Minulla on kaikki Mutsin valokuvat, niitä on muutaman ison pahvilaatikon verran, albumeja on ehkä kaksikymmentä ja enemmän/vähemmän irtonaisia kuvia kuorissaan tai ilman on ehkä neljä kenkälaatikollista. En ole käynyt läpi vielä kuin muutaman albumin, tässä 1970-luvun puolestavälistä olevan albumin välistä löytyneitä irtokuvia. Äitini on isoimmassa kuvassa neljätoistavuotias, eli vuosi on 1967 tai -68. Kuva on upea. Ainakin näihin kuviin on yleensä kirjoitettu taakse tai albumin sivuille mitä-missä-milloin. Aukaisin myös laatikon, jossa hän säilytti saamiaan kirjeitä ja kortteja, nopealla vilkaisulla niitä oli 60-luvun lopulta 70-luvun puoleen väliin. Haluaiskohan isä takaisin vanhat rakkauskirjeensä?
01/04/24
Girlsin kuudennen tuotantokauden jonkun jakson title card. Rakastan tämän värejä ja tekstuureja. Kumiset kirjaimet karhealla kankaalla.
”Sää oot se, joka on näyttäny samalta kakskyt vuotta!”
Meidän katumme alkaa muutamalla matalalla kerrostalolla, ykköstalo on toisella puolella katua. Näen sen työpöytäni äärestä. Mutta en näe erästä sen talon toisen kerroksen asunnon huoneen seinää, joka näyttää olevan täynnä valokuvia. Se jää katveeseen. Näen sen usein kävellessäni takaisin kotiin. En saa täysin selvää mutta vaikuttaa siltä, että useimmat kuvat ovat muotokuvia. Mahdollisuudet: eläkeläisen keräämiä perijöiden ja muiden jälkeläisten kuvia, jotka ovat lähteneet vitriineistä ja lipastojen päältä ja vallanneet seinän eräänlaisessa hallitussa räjähdyksessä, kun suku on siittänyt koko ajan lisää suita maailmaan, kuten joillain on tapana. Toinen vaihtoehto on tietysti sarjamurhaaja. Kuvia on varmaan satoja.
* * *
”Sää oot se, joka on näyttäny samalta kakskyt vuotta! Etkö ookki, se joka tykkää kirjottaa?” Näin sanoi tutun baarin pöydässä talvella eräs humalainen puolituttu nainen, joka oli siis todennäköisesti vieraillut useasti siinä samassa baarissa jo silloin aikoinaan. Niin, kai se minä olen, vaikka se onko kumpikaan asia kovinkaan totta useimpina päivinä jääköön salaisuudeksi. Nainen joi kaljatuopin nopeimmin, mitä olen nähnyt kenenkään tekevän pitkään aikaan. Siinä ei varmaan viittä sekuntia enempää mennyt.
* * *
Kävin lomailemassa Tampereella. Viikon rentoutumisen ja ihmisten kanssa olon jälkeen olisin tarvinnut viikon yksinoloa, mutta parin päivän päästä oli pakollinen sukutapaaminen, kun lähisuvun nuorin pääsi ripille. Rippilahjaksi annoin Zadie Smithin Valkoiset hampaat. Nuoriso kasvaa, hakee ja saa kesäduuneja, setä ikääntyy tietysti myös mutta nuorisosta poiketen sedälle tarjotaan kesäduunia. Kahden–kolmen päivän työviikko siintää horisontissa, ehkä. Neuvottelut jatkuvat pääsiäispyhien jälkeen.
Tampereella näin vanhoja ystäviä. Eräs oli tullut kaupunkiin ottamaan uutta tatuointia. Muistan, kuinka 20 vuotta sitten hän esitteli juuri ottamaansa ensimmäistä tatuointiaan, luultavasti Torniossa. Tämä uusi kuva on siis hänen toinen tatuointinsa. Yksi toinen ystävä oli kaupungissa elokuvajuhlien takia, hänen puolisonsa – elokuvaohjaaja – oli siellä työnsä takia. Airbnb-kämppäni oli rauhallisella paikalla Tampereen Työväen Teatterin kulmilla. Lähtöpäivänäni talon sisäpihalla kuvattiin Sorjosta, näin ainakin alaoveen kiinnitetty aanelonen varoitteli. Kerkesin tuotannon alta pois, raahasin aivan liian painavan matkalaukkuni hiekotussoraisen keskustan läpi Semaforiin ja join tuplavodkatonicin odotellessani pohjoisen junaa ja kuuntelin kun paikan omistaja haastatteli viereisessä pöydässä töihin haluavaa itäeurooppalaista tai venäläistä noin kolmekymppistä ravintola-alan opiskelijaa. Paikkaa ei irronnut vielä, mutta omistaja lupaili kyllä jotain kunhan toinen saisi opiskelunsa loppuun viimeistään kesäkuun alussa. Ylös- ja eteenpäin, slaavilainen ystäväni.
