parikymmentä vuotta vanha) pöytä on 160 cm leveä – jonkinlaisella puujäljitelmällä päällystettyä jykevää levyä, osittain oikeaa puuta – ja erittäin tukeva. Sain sen ilmaiseksi lähikunnasta, ja lahjoin ystäväni hakemaan sen kanssani eilen erään toisen ystäväni tila-autolla. Eilisen illan vietin siirrellen huonekaluja ja kooten kolmeen osaan puretun pöydän, asennusdrinkkejä unohtamatta. En huomannut kuin vasta lähikaupan kiinni mentyä, että en ollut nauttinut illallista ja asunnossani ei ollut juuri mitään syötävää. Jotain kuitenkin löytyi: katkarapu-pussikeitto, jonka nautin juustolla päällystettyjen joulupipareiden kanssa. Yllättävän hyvä yhdistelmä. Nyt lihaksiani särkee, ja jos haluan käydä kylpyhuoneessa joudun kiipeämään yhden oranssin nojatuolin yli. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että saan tänään purkaa monta vuotta kiroamani tietokonepöydän. Ehkä oranssi nojatuolikin löytää paikkansa, luultavasti makuuhuoneen entisestä työtilanurkasta.

2 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
08/01 
En tee uudenvuodenlupauksia, mutta olen ajatellut itsekseni muutamaa asiaa, jotka aion pitää tänä vuonna mielessäni useamminkin. Ensimmäinen niistä liittyy kirjaan: aion saada käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi tämän vuoden aikana. (Aikataulu on tarkoituksella melko löysä, työn alla – tai ainakin mielessä – on muitakin projekteja.) Toinen liittyy rehellisyyteen ja vaikeiden asioiden kohtaamiseen: aion pyrkiä muuttamaan olemassa olevia ajatus- ja käyttäytymismallejani avoimempaan ja empaattisempaan suuntaan ja sitä kautta pyrkiä rauhallisempaan ja parempaan elämään. Olen huomannut kantavani mukanani jonkun verran painolastia menneisyydestä, ja huomannut myös että annan silloin tällöin joidenkin niiden asioiden vaikuttaa elämääni ehkä vähän liikaa. Haluaisin oppia unohtamaan ja olemaan itselleni vähän armollisempi.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
04/01 
Olen huomannut itsessäni uusia piirteitä tai oppinut tunnistamaan vanhoja käyttäytymismalleja. Aiemmin, kun vielä kävin päivätöissä, olen tehnyt pakolliset normaalit arkiset asiat jotenkin mahdollisimman nopeasti ja samalla todella rauhattomasti, johtuen käytettävissä olevan vapaa-ajan rajallisuudesta. Nyt, kun aikaa on täysin eri tavalla kuin aiemmin, olen löytänyt arjesta kiireettömyyden. Tai ainakin sen, että huomaan kuinka ajattelemattomasti, ja sen myötä keskittymättä, saatan vieläkin silloin tällöin tehdä asioita (kuten nyt vaikka pyykkien kuivumaan laittamista). Mielessäni saattaa pyöriä kymmenen eri ajatusta, tai ehkä todennäköisemmin joku yksi suuri asia, ja se hetki jää elämättä. Ja kun se hetki jää elämättä, ei siitä myöskään jää muistijälkeä, ja elämä tuntuu taas vähän kaoottisemmalta. Hutiloiden juuri ja juuri rimaa hipoen tehdyt asiat kasaantuvat, ja se lisää epäjärjestystä, mikä lisää epäviihtyisyyttä, mikä lisää ahdistusta ja stressiä. Alkuperäinen tarkoitus, eli vapaa-ajan kontrollointi niin että ehtisi rauhoittua ja rentoutua, kääntyy itseään vastaan: rauhattomuus kasvaa.

