Arkistosta: 21/03

· joonasn – arkisto, oma pää

Kirjoitettu alun perin 21. maaliskuuta 2015.

On erilaisia viikkoja. Toisina tekeminen on helppoa ja palkitsevaa, toisina katsot joka päivä kahdeksan tuntia Netflixiä ja vaatteissasi on selvästi näkyviä tahroja. I want girls on bread! Joey sanoo. Osittainen auringonpimennys teki varjoista harsoreunaisia. Nukun kuin lapsi 10-12 tunnin yöunia. Tuijotan työtiedostoja joka päivä yhteensä ehkä tunnin verran. Piirrän pitkästä aikaa sarjakuvaa, mutta en huolestu vaikka sekään ei etene, tiedän miten jatkan kun jatkan. Elän pienituloisen elämää, en nostata suuria aaltoja, en välitä mikä päivä on muuten kuin televisiosarjojen uusien jaksojen takia.

Not that long ago, today was the future

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit, universumi

The Moon, seen here backlit by the Sun during a solar eclipse on April 6, 2026, is photographed by one of the cameras on the Orion spacecraft’s solar array wings.Kuva: NASA, pari päivää sitten.

Olen saanut tarpeekseni internetistä pelkkänä valituskoneena. Useina iltapäivinä, jos ei ole aktiivisia torilöytöjä kytättävänä tai kommenttiosastoa seurattavana, en vain keksi mitään selattavaa. Muistatteko kun internetissä vielä käytiin, meen käymään netissä, moro! Tilannettani parantaa se, että en käytä älypuhelinta. Uutisista 85% on täyttä viihdepaskaa, 10% liian masentavaa. Tykkään lukea syväluotaavia juttuja ihmisistä tai ilmiöistä. En välttämättä tietää joka raideliikenneonnettomuudesta, mikä on muuten peitenimi itsemurhalle, jos ette tienneet. Tunnen ihmisen, joka oli kuljettajana, kun joku meni metrojunan alle. Oli jonkin aikaa alalla vielä, mutta joutui vaihtamaan uraa, sen tapauksen takia. Tapasin hänet kesällä 2022 Turussa NOFX:n keikan jälkeen, kävimme drinkeillä hänen ystäväseurueensa kanssa. Minä olin erittäin humalaisen ystäväni seurassa, matkalla takaisin joen toiselle puolelle airbnb:hen. Hän kysyi haluaisinko hänen puhelinnumeronsa, halusin, olemme mailailleet, nykyään melko harvoin.

Verenpaineeni on ensimmäistä kertaa normaalin rajoissa ehkä viiteentoista vuoteen? Olen harjoittanut terveempiä elämäntapoja parin vuoden ajan, laihtunutkin jonkin verran. Olen syönyt verenpainelääkkeitä pienen annoksen joka päivä noin kymmenen vuoden ajan. Pari viikkoa sitten istuin sunnuntaina aamupäivällä ostarin penkillä suorassa auringonpaisteessa ja söin karkkia aamupalaksi. Aiemmin talvella lähipubissa samalla ostarilla puhuin kirjallisuudesta noin samanikäisen randomjäbän kanssa, haukuin Johannes Ekholmia, jonka kirjoja olin juuri lukenut. Randomjäbä sattui olemaan tuore kirjallisuuden maisteri, joka oli juuri viime vuonna julkaissut gradunsa Johannes Ekholmin romaanista Rakkaus niinku. Toinen pubi melko lähellä naapurikaupunginosassa meni konkurssiin, mietin kuinka moni niistä vakioasiakkaista on nyt meidän lähipubimme asiakkaita. Olen ollut sen verran köyhä, että en ole käynyt pubissa nyt pariin kuukauteen.

Käytän samanlaista rannekelloa kuin New Yorkin pormestari Zohran Mamdani. ”It’s pragmatic and affordable yet still distinctive and eye-catching. Though the watch doesn’t scream luxury, it does telegraph taste.” Cool cool cool. Tiesin toki kellon tyylikkääksi, Mamdanista näin jonkun haastattelupätkän pysäytyskuvan Blueskyssä ja huomioni kiinnittyi erittäin tutun näköiseen kelloon. Omastani taisin maksaa 40 €. Kello on yksi harvoja Casion malleja, jonka runko on oikeasti metallia, ei metalliseksi maalattua muovia, ja lasi mineraalilasia, ei akryylia.

