David Foster Wallacea suomeksi part II 
Nopea note to self: David Foster Wallacen novellikokoelma Brief Interviews with Hideous Men on julkaistu suomeksi nimellä Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Tommi Melenderin blogikirjoitus "DFW tutuksi lyhytproosalla". Hesarin kritiikki. Lisää juttua Wallacesta DFW-tagin alla.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
20/03 
Elefanttinainen toi fb-päivityksellään (jossa mainittiin siis tänään alkanut ITAF, International Teletext Art Festival) mieleeni Ylen Teksti-TV:n edesmenneen Nuorten palstan. Nostalgiahakuinen googletteluni huipentui siihen kun löysin melkein 400-sivuisen väitöskirjan nimeltään Yksinäisyyden kokemisen avainkomponentit Yleisradion tekstitelevision Nuorten palstan kirjoituksissa (JYX-linkki, HS:n artikkeli), ja nyt kiroan koska minulla ei ole ebook-lukulaitetta sillä neljänsadan sivun mittaisen tutkimuksen lukeminen pdf:nä kannettavan näytöltä olisi jo ehkä vähän liikaa, kuten olisi myös sen printtaaminen duunissa. Pitänee ostaa se lukulaite?

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Espanjassa heinäkuussa 2013 part I 
Viime lokakuussa mainitsin kirjoittavani pidempää pätkää viime heinäkuussa yksin tekemästäni lomamatkasta, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan niin hyvä idea (tai ainakaan niin hyvä reissu). Vaikka asiat - ja varsinkin ihmiset - joita tässä jutussa käsittelen ovat jo vanhoja juttuja, pidempi pätkä on edelleen kesken, mutta ystäväni K:n tämänpäiväinen blogikirjoitus, joka alkaa kysymyksellä "saako Espanjassa vituttaa?" sai minut kaivamaan ensimmäisen osan siitä esille. (Vastaus: luultavasti Espanjassa vituttaa vielä enemmän kuin Suomessa.) Tämä pätkä oikeastaan vasta raapaisee useiden juttujen pintaa. Eli jatkoa on tulossa, ja käytännössä tosiaan siis koko stoori (josta on tarkoitus tulla kokonainen itsenäinen juttu - vähän niinkuin minustakin joskus) on edelleen kesken, as in kirjoittamatta, ja suurin osa tästä on kirjoitettu viime syksynä, joten jotkin aikamääreet saattavat heittää.
On tiistai- tai keskiviikkoaamu. Pystyn arvaamaan päivämäärän ehkä viiden numeron tarkkuudella mutta en halua. Lomaa on jäljellä vielä suunnilleen viikko. Käytän sanaa aamu sen vääristyneessä merkityksessä. Vääristyneessä siksi, että herään juuri sopivasti siestan alkamisen tienoilla, ja käytän iltapäivän katsoen Tour de Francen satavuotisjuhlakisoja ja miettien välillä mitä teen sitten kun ulos kannattaa taas mennä. Käyn hakemassa hotellia vastapäätä kaupasta jäitä ja usein viiniä tai vermuttia. Paluumatkalla ostan ison vesipullon automaatista hotellin aulasta.

Luulen että tämä hotelli on ollut arvostettu paikka vuonna 1970. Joka paikassa on messinkiä. Sellaista messinkiä, joka tuo jostain syystä mieleen kauan sitten uponneet valtamerilaivat. Lattia on päällystetty noin 60x60cm marmorilaatoilla. Käytävällä marmorilattian peittää liukas, ohut ja paikoin melkein puhki kulunut burgundinvärinen kymmeniä metrejä pitkä matto, joka yhdessä kaikkien käytävien päässä olevien peililasiovien kanssa tekevät käytävällä kulkemisesta vaikeampaa kuin normaalisti. Pelästyn hahmoani käytävän päässä joka kerta kun astun ulos huoneesta. Huoneeni (joka on twin room ja kerron teille myöhemmin miksi se ei ollut hyvä idea) kylpyhuoneen kaikki tasot ovat samaa kirjavaa marmoria.