Siksikin otan mielelläni vastaan tulevan arjen, olen löytänyt paikkani siitä paremmin kuin ennen, olen oppinut itsestäni jotain. Se tuntuu hyvältä.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
03/01 
Aiemmin tällä viikolla heitin jääkaapista roskiin kaiken joulun jäljiltä jääneen ruoan. Silti jouduin käymään ruokakaupassa vasta tänään. Edelleen löydän sesonginmukaisia puoliksisyötyjä (tai -juotuja) tuotteita jääkaapin hyllyjen nurkista. Tai sitten lomien aikana käyneiden vierailijoiden – matkustavien aina tervetulleiden ystävien – mukanaan tuomia ja tänne unohtamia elintarvikkeita, joita en itse koskaan ostaisi. Rahkaa, kesäkurpitsaa, kuivakaappiin on ilmestynyt ylimääräinen paketti täysjyväspagettia. Niiden löytäminen ja uudelleen näkeminen täyttää kaiholla. Kaiho johtuu siitä, että tiedän että en näe niiden alkuperäisiä omistajia pitkään aikaan, ja pimeä vuodenaika jatkuu vielä jonkun aikaa. He ovat niin rakkaita ihmisiä, vanhoja ystäviä. Silti pelottaa ajatus, että jos joskus vielä ollaan ventovieraita, satelliitteja taivaalla?

Hienoja asioita on toki tapahtunut myös. Olen saanut usealta taholta uutta ja tervetulletta palautetta ulkoisesta olemuksestani, vaikka siinä ei mitään muuta uutta olekaan kuin talviparta ja ehkä muutama miinuskilo. (Kuulemma epätavallista, että ihminen laihtuu joulukuussa. Tänään sattumalta lähikaupassa tapaamani ystävä kertoi lihoneensa kuusi kiloa suunnilleen yhtä monen päivän aikana. Hänelle se sopiikin, ei siinä mitään.) Sekä vanhat että uudet tutut ja ystävät ovat kertoneet pitävänsä minua jotenkin arvokkaana ja hienona asiana heidän omissa elämissään. Se lämmittää. Saa välillä ja hetkellisesti pintaan tulevan yksinäisyyden (joka johtuu tästä vuodenajasta, ja kirjoittajan työhön kuuluvasta pakollisesta yksinolosta) tuntumaan helpommalta. Se yksinäisyys ja kaiho iskee silloin kun asunnon ovi sulkeutuu ja jään yhtäkkiä taas yksin uuden äänettömyyden aaltoihin. Tai silloin kun tulen takaisin hiljaiseen ja pimeään asuntoon jostain ihmisten ilmoilta. Ei voi mitään. Toinen vaihtoehto on erakoitua eikä käydä koskaan missään, tai ottaa vastaan vieraita koskaan ikinä.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
24/12 
Aikaisin aattoaamuna vien kynttilän parvekkeelle. On talven kylmin aamu, 20 astetta pakkasta. Katson elokuvan The Apartment (1960), hankin päivän ensimmäisen ähkyn, nautin kuumia ja terästettyjä sesonginmukaisia virvokkeita. Vaikka jääkaappi on silmämääräisesti täynnä – ruokaa todellakin riittää varsinkin yksin joulua viettävälle – käyn aamukahdeksalta lähikaupassa ostamassa lantrinkeja ja vielä yhden taikinalevypaketin.

Sunnuntaina asuntoni toimi ystäväni ja hänen koiransa välilaskupaikkana matkalla pohjoiseen. Saunoimme, kävimme kaikki kolme taksilla yhteisten ystäviemme luona melkein viereisessä kaupunginosassa. Takaisin tullessa taksia kuljettanut rouvashenkilö kiitteli: olimme kuulemma illan ja yön ainoat hyväntuuliset asiakkaat. Joulun aika ei sovi kaikille. Minulle se – ihme kyllä – sopii, vaikka vietänkin pyhät yksin, enkä juhli perinteisin tavoin. (Tänä vuonna kyllä maalasin ja lähetinkin kymmenkunta korttia, ja vielä pitäisi tehdä muutama, joiden myöhästymiseen sain jo aiemmin luvan, mutta yleiseen koristeluun ja lahjomiseen en osallistu.)