Compaq Presario

· joonasn – alleviivattua, internet, kuvat


Alt Text: A screenshot from the song Jerk Out (1990) by The Time. A night scene in a dark room with skyscrapers out the window. Morris Day has told a beautiful woman he wants to sleep alone and asked her to leave her number by his “data bank,” which appears to be in the Compaq Presario line, and is the best-lit thing in the room. She is unhappy with this situation and about to leave. The eye cannot look away from the laptop. It is a sad situation but the laptop looks wonderful.

Paul Ford.

Michelle Zauner

· joonasn – alleviivattua, internet

I think of it as an archive and it really helps me creatively to think that way, because sometimes when I get really self-conscious or down on myself for what I’ve made—when I feel like it could have been better—I try to remind myself, “This is just who you are in this moment. You did your best and you committed a certain amount of time to this, and that’s what creative work is.” Like when I wrote my book, after five years of working very diligently, I was so disappointed with the results. I imagined it being this really exceptional thing, and I had landed five steps below where I wanted to be as a writer. Ultimately, I always try to remind myself, “This is just your archive. This is the best you can do at 26. This is the best you can do at 30.”

Muusikko/kirjailija/ohjaaja Michelle Zauner taiteen tekemisestä viime keväänä Interview Magazinessa.

Viivi Prokofjev

· joonasn – alleviivattua, pelit ja pensselit

Kun hän puhuu painokoneista, paperilaaduista tai folioista, sävy ei ole nostalginen vaan käytännöllinen: tämä toimii, tämä ei, tämä kestää aikaa ja tämä ei kestä edes seuraavaan päivään. Ehkä juuri siksi häntä ärsyttää ajatus siitä, että visuaalinen kulttuuri typistetään ruudulla viliseviksi neliöiksi, jotka ovat hetken näkyviä ja seuraavassa hetkessä poissa, ilman että kukaan ehtii oikeastaan edes huomata.

Työpäivän jälkeen Prokofjev tarttuu mieluummin lehteen kuin puhelimeen. Kutimetkin kelpaavat. Näyttöä katsotaan silloin, kun on pakko. Muuten elämä saa olla konkreettista ja käsissä tuntuvaa, sellaista jossa materiaalilla on paino ja ajalla merkitys. Digitaalinen media voittaa nopeudessa ja päivitettävyydessä, mutta se häviää siinä, mikä Viiville on olennaista: kyvyssä pysäyttää ja vaatia huomiota. Printti ei ole hänelle yksi kanava muiden joukossa, vaan vastalause sille, että kaiken pitäisi olla kevyttä, nopeaa ja heti korvattavissa uudella.

Jos kaikki kirjat näyttävät samalta, niin palveleeko se ketään?

Ilkka Mattila kirjoittaa palkitusta graafisesta suunnittelijasta Viivi Prokofjevistä Print&Media-lehdessä. Artikkeli nettisivuilla on vain tilaajille, mutta sen saa luettua P&M-lehden RSS-syötteen kautta. Ja ehkä kirjastosta tai työpaikalta.

02/03

· joonasn – alleviivattua, oma pää, pelit ja pensselit

Omistan Martelan työtuolin, joka on itse asiassa Martela-Girsberger, kuva vasemmalla tuolin alta. Kuvat saa klikattua isommaksi. Sain tuolin vuoden 2010 paikkeilla, todellakin sain ilmaiseksi kun satuin olemaan sosiaalisen median ääressä oikeaan aikaan: jokin tutkija teki muuttoa toimistotalosta ihan naapuristani, ja antoi ilmaiseksi kalusteitaan, joten kävin hakemassa tuolin ja rullaamassa sen noin sadan metrin matkan kotiini, edelliseen asuntooni. Kuka tahansa tietää, että hyvät työtuolit ovat kalliita. Olen verhoillut tuolin istuinosan, mutta kun muoviset käsinojat alkoivat murtua etureunasta, en yrityksistäni huolimatta löytänyt niihin tepsivää liimaa. Kipuilin käsinojien kanssa, joita piti varoa että ne eivät hajonneet lisää, parin vuoden ajan, ennen kuin tajusin että ihan kotihoodeillani on Martelan Outlet, jossa myydään käytettyjä Martelan kalusteita. Lähetin heille sähköpostia, ja kun siihen ei vastattu pariin viikkoon, kävin poikkeamassa liikkeessä.