Olin jonkin verran ahdistunut, ehkä edelleen vähän krapulainen pitkän viikonlopun riennoista, ja koko ajan stressin ja ahdistuksen läpi yritti puskea pahoinvointi kuin lapsena automatkoilla. Pahoinvointi ei sitten koskaan tullutkaan (kuten se ei yleensäkään tule), tuplavodkatonic (joka taisi kyllä olla kossulla vaan, olin budjetissa) korjasi tilannetta, kuten myös junassa auki narskautettu kahden desin salmiakkikossu ja ravintolavaunusta haettu acidofilusjogurtti myslillä ja Dumle-kaurakaakao. Jälkeen päin ajateltuna heikko olo johtui todennäköisesti edellisen päivän huonosta ravinnosta: ihmiselle ei riitä (enää) yksi juustopastapussi ja purkki tonnikalaa päivän ainoaksi lämpimäksi ruuaksi. Quelle surprise! (Hyvinvointi ei ole vain pahoinvoinnin puuttumista.)
* * *
”Ikuri Arcade on flippereihin ja klassisiin kolikkopeleihin keskittynyt retropelihalli Tampereella.” Vahva suositus, varsinkin seuraaville: Atari Star Wars, joka on yllättävän hankala; Wayne Gretzky’s 3D Hockey, jossa tein elokuvanousun tilanteesta 5–1 ja voitin ystäväni jatkoajalla 5–6; minulle jo Commodore 64-ajoista tutun Operation Wolf -räiskinnän kolmososa kaksinpelinä. Flippereitä paikassa on 60- ja 70-luvuilta lähtien, ja onkin mielenkiintoista testailla eri ikäisiä flippereitä ja huomata kuinka pelit ovat kehittyneet, vanhat ovat yksinkertaisempia mutta silti todella mukavia ja edelleen kiinnostavia pelata. Täältä näet paikan kaikki pelit.
15/02
Jotkut sanovat että raha ei tee onnelliseksi. Jotkut eivät välitä pilkkusäännöistä varsinkaan lyhyissä lauseissa, ja varsinkaan blogiteksteissä. Jotkut ei tykkää kursiivista. Deal with it. Olen tehnyt elämääni rikastuttavia hankintoja internetin kauppapaikoilta ja paikallisista romukaupoista. Hankinnat ovat onnellistuttaneet minua. Hankintoihin tarvitsen rahaa, kuten kuka tahansa paitsi superjulkkikset, tässäkin tapauksessa tuhlasin edesmenneen Mutsini hyvin maltillista ja kohta entistä perintöä. Hänen siskonsa ajaa pienen keltaisen Kiansa luokseni ja lähdemme huonekalukaupoille. Hän myös antaa minulle itse 70-luvulla kansalaisopiston kurssilla tekemänsä lipaston, joka sopii korkeudeltaan makuuhuoneeni pienen työpöydän jatkoksi.