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
19/12 
Tämä ei ole ollut minun viikkoni. Kuten viime viikolla, uni- tai vuorokausirytmini on edelleen jokseenkin sekaisin. Kesän lapsi kun olen (villistä luonteesta puhumattakaan.. hah.) Viikonlopun juhlimiset vanhan ystävän – ylä-asteaikaisen parhaan ystävän – kanssa yhdistettynä liian vähiin uniin veivät voimat alkuviikosta, ja luultavasti niiden johdosta olenkin ollut flunssassa ja kuumeessa siitä lähtien. Melatoniini auttaa nukahtamiseen ja paremmin nukkumiseen jonkun verran, mutta tuo mukanaan hyvin, hyvin outoja unia, joten en käytä sitä kuin ns. pakon edessä, viimeksi eilen: nukuinkin pisimmät yhtenäiset (no jaa, yhtenäiset ja yhtenäiset) unet tälle viikolle, klo 19-24. Nyt istun tässä, keskellä yötä, juon teetä, kirjoitan. Olen stressannut liikaa joulukorteista, joita lupasin maalata ja lähettää vajaat kymmenen kappaletta, lähimmille läheisille ja ystäville. Osa niistä on tehty ja lähetetty eilen, osa valmistuu ja lähtee ykkösluokan kirjeissä matkaan tänään, eikä siis välttämättä kerkeä aatoksi perille. Oh well. Mindfulness-tyyppiset hengitysharjoitukset auttavat, myös tekeminen, minkä tahansa. Onneksi tekemistä riittää, vaikka mieluummin tekisin meditaationi pitkien kävelylenkkien muodossa. Ehkä myöhemmin tänään, jos en ole enää kuumeessa. Myös sen muistaminen, että päivä alkaa pidetä maanantaina, ja että pyhinä ja välipäivinä tulen näkemään paljon hienoja ihmisiä, aiheuttaa välillä lämpimiä läikähdyksiä kaiken pimeyden keskelle.

Blogin lukijamäärät ovat olleet kovassa kasvussa parin viime viikon aikana: kaikille uusille lukijoille tervetuloa ja rauhallista joulun aikaa!

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Ja vaikka suuri osa siitä mitä me olemme rajoittuu lihaan ja luihin, suurin osa on jotain aivan muuta 
Pitkä pimeä vuodenaika, hitautta ja hiljaisuutta. Nukun muutaman tunnin, herään keskellä yötä, luen neljä tuntia, pyörin sängyssä ja nukahdan uudelleen vasta kun aamu on jo pitkällä. Teen (Twiningsin Green Tea & Lemon) täytyy olla juuri oikean vahvuista, muuten se ei joko maistu miltään tai jättää suuhun kitkerän ja kuivan jälkimaun. Punaviinin pitää olla vanhaa suosikkia kunnolla dekantoituna, rommin jääkylmää ja suosikkilasista nautittua. Oluen norjalaisen pienpanimon kymmenvolttista vanhojen hyvien ystävien seurassa. Fb-keskustelujen hyväntuulisia, lämpimiä ja miellyttävän turhanpäiväisiä.
[...] Vartalolla on tietysti merkitystä – enemmän kuin olemme valmiit myöntämään – mutta me emme rakastu vartaloihin vaan toisiimme, ja vaikka suuri osa siitä mitä me olemme rajoittuu lihaan ja luihin, suurin osa on jotain aivan muuta. Jokainen meistä tietää sen, mutta heti kun menemme pintaominaisuuksia ja -vaikutelmia pitemmälle, sanat alkavat kangerrella, mureta mystiseksi sekasotkuksi ja tyhjänpäiväisen hämäriksi vertauskuviksi.

Paul Auster, Oraakkeliyö, s. 27, Tammi 2006.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10  ►|