Yksinäinen myyntineuvottelija ei löytänyt sähköpostiani eikä tunnistanut tuolin mallia netin kuvien perusteella, eikä siksi osannut sanoa, löytyisikö siihen uudet käsinojat, mutta meinasi kysyä keskusvarastolta, rehennellen että siellä on vaikka kuinka kaikenlaista ikivanhaa, siellä kyllä tietävät. Ei ollut, tuolini on niin vanha että siihen ei löydy varaosia. Ja TIETENKÄÄN tuolien käsinojien kiinnitysmekanismit eivät ole millään tavalla yhteneväisiä eri mallien välillä, vaikka siihen onkin vähän vaikea uskoa.

Olin kuitenkin säilyttänyt käsinojista irronneet muovinpalat, joten taannoin, kun olin viikon ilman nettiä, tartuin tähänkin ikuisuusprojektiini, ja verhoilin käsinojat uudelleen: irroitettuani käsinojien muoviosat itse tuolista niittasin irronneet palat takaisin paikalleen parhaani mukaan, leikkasin säilyttämästäni pakkausmateriaalista sopivat liuskat muovin päälle, ja kiedoin koko paketin kaksinkertaiseen vanhaan lakanakankaaseen, jonka kiristin ja ompelin käsin. Kuvassa ensimmäinen, toisesta tuli yhtä rujon näköinen läheltä katsottuna. Ostan jostain jotain mukavaa paksumpaa kangasta, jolla verhoilen nämä vielä kerran tähän päälle. Ikivanha lakana tuskin kestää käytössä kovin kauaa.

* * *

Draaman perimmäinen tehtävä, (kuten satujen), on tarjota ratkaisu ongelmaan, jota ei voi käsitellä järjellä. Ollakseen toimivaa draaman pitää saada meidät pidättäytymään rationaalisesta arvioinnista ja seuraamaan kappaleen sisäistä logiikkaa, niin, että mielihyvämme (parannuskeinomme) muodostuu tarinan lopussa odottavasta vapautuksesta.

David Mamet, Ravintoloissa kirjoittelua, s. 28, Terra Cognita, 2004.

Art is a form of negotiation between our ideas of the world and the world.

Karl Ove Knausgård The New Yorkerin haastattelussa marraskuun 11. 2018.

Jotkut ihmiset syntyivat internet sisuksissaan ja kärsivät siitä kovasti. Thom Yorke oli yksi heistä, hän ajatteli, ja käpertyi tuoliinsa katsomaan dokumenttielokuvaa Meeting People Is Easy. Kuvaus oli katujen, kallistuvien pullonkaulojen ja tuntemattomien ihmisten kiihtyvää suttua, väki hajaantui kuin valonsäteet lentokenttien prismoissa ja harottavat hiukset painuivat taksien sivuikkunoita vasten. Ihmisloukuilta näyttävia auloja, mainoksia taiteen tilalla, sokaisevia vesiteitä ja rumpali rikinkeltaisessa valonloimussa. Satoi, satoi kaikkea. Ääniraita tihkui haastattelukysymysten fuugan lomasta, samat kysymykset toistuivat toistumistaan: ranteiden auki viiltämiseen sopivaa taustamusiikkia? Jokainen kuva totesi että lävitsemme kulkevat virtapiirit ulottuivat kaikkialle ja tuottivat tuskaa. Sitten kuitenkin tapahtui jotakin.

Thom Yorke piteli mikrofonia ojossa yleisön laulaessa ”Creepin” kertosäetta puhvelimaisesti mylvien jättämättä välistä sanaakaan. Yorke kohautti olkapäitään. Ranteen nytkähdys viestitti: Katsokaa nyt näitä idiootteja. Ehkä myös: Olen itsekin idiootti. Sitten Yorke hymyili, toinen poski kohosi omenaksi sumun keskellä, ja aito hymy yritti näyttää tekohymyltä. Yorke alkoi laulaa laulua loppuun, ensin puolittain kieli poskessa, mutta pian hänen äänensä mursi katkeruuden kahleet ja laulu muuttui aidoksi, se avartui muhkeaksi ja kauhistuttavaksi kun tiikerililja, Yorke muovasi sen uuteen uskoon, se oli taas hänen. Se jyräsi jopa miehet, jotka huusivat hänen nimeään, puolittain häiriköivät häntä, yrittivät vohkia hänet häneltä itseltään: Thom, Thom, Thom. Yorken paksu nahka oli tiessään, hän oli täysin turvassa, hän oli stadionin kokoinen ja yhtä yksin kuin aikoinaan huomatessaan, että hänen sisällään soi. Yorke seisoi paikoillaan ja puristi mikrofonia kuin satuttavaa muistoa, jäykät rakenteet olivat kaikonneet hänen sisikunnastaan ja hän oli pelkkä poika yllään ainoa sihen aikaan markkinoilla ollut paita.

”En ole koskaan aikaisemmin tuntenut sillä tavalla”, Yorke sanoi myöhemmin haastattelussa kasvot jälleen tuskasta rusottaen, muisteli kuinka oli katsonut tuhansia nimettömiä ihmisiä, jotka kohottelivat tupakansytyttimien liekkejä mäen päällä. ”Se ei ollut inhimillinen tunne.”

Patricia Lockwood, Kukaan ei puhu tästä, s. 63–64, suom. Einari Aaltonen, Tammi Keltainen Kirjasto, 2022.

Katkelmassa mainittu dokumenttielokuva on katsottavissa ilmaiseksi Radioheadin kotisivuilla, ja kohtaus, josta puhutaan alkaa noin kymmenen minuutin kohdalta. Sain tämän elokuvan melko vasta DVD:nä ystävältäni, joka oli poiminut sen viime syksynä kuolleen yhteisen ystävämme jäämistöstä.

”The case for blogging in the ruins”

· joonasn – alleviivattua, internet, universumi

JA Westenberg kirjoittaa:

When you write a blog post, you’re creating a standalone document with a permanent URL. It exists at a specific address on the web, and that address doesn’t change based on who’s looking at it, when they’re looking at it, or what algorithm has decided they should see next. The post is there, stable, waiting for whoever wants to find it.

Compare this to a tweet (by God I’ll not call them ”X’s”) or a Facebook post, which exists primarily as an item in a feed, algorithmically sorted, personalized to each viewer. Your post might appear at the top of someone’s feed for an hour and then disappear into an infinite scroll of other content, never to be seen again. The platform has no interest in whether your post is found next week or next year; it has a vested interest in keeping users scrolling through new content right now.

[The blog is] a form that allows for intellectual exploration without demanding premature certainty. You can write a post working through an idea, acknowledge in the post itself that you’re not sure where you’ll end up, and invite readers to think alongside you. You can return to the topic weeks later with updated thoughts. The format accommodates the actual texture of thinking, which is messy and recursive and full of wrong turns.

Social media flattens all of this into statements: Everything you post is implicitly a declaration. Even if you add caveats, the format strips them away. What travels is the hot take, the dunked-on screenshot, the increasingly-shitty meme, the version of your argument that fits in a shareable image with the source cropped out.

Virginia Woolf wrote about the importance of having a room of one’s own: physical space for creative work, free from interruption and control. A blog is a room of your own on the internet. It’s a place where you decide what to write about and how to write about it, where you’re not subject to the algorithmic whims of platforms that profit from your engagement regardless of whether that engagement makes you or anyone else nebulously smarter.

Näin se on.

Harvinaista kuin keinuhevosen paska

· joonasn – internet, oma pää, pelit ja pensselit

KYLLÄ SE VIELÄ TÄMÄN ILTAPÄIVÄN AIKANA

Olin viikon ilman internetyhteyttä. Taloyhtiö vaihtoi laajakaistan palveluntarjoajaa jo syksyllä, ja viime viikon maanantaina entisen palveluntarjoajan irtisanomisaika loppui, ja yhteys katkesi. Soitin palveluntarjoajalle, joka kertoi, että laajakaista on irtisanottu. Soitin isännöitsijälle, joka kertoi, että he ovat todellakin vaihtaneet palveluntarjoajaa jo syksyllä, ja että siitä on ilmoitettu asukkaille kirjeellä sekä aanelosella alaoven lasissa. Muistelinkin, että näin kävi – olin niihin aikoihin töissä – mutta en ymmärtänyt, että se olisi vaatinut minulta toimenpiteitä, ovathan he vaihtaneet palveluntarjoajaa aiemminkin niinä seitsemänä vuotena kun olen asunut tässä, eikä se ole aiheuttanut toimenpiteitä. Ja kirjeessä (tai siinä aanelosessa) ei kyllä sanottu suoraan, että jos et tee jotain, nettiyhteytesi katkeaa. Siinä sanottiin, että jos tarvitset DNA:lta reitittimen tai jos haluat nopeamman yhteyden kuin perusliittymään sisältyy, tule tällä päivämäärällä ja tällä kellonajalla vitostalon kerhohuoneeseen. Minä en tarvinnut, enkä halunnut, joten jätin reagoimatta asiaan, enkä mennyt. Pidin kirjettä DNA:n mainospostina, ja tilaisuutta heidän tilaisuutenaan lisämyyntiin, tyyliin Katsottaisiinko ovatko muut liittymäasiat kunnossa? Meillä olisi tässä tällainen kampanjatarjous, laitetaanko kanavapaketti kolmeksi kuukaudeksi kaupan päälle? jne, jne, tiedätte kyllä, kanavapaketit, suoratoistopalvelut, viihde ja urheilu, leffat ja sarjat, äänikirjapalvelut, Toto-vitun-TV.