Kylpyhuoneessa on eksoottisen näköinen bidet, josta minulla on edelleen – kuukausia lomani jälkeen – enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Hotellin aulassa on useita ikivanhoja ja upottavia nahkaisia nojatuoli- ja sohvaryhmiä. Istun aulassa viikon aikana useita kymmeniä kertoja eri vuorokaudenaikoina sillä itse huoneen langaton verkko on maksullinen mutta aulassa verkko on avoin ja maksuton. Aula on muutenkin klassinen hotellin aula: kummassakin päässä suuret lasiovet (tai tuplaovet). Vasemmallani ovien takana on pääovi ja parikymmentä metriä pitkä puinen vastaanottotiski, ja lopulta hissit ja niiden vieressä tiskin vastaisella seinällä viehättävän vanhanaikaiset (ja nykyisin miltei täysin hyödyttömät) puhelinkopit kuin suoraan Hitchcockin Vaarallisesta romanssista.

En ole ainoa joka ei halua maksaa Hotel Turian kiskurihintaisesta huonekohtaisesta langattomasta verkosta (en koskaan kysynyt). Monella on nykyään puhelin jolla pääsee mihin tahansa paikalliseen avoimeen langattomaan verkkoon. Useilla on langaton verkkoyhteys puhelimessaan 24/7. Minulla ei, kuten ei näköjään monella muullakaan Hotel Turian asukkaalla, ja mietin hetken aikaa ovatko suomalaiset palveluntarjoajat muuta Eurooppaa (tai maailmaa) edellä ihmisten pakottamisessa mobiili-internetin käyttöön.

Huoneeni (twin roomini) lukemattomiin hyviin puoliin kuuluu hyvin pieni ja hyvin puoliympyrän muotoinen parveke. Parveke on niin pieni, että siihen mahtuu juuri ja juuri raahaamaan huoneen ainoan ei-sänky istuimen: tuolin joka on kuin suoraan 60-lukulaisesta yläluokkaisesta ravintolasta. Parvekkeelle myös paistaa aurinko käytännössä koko päivän, tämän opin kun olin polttanut itseni muuten betonisen parvekkeen metallilla päällystettyyn, noin kolmekymmentä senttiä leveään kaiteeseen. Mutta en tullut parvekkeelle tanssimaan tai juhlimaan, tai toisaalta tietyllä tapaa tulin: Espanjassa tiettyjen kannabistuotteiden nauttimista ei katsota niin pahalla silmällä kuin meillä Narvikin korkeudella.

Ensimmäisenä iltapäivänä huoneessani kävin suihkussa ja ajattelin rentoutua ja katsella neljä kerrosta alempana pyörivää liikennettä ja sen takana aukeavaa Turia-puistoa (joka on siitä erikoinen että se on entinen joenuoma, ja miltei joka kohdassa kaksi kerrosta normaalin katutason alapuolella). Kun olen nauttimassa laittomia nautintoaineitani parvekkeellani, aukeaa viereisen parvekkeen ovi.

Nyt, parvekkeiden välillä on ehkä noin viisi metriä. Parvekkeelle astuu minua noin kymmenen vuotta nuorempi tummahiuksinen hoikka mies, ja koska olen sijoittanut tuolini juuri heidän parvekettaan kohti, olen ensimmäinen asia minkä hän näkee. Tietysti tervehdimme toisiamme – minä ensin koska hän on hieman pelästyneen näköinen – ja hän kysyy minulta kansainvälisellä käsieleellä, jonka kuka tahansa pilvenpolttaja tunnistaa, poltanko ehkä juuri niitä laittomia aineita jotka häntäkin saattaisivat kiinnostaa. Kun vastaan myöntävästi, kysyy hän osaanko sanoa mistä niitä saisi, mutta tässä vaiheessa polttelen edelleen edellisviikkoisesta lomakohteestani ostamaa materiaalia, joten kerron hänelle niin, ja sanon että pidän kuitenkin silmäni auki ja kehotan häntä tekemään samoin. Samalla kun saamme tämän kansainvälisen dialogin päätökseen, hän näyttää taas hieman pelästyneeltä, ja sekuntia myöhemmin ymmärrän miksi: hänen tyttöystävänsä avaa heidän huoneensa parvekkeen liukuoven ja astuu parvekkeelle.