Paikallisen melkein purkukuntoisen marketin toisen kerroksen romukauppa – anteeksi, toisen käden tavaramyymälä – on oiva tapa päästä eroon ylimääräisestä rahasta ja tilasta. He loistavat myös käsine- ja päähinevalikoimallaan, koska samassa tilassa toimii myös löytötavarapalvelu. Jos etsit käytettyä juomapulloa, on valittavanasi noin joogasalillinen (toisten ihmisten eritteiden jämiä). Mikäs siinä. Tällä kertaa mukaani tarttuu jo aiemmin netistä bongaamani lukittava kuuden laatikon laatikosto rullalla (ISKU) ja romanialaiseksi paljastunut pieni täyspuinen sarjapöytä! Sarjapöytä, mikä ihana sana ja asia. Linkki toimii sen aikaa, että huomaavat myyneensä sen. Torissa hinnat ovat korkeammat kuin paikan päällä, ihan vain heads uppina kuten sanotaan. Hankintani ovat aina kohtuullisen kilttejä ja vaatimattomia, ja 90% ajasta käytettyjä. Tästäkin on todennäköisesti kiittäminen Mutsiani, ja 90-luvun kirpparikulttuuria, jolloin oppi hankkimaan melkein kaiken käytettynä. Aikuisiällä köyhyys on tietysti rajoittanut hankintoja, ja tulee rajoittamaan taas ennemmin kuin myöhemmin. Kaikki tulee olemaan hyvin sittenkin, ja minulla on kaikki tämä ihana tavara rumpukone vanhat punnukset puupalikassa uudet vaatteet alennusmyynnistä tietokone kaksi pulloa yleispuhdistussuihketta ja kengät ja laskin 70-luvulta kolme pöytää jokainen toistansa pienempi!
* * *
Blogilla oli syntymäpäivä viime viikolla! Go you blogi. Go you. On asioita, joita en ole sinulle vielä kertonut. Stick around.
Lyhyt lista ihmisistä kenelle pitäisi lähettää mailia
- Viivi
- Hilikka-täti
- Se lähipubissa äsken tapaamani kulttuurinainen
- Ääri-Jorma
- Sulev & Marget
- Venla
- Venlan mutsi
04/01/2024
Hei 2024, olen täällä. Iskiaskipuineni, hiukset tarviten jotain (ammattilaisen leikkausta do-it-yourselfin sijasta? pörrötystä ja silitystä? tiukkaa tukistusta?), vähintään kymmenen tunnin yöunien jälkeen. Uusi käytetty rannekello askeleitani mitaten (2000—11000/vrk, muutaman viikon otannalla). Vaihdoin kurkkupastillit salmiakittomiin kun muistin taas jostain, että salmiakki nostaa verenpainetta. Syön lääkettä korkeaan verenpaineeseen, yhden pienen pillerin joka ilta. Self care. Tylsistyn lukemiini muusikoiden omaelämäkertoihin, viimeisin oli Sonic Youth -yhtyeen Thurston Mooren omaelämäkerta Sonic Life: A memoir, sitä edellinen Tommi Liimatan Manse – Markka-aika, Absoluuttisen Nollapisteen Tampere 1996-2001. Sitä edellinen Talking Headsin rumpalin Chris Frantzin Remain in Love: Talking Heads, Tom Tom Club, Tina. Ja niin edelleen, tajuatte tilanteen vakavuuden. Nämä kirjat ovat järjestään vähintään viisisataasivuisia, eikä niissä ikinä kerrota niitä asioita, mitä haluaisin kuulla.
Kovan pakkasen iltana wolttaan surutta kauppaostokset. Makaan sängyssä keskellä yötä väärin päin jalat pystyssä seinää vasten (self care) ja kuuntelen Radioheadin In Rainbowsin ekstralevyä ystävältäni joululahjaksi saadulta vanhalta iPodilta. Kumpikaan ei ole kovin ajankohtainen: ei neljännen sukupolven iPod Shuffle, jonka valmistus lopetettiin 2017, eikä Radiohead, jonka edellinen uusi studiolevy Moon Shaped Pool ilmestyi vuonna 2016. Tietokoneeni ovat vähintään kymmenen vuotta vanhoja, puhelimeni on ~2009 Nokia E71. Työt vanhoilla koneilla onnistuvat siinä missä uudemmillakin. Olen ostellut asioita, päivittänyt harrastuslaitteistoa, mikä tarkoittaa kitarakamoja ja kyniä. Uusi kirjahylly on tekeillä, sen leikkaa levyiksi ja maalaa ystäväni, joka työskentelee suuressa rautakauppaketjussa ja hyödyntää heidän laitteitaan on the down low hiljaisina hetkinä. Nämä aiemmin kovin harvinaiset ostelut sponsoroi kuollut äitini. En ole pröystäillyt, kuten aina ostan käytettyä ja metsästän hyviä diilejä ja niitä on löytynytkin. Rahan ”kuluttaminen” on ristiriitaista, siksi koitan tehdä järkeviä hankintoja. Mietin kyllä tietokonelaitteiston päivitystä: se on joka tapauksessa edessä parin vuoden sisällä, vanha laitteisto ei kestä loputtomiin ja jossain vaiheessa ohjelmistonkin työkykyisenä pitäminen vanhoilla käyttöjärjestelmien versioilla voi olla haastavaa.