Soitin DNA:lle, ja he avasivat liittymän, ei siinä mitään. Kun kysyin kauanko kytkemisessä kestää, asiantuntija sanoi No, kyllä se todennäköisesti tässä vielä tämän iltapäivän aikana kytketään, viimeistään huomenna. Ei kytketty. Huomenna soitin uudestaan, jolloin eri asiantuntija ensin yritti saada asennuspuolelta kiinni toista asiantuntijaa, siinä onnistumatta, ja sanoi No siinä kestää maksimissaan kuusi vuorokautta. Kesti seitsemän.

OTSIKKOON PALATAKSENI

Vaikka en omista nykyaikaista älypuhelinta, olen silti A Very Online Guy, kuten Alvvays-yhtye laulaa. Siksi netittömyys on harvinaista herkkua – kuten todennäköisesti monelle meistä nykyään –, ja herkkua se onkin, vaikka vaikeuttikin elämääni sen verran, että jouduin (”Jouduin”!) käymään kannettavan tietokoneen kanssa lähikirjaston avoimessa langattomassa verkossa kahdesti hoitamassa kela-asioita ja lähettämässä pari työmailia. Toteutin monta asiaa to do listaltani, pyyhin pintoja joihin en ole koskenut aikoihin, ripustin seinälle taidetta joka on odottanut ripustamista seitsemän vuotta, soitin ystävilleni, pesin kuukausia pyykkikorissa maannutta pyykkiä taloyhtiön pesutuvalla, ompelin käsin vaatteiden ratkenneita saumoja ja kierrätin käyttökelvottomia vanhoja vaatteita, venytin vähän liian pieniä nahkanilkkureita tennispalloilla, pesin kylpyhuoneen kaakelit, luin viisisataa sivua Neal Stephensonin modernia spefiklassikkojärkälettä Anathem, joka on seisonut hyllyssäni aloitettuna mutta lukemattomana ainakin kymmenen vuotta – ja saman sivumäärän verran muita – ja sovitin ja nauhoitin valmiiksi ensimmäisen biisin erääseen taideprojektiin, jonka mainitsin marraskuussa, ja josta kerron lisää myöhemmin.

Ja kaikki meni hyvin! Olin hetkellisesti vähän rauhattomampi ja koin ikävystymisen tunteita enemmän kuin yleensä, mutta kummassakaan näissä ei ole mitään vikaa.

Tänä päivänä, muina vuosina

· joonasn – arkisto, internet, pelit ja pensselit

Lisäsin blogin sivupalkkiin (joka näkyy sivun alareunassa kapeilla mobiilinäytöillä) vimpaimen, joka näyttää joka päivä listan sillä päivämäärällä julkaistuja kirjoituksia.

Edelleen sivupalkista löytyy myös linkit viiteen satunnaiseen kirjoitukseen blogin nykyisen alustan arkistosta. Sivupalkista löytyy myös linkki vanhalle blogialustalle, jota käytin vuosina 2008–2015. Vanhan blogialustan haku ei toimi enää, eikä kommentointikaan, vaikka vanhat kommentit siellä tietysti näkyvät. Muutenkin vanhalla alustalla saattaa olla rikkonaisia linkkejä ja tyhjää niissä kohdin, mihin on aikoinaan upotettu jotain sivuston ulkopuolista sisältöä. Sivupalkista löytyvät myös blogin arkisto (valitse alasvetovalikosta kuukausi) ja lista löyhistä kategorioista, jos haluat lukea vain tiettyjä kirjoituksia, tiedätte kyllä. Alimpana sieltä löytyy hakukenttä.

Innoituksena tähän toimi Austin Kleonin eilinen blogipostaus. Kleonin taiteesta kirjoitin jo vuoden 2008 toukokuussa. Hän julkaisee newspaper blackout –runojaan edelleen.