Tervehdin häntäkin, mutta uudet naapurimme poistuvat takaisin huoneeseensa miltei välittömästi. En ajatellut asiaa sen enempää, olin Valenciassa, nautin olostani, ja kun sain tarpeekseni iltapäivän auringon porottavasta kuumuudesta, astuin itse takaisin oman liukuoveni kautta huoneeni viileyteen.

Tässä vaiheessa tarinaa haluan kertoa miksi olin lähtenyt viettämään yksin kolmen viikon lomaa kaakkoiseen Espanjaan. Vuosi sitten, eli edellisen vuoden heinäkuussa olin kolme viikkoa Euroopassa ex-tyttöystäväni ja muutaman muun ihmisen kanssa. Silloin koin erittäin stressaavana yhdessä reissaamisen paineet, suunnittelut ja kompromissit, ja olin välillä todella huonoa seuraa. Sen reissun jälkeen vannoin lähteväni seuraavalla kerralla matkaan yksin. Introverttina ajattelin kolmen viikon yksinolon tulevan tarpeeseen, ostin Suomesta ennen lähtöä kasan kirjoja jotka aioin lukea mutta muuten aioin olla tekemättä juuri mitään. Siinä tavoitteessa onnistuinkin hyvin.

Ainoaksi ongelmaksi osoittautui se, että kolmen viikon aikana minulla oli aivan liikaa aikaa miettiä kaikkea. Ikuista yksinolon tarvetta. Ainaisia vaikeuksia ajatella tulevaisuutta. Kaikkia lukemattomia parisuhdeongelmia, mitä niistä asioista on syntynyt. Olen ollut elämäni aikana paljon yksin, mutta hyvin harvoin olen ollut yksinäinen. Yksinolo on tuntunut tärkeältä - ja melkein aina hyvältä - ja joskus olen ajatellut sen olevan suurikin hyve. Kun olen tutustunut ihmisiin, jotka eivät ole olleet yksin eivätkä pidä yksinolosta, olen pitänyt heitä heikkoina. Yksinolossa (ja siinä että ylipäätään osaa olla yksin ahdistumatta) on tietynlaista voimaa, väitän edelleen niin. Olet riippumaton, et tarvitse ketään muuta, joten miksi olisit kenenkään kanssa? Miksi päästäisit ketään lähelle ja pitäisit hänet siinä jos kerran pärjäät mainiosti yksinkin? Näin ajattelin, olin tehnyt siitä itselleni periaatteen, ja sen periaatteen takana olevien ajatusten kyseenalaistaminen ei ollut käynyt mielessäni kovin montaa kertaa. Mutta lomallani yksinolooni alkoi liittyä hermostuttava ja ahdistava yksinäisyyden tunne, ja kaikki alkoi siitä kun ymmärsin yhä välittäväni kovasti ex-tyttöystävästäni.

(Vaikka se ei olekaan tämän kertomuksen pointti täytyy minun kuitenkin luultavasti kertoa vähän lisää. Seurustelin suurimman osan kaksikymppisiäni erään tytön kanssa, ja kahdeksan vuotta kestänyt suhteemme loppui noin neljä vuotta sitten. Silloin lupasin itselleni että olen jonkun aikaa yksin. Ja olinkin, mutta en kovin kauaa, sillä täysin suunnittelematta rakastuin uuteen ihmiseen ja vaikka tiesin että en halunnut seurustella, olin niin rakastunut että vietin hänen kanssaan kaksi seuraavaa vuotta. Luulin päässeeni tästä kaikesta yli jo silloin. Olimme edelleen ystäviä, ja hänkin pääsi asiasta yli ja eteenpäin. Olen kuullut paljon hyviä perusteluita sille miksi eron jälkeen ei kannattaisi pitää yhteyttä, mutta mikään niistä ei tuntunut niin järkevältä että olisin seurannut niitä, ennen kuin kuulin uutisia hänen elämästään.)