Jotain ostettavaa listalla vielä on: LP-soitin, ehkä päivittää pari pientä huonekalua. CD-soitin tulee tori.fi-ostoksena maanantaina marketin takahuoneeseen. Kitarakamoissa on vielä jonkin verran säätöä, mutta suurempia hankintoja ei todennäköisesti ole tulossa lähiaikoina. Mietin myös esineitä kuten ilmankostutin, kirkasvalolamppu, sähköavusteinen polkupyörä. Jo valmiiksi niukat perintörahat eivät kestä loputtomiin tilillä maatessaan, kuten ei mikään muukaan, ja osa niistä on todennäköisesti järkevä sijoittaa asioihin, jotka helpottavat elämää ja joita ei ole suurimmaksi osaksi työttömän freelancerin tuloilla mahdollista hankkia, ei edes ennen kuin hallituksen ideologiset ja lyhytnäköiset leikkaukset tulevat voimaan, käsittääkseni huhtikuussa. (Itse asiassa hyvin todennäköisesti en tule tekemään enää pieniä graafisia duuneja ollenkaan, koska se ei enää 300 €/kk suojaosuuden – eli sen mitä saat tienata ennenkuin tuesta lähtee 50% palkan määrästä – poistumisen myötä kannata, näillä volumeilla. Mutta tästä en jaksa jauhaa, en blogissa, en muualla netissä enkä varsinkaan livenä. SELF CARE. Suojaosuus oli ainakin muutaman kuukauden ajan 500 € korona-aikoina, which was nice, kun juuri silloin duunia sattui olemaan.)
Kirjoja part XX
Viimeksi luettuja: Barack Obaman muistelmateos Unelmia isältäni, Jim Huttonin muistelmateos Freddie Mercurysta ja elämästään tämän kanssa: Mercury and Me, Mikael Niemen Mies, joka kuoli kuin lohi, Tommi Liimatan Aksel Sunnarborgin hymy, Jeff Changin Can’t Stop Won’t Stop – hiphopsukupolven historia, loput kolme osaa Lawrence Durrellin Aleksandria-sarjasta (Romaani kiehtovasta Aleksandrian kaupungista ja rakkauden ongelmasta) Balthazar, Mountolive & Clea, Arundhati Royn Joutavuuksien jumala, Tom Hanksin (!) novellikokoelma Uncommon type: some stories, John Illsleyn muistelmateos Dire Straits: elämäni bändissä, Miriam Toewsin Naiset puhuvat, Benedict Wellsin Yksinäisyyden jälkeen ja Hard land, Matthew Perryn (R.I.P!) muistelmateos Friends, lovers and the big terrible thing, Chris Frantzin muistelmateos Remain in love: Talking Heads, Tom Tom Club, Tina, Jim Walshin historiikki The Replacements: all over but the shouting – an oral history, Stephen Kingin Liseyn tarina, Russel Brandin toinen muistelmateos Booky Wook 2: This Time It’s Personal ja Lena Dunhamin muistelmateos Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She’s ”Learned” ja kauan odottamani Kate Beatonin sarjakuvaromaani Ducks. (Ducks alkoi viisiosaisesta sarjasta Beatonin tumblr-blogissa keväällä 2014.) Joka on tavallaan muistelmateos sekin!
Älyttömästi muistelmia! Aiemmin luin hyvin vähän muistelmia. Aktiivinen kirjaston käyttö on muuttanut sen. Tästä puuttuu jotain – varsinkin uudelleenluettuja, ehkä päivitän tätä myöhemmin kun ehdin käydä kirjahyllyjäni läpi ajatuksella uutuuksia etsien.
EDIT 5.12.2023: Luettuja lisätty listaan. Lukemista odottavat ainakin John Watersin muistelmateos Shokkiarvo ja Jarkko Laineen toimittama antologia Underground, jotka tarttuivat mukaan paikallisen divarin myyntipöydästä Oulun Sarjakuvafestareilla pari viikkoa sitten.
Kohta neljätoista vuotta sitten, ensimmäisessä luettuja kirjoja listaavassa postauksessa mainitsin Ray Lorigan Tokio ei välitä meistä enää. Sattumalta juuri tänään aamupäivällä kolahti postiluukustani amazonin kautta Berliinistä ostamani käytetty englanninkielinen painos Tokyo doesn’t love us anymore.
Aiemmin:
23/10/23
Tänään ostin itseni onnelliseksi: orkidea sai tekoauringon. Tämä on testi. Mietin ostanko samantyylisiä kasvivaloja ”Pohjoismaiden #1 Suurin Valokauppa”-titteliä itsestään käyttävän liikkeen myymälästä, joka on kauppakävelyreittini varrella. Kävin siellä tänään, mutta heillä ei ollut näitä valaisimia hyllyssään. Ostin tämän, haluamaani vastaavan, naapuriliikkeestä testakseni miltä valo tuntuu työpöytäni ääressä. Tässä on viisiasentoinen himmennystoiminto, minkä koen tarpeelliseksi. Ajastinkin on. Työpöytäni ympäristössä on muitakin kasveja kuin tämä, ja ajatuksena on siis hankkia niillekin omat tai jaetut kasvivalot talveksi. Välttelen mainitussa naapuriliikkeessä asiointia, koska sen perustaja ja toimitusjohtaja on ollut julkisesti yhteistyössä uusnatsien kanssa ja julkaissut omistamissaan ilmaisjakelulehdissä muun muassa juutalaisvastaisia ja rasistisia artikkeleita. Orkidea näyttää kuvassa surkeammalta kuin luonnossa. Kaikki on hyvin.
23/09
Nguan (instagram) via this isn’t happiness
Pitkästä aikaa, rakas päiväkirjani. Artikkeli on pitkä ja jaettu väliotsikoihin mimi smartypantsin inspiroimana såhär:
KUOLEMA PERHEESSÄ tai WELCOME TO THE ONLY GAME IN TOWN
Täytin neljäkymmentä vuotta ja reilun viikon päästä siitä äitini eli Mutsi menehtyi nukkuessaan. Hän oli ollut syöpähoidoissa muutaman vuoden, ei missään vaiheessa onneksi huonossa kunnossa tai kovissa kivuissa, ja nytkään hän ei ehtinyt montaa viikkoa olla sairaalassa. 70-vuotispäivänsä hän joutui viettämään siellä, kesäkuun alussa.
Kävin katsomassa häntä oman syntymäpäiväni aattona, perjantaina 16. kesäkuuta. Vein hänelle muutaman kirjan, Tove Janssonin novellikokoelman Nukkekaappi ja Petri Tammisen Meriromaanin. Sain tiedon siitä, että hänet oli siirretty palliatiiviseen hoitoon vasta kun hän oli jo kuollut. Ehkä parempi näin. Viimeisenä päivänään tässä maailmassa hän oli ollut hereillä ja aktiivinen, jutellut veljensä kanssa kasvotusten pari tuntia ja nähnyt vielä erästä lukioaikaista ystäväänsä. Ajattelen häntä joka päivä. Juuri eilen kävin hakemassa hänen valokuvakansionsa, ne asuvat minun luonani nyt. Äidissä riittää muisteltavaa pitkäksi aikaa, hän oli aina suuri osa elämääni.
KÄYTÄNNÖN ASIAT AVARASSA LUONNOSSA
Sain kuolinilmoituksen samana aamuna kun minun olisi pitänyt mennä töihin saman asiakkaan luo kuin kaksi vuotta sitten. Töiden aloitus lykkääntyi lopulta kahdella päivällä. Isoveljeni hoiti kuolemaan liittyvät asiat ja olen kiitollinen hänelle siitä. Perunkirjoitus meni yksinkertaisen kaavan mukaan ja ongelmitta ja nyt olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täysin velaton. Kiitos. Vietän aikaa tätini kanssa, käyn syömässä hänen luonaan puolen tunnin kävely-ja bussimatkan päässä tai käymme kahdestaan hänen pienellä keltaisella autollaan Hailuodossa, minä ensimmäistä kertaa ikinä. Hailuoto on aivan täyttä landea, jos ette tienneet. Minä en tiennyt jäkälakankaista enkä siitä että jäkälää on (aikoinaan) kerätty ja myyty isolla rahalla kaukomaille, ehkä sