19/12 
Tämä ei ole ollut minun viikkoni. Kuten viime viikolla, uni- tai vuorokausirytmini on edelleen jokseenkin sekaisin. Kesän lapsi kun olen (villistä luonteesta puhumattakaan.. hah.) Viikonlopun juhlimiset vanhan ystävän – ylä-asteaikaisen parhaan ystävän – kanssa yhdistettynä liian vähiin uniin veivät voimat alkuviikosta, ja luultavasti niiden johdosta olenkin ollut flunssassa ja kuumeessa siitä lähtien. Melatoniini auttaa nukahtamiseen ja paremmin nukkumiseen jonkun verran, mutta tuo mukanaan hyvin, hyvin outoja unia, joten en käytä sitä kuin ns. pakon edessä, viimeksi eilen: nukuinkin pisimmät yhtenäiset (no jaa, yhtenäiset ja yhtenäiset) unet tälle viikolle, klo 19-24. Nyt istun tässä, keskellä yötä, juon teetä, kirjoitan. Olen stressannut liikaa joulukorteista, joita lupasin maalata ja lähettää vajaat kymmenen kappaletta, lähimmille läheisille ja ystäville. Osa niistä on tehty ja lähetetty eilen, osa valmistuu ja lähtee ykkösluokan kirjeissä matkaan tänään, eikä siis välttämättä kerkeä aatoksi perille. Oh well. Mindfulness-tyyppiset hengitysharjoitukset auttavat, myös tekeminen, minkä tahansa. Onneksi tekemistä riittää, vaikka mieluummin tekisin meditaationi pitkien kävelylenkkien muodossa. Ehkä myöhemmin tänään, jos en ole enää kuumeessa. Myös sen muistaminen, että päivä alkaa pidetä maanantaina, ja että pyhinä ja välipäivinä tulen näkemään paljon hienoja ihmisiä, aiheuttaa välillä lämpimiä läikähdyksiä kaiken pimeyden keskelle.

Blogin lukijamäärät ovat olleet kovassa kasvussa parin viime viikon aikana: kaikille uusille lukijoille tervetuloa ja rauhallista joulun aikaa!

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Ja vaikka suuri osa siitä mitä me olemme rajoittuu lihaan ja luihin, suurin osa on jotain aivan muuta 
Pitkä pimeä vuodenaika, hitautta ja hiljaisuutta. Nukun muutaman tunnin, herään keskellä yötä, luen neljä tuntia, pyörin sängyssä ja nukahdan uudelleen vasta kun aamu on jo pitkällä. Teen (Twiningsin Green Tea & Lemon) täytyy olla juuri oikean vahvuista, muuten se ei joko maistu miltään tai jättää suuhun kitkerän ja kuivan jälkimaun. Punaviinin pitää olla vanhaa suosikkia kunnolla dekantoituna, rommin jääkylmää ja suosikkilasista nautittua. Oluen norjalaisen pienpanimon kymmenvolttista vanhojen hyvien ystävien seurassa. Fb-keskustelujen hyväntuulisia, lämpimiä ja miellyttävän turhanpäiväisiä.
[...] Vartalolla on tietysti merkitystä – enemmän kuin olemme valmiit myöntämään – mutta me emme rakastu vartaloihin vaan toisiimme, ja vaikka suuri osa siitä mitä me olemme rajoittuu lihaan ja luihin, suurin osa on jotain aivan muuta. Jokainen meistä tietää sen, mutta heti kun menemme pintaominaisuuksia ja -vaikutelmia pitemmälle, sanat alkavat kangerrella, mureta mystiseksi sekasotkuksi ja tyhjänpäiväisen hämäriksi vertauskuviksi.

Paul Auster, Oraakkeliyö, s. 27, Tammi 2006.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Louise and others 
Tänään, juuri äsken, sain hämmentävän ja pelottavan ja uuden ajatuksen biisistä jota olen kuunnellut noin tuhat kertaa. Tekstistä jota olen lukenut ja laulanut ja ajatellut satoja kertoja. Kuuntelin siis Bob Dylania – tai Dylan soi toisessa huoneessa ja tein jotain muuta jossain muualla – laulamassa Visions of Johannaa jossa on säepari "Louise, she’s all right, she’s just near / She’s delicate and seems like the mirror" ja käsitin, että ehkä olen lähtenyt useista ihmissuhteistani siinä vaiheessa kun se toinen ihminen on oppinut tuntemaan minut niin hyvin että osaa toimia peilinä. Tai ehkä selkeämmin sanottuna olen lähtenyt ainakin jossain tapauksissa siinä vaiheessa kun olen nähnyt omat virheeni, oman itseni siitä toisesta, hänen kasvoiltaan, ilmeistään ja vartalonsa eleistä. Ja en ole pitänyt näkemästäni. Ja olen paennut.

Tuossa säeparissa on vielä se viiltävä totuus, että Louisessa ei ole mitään vikaa, hän vain on lähellä ja peili.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
20/11 


Ain't that the thruth. Game of Thrones S01E02

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
17/11 


Kuvattu parvekkeeltani pari viikkoa sitten.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Cabin fever 
Nyt työelämästä irtautuneena olen huomannut että voin olla yksin kotona käymättä lähikauppaa kauempana maksimissaan kolme tai neljä päivää. Sen jälkeen on pakko nähdä ihmisiä, istua vaikka yksin kahvilassa kirjan kanssa, mitä tahansa. Mökkihöperyyden iskiessä päässä alkaa pyöriä kaikkia outoja ajatuksia kuten tänään, kun kokkasin ja huuhtelin tomaattipyrepurkkeja: huomasin miettiväni aivan tosissani olenkohan käyttänyt liikaa vettä pestessäni säilyketölkkejä asuessani avoliitossa vuonna 2009. What the hell, brain.

2 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
04/11 
Time and again, I am humbled by the beautiful vulnerability and resilience of human beings trying to stay on the bendable side of that all-too-human fragility. Everyone, it seems, fights a personal battle every day, one that, hopefully, leads to a greater well of compassion, empathy, and enlightenment. Once, I thought this path was about an idea I had of “self-actualization.” I imagined that this was an accomplishable goal and that it would look like a smooth, shiny fortress, something unassailable. But more and more, I’m coming to see the fallacy of that. That’s a hologram of happiness. That’s a defense against the pain of being human. It’s not about self-actualization; it’s about impermeability. To live in a keep is to retreat from the world. No. I’ve come to think that perhaps it is about the messiness of mistakes, of falling, of the bravery of unvarnished honesty, of forgiveness and love—the forgiveness and love we offer others, yes, but also the forgiveness and love we must extend to ourselves. There is no such thing as reaching the end goal of humanity. There is only the continued, imperfect striving. We are satellites sending radio signals to Earth, waiting for contact: “I hear you. Do you hear me? Over.”

If you are, yourself, depressed right now, send a signal to someone, anyone you trust. Say the words out loud. Words have power. You are not a freak. You are not icky. You are, simply, human and in great pain. You do not “deserve” that pain. You are not less than for feeling it, and you DO deserve love and care and relief from that pain.

Libba Bray, Miles and Miles of No-Man’s Land

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
01/11 


Orange Is The New Black S02E05.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10  ►|