Se tapahtui kolmiviikkoisen lomani viimeisellä viikolla (kun asuin twin roomissa yksin, kun minulla oli ollut aivan liikaa aikaa miettiä omia periaatteitani ja toimintatapojani aivan liian paljon, kun olin kyseenalaistanut kaiken mitä olin pitänyt varmana, kun olin pitkästä aikaa kokenut yksin ollessani yksinäisyyttä) ja se vei minut moneksi päiväksi käytännössä vuodepotilaaksi. Olin Valenciassa, oikeassa miljoonakaupungissa, viettämässä osaa viiden viikon palkallisesta kesälomastani, enkä halunnut tehdä mitään muuta kuin nukkua kaksoissänkyni petaamattomalla puoliskolla siihen asti että lentoni takaisin Suomeen lähtisi.

to be continued...

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Austin Lucas - Alone In Memphis 


Aikoinaan kun aloitin opiskeluni Torniossa, ensimmäisenä päivänä auditoriossa kaikkien muiden tuntemattomien ihmisten joukosta muistan erottaneeni yhden punapään. Hän oli etelästä pohjoiseen vain sen koulun takia (!) muuttanut nykyinen ystäväni R. Hän on yksi niistä muutamasta luokkakavereista kenen kanssa pidän yhteyttä edelleen. Olen käynyt hänen kanssaan mm. katsomassa M.C. Escherin näyttelyn. Good people. Pari vuotta sitten R intoili muusikosta nimeltä Austin Lucas. Austin Lucas on käynyt Suomessa viime vuosina käsittääkseni muutaman kerran, ja R on ystävystynyt hänen kanssaan. Pari kuukautta sitten sain kutsun R:ltä Austinin syntymäpäiväkeikalle Helsinkiin. Keikka oli toissa viikolla, valitettavasti keskellä viikkoa ja muutenkin olen sen verran rahaton, että en olisi päässyt sinne vaikka se olisi ollut viikonloppuna (vaikka olisin käsittääkseni päässyt tapaaman Austin Lucasin(!)). Ehkä seuraavalla kerralla.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
10/03 
Ei ole olemassa vain yhtä tapaa lukea hyvin, vaikka lukemiseen meillä sinänsä onkin erinomainen syy. Tietoa on meille tarjolla loputtomasti; mistä löytyy viisautta? Onnekas saattaa löytää henkilökohtaisen opettajan, joka voi olla avuksi, mutta ihminen on lopulta kuitenkin yksin ja joutuu jatkamaan ilman sen enempää välitysapua. Hyvin lukeminen on yksi suurimmista nautinnoista, jonka yksinolo voi tarjota, sillä se on ainakin oman kokemukseni nojalla kaikista nautinnoista tervehdyttävin. Se palauttaa meidät toiseuteen, joko itsessämme, ystävissämme tai niissä ihmisissä, joista voi tulla ystäviä. Mielikuvituskirjallisuus [imaginative literature] on toiseutta ja lievittää sellaisenaan yksinäisyyttä. Emme lue pelkästään siksi, ettemme voi tuntea kyllin monia ihmisiä, vaan myös siksi, että ystävyys on niin uhanalainen, niin altis vähenemään tai katoamaan etäisyyden, ajan, vastakaiun puutteen ja kaikkien perhe- ja tunne-elämän murheiden vaikutuksesta.

Lukemisen ylistys, Harold Bloom (suom. Kalevi Nyytäjä), Otava 2002.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
06/03 


Olen ollut aivan liian innoissani siitä, että Frendien ensimmäiset kolme tuotantokautta tulivat Netflixiin. Telkkarittomana en ole joutunut seuraamaan sarjan jatkuvia uusintoja. Sarjassamme crossoverit: yllä Mad About Youn (Hulluna Sinuun) Jamie ja Fran ensimmäisen tuotantokauden jaksossa The One With Two Parts, Part 1, joka on myös Phoeben identtisen kaksossiskon Ursulan (sekä Hulluna Sinuun että Frendit) ensimmäinen esiintyminen sarjassa. Myös sitä seuraavassa jaksossa on crossoveria (lääkäreinä Teho-osaston George Clooney & Noah Wile).

Aiemmin: Villi Pohjola + Twin Peaks, Hulluna Sinuun + Seinfeld.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
26/02 
Katson sattumalta keskellä yötä alas parvekkeelta. On helmikuun loppu, ja sisäpihan asfalttitiet ovat keskeltä kuivia. Helmikuun viimeinen viikko; pihalla kuivaa asfalttia. Voisin tottua tähän.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
17/02 
Ja niin vain on taas käynyt, kohta on maaliskuu, ensimmäinen kevätkuukausi. Jo viikko pari sitten alkoi olla valoisaa kun kävelin töistä kotiin. Vietän talvilomapäivää lukien Paul Austerin Winter Journalia ja siirtäen tunti kerrallaan eteenpäin jo monta kertaa siirtämääni aikomusta viimeinkin skannata talven aikana kuvaamani materiaalit, tai ainakin sen osan niistä, jonka uskon olevan tarpeeksi hyvää ja mielenkiintoista näyttelyprojektiamme ajatellen.

Elän tällä hetkellä jonkinlaista muutoskautta, tai sitä hiljaista kautta ennen muutosta. Kaupunki, johon muutin vuonna 2007 ei tunnu antavan enää juuri mitään. Monet asiat ovat muuttuneet vähintään kerran: bändiä ei enää ole, rakkaussuhteet ovat kariutuneet yksi toisensa jälkeen, useat läheisimmät ystäväni asuvat nykyään jossain muualla. Näiden asioiden poistuttua elämästäni niiden tilalle ei ole tullut mitään. Se tuntuu ajatuksena välillä hermostuttavalta. En tarkoita että yksin eläminen ja oleminen olisi tässä se ongelma (jos voi sanoa että tässä mitään ongelmaa onkaan), lähinnä vain vähitellen on alkanut syntyä ajatus liikkua eteenpäin, ehkä jättää tämä kaupunki ja sen ihmiset, aloittaa jotain uutta jossain muualla. Tai jatkaa vanhoja ystävyyssuhteita jossain toisessa kaupungissa. Nämä ajatukset ovat kuitenkin vielä aika uusia. Tiedän, että mitä tahansa voi tapahtua millä hetkellä tahansa. Tiedän myös, että tämä pitkä ja vaikeahko talvi antaa oman panoksensa siihen ajatukseen, että kaikki elämässäni on liian staattista ja paikalleen jämähtänyttä.

Olen kuitenkin ottanut tarkoituksella rauhallisesti. Näinä aikoina vakituinen, mielenkiintoinen ja mieluisa työpaikka omalla alalla on kunnioitettava asia, ja tarkoitukseni on pysyä töissä ainakin sen aikaa, että saan maksettua lainani pois. Muutama todella hyvä ystäväni, jotka olivat luonani ystävänpäivän illan ja yön, kehittelivät jo puolestani muutto- ja kesäsuunnitelmia, mitkä kuulostivat aivan liian hyviltä voidakseen toteutua. Mutta toisaalta niissä ei ollut mitään epärealististakaan. Olin otettu siitä miten he olivat valmiita auttamaan. Vielä en ole lyönyt mitään lukkoon, enkä usko että tulen tekemään sitä vielä muutamaan hetkeen. Mutta jotain on kuitenkin tapahtumassa.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10  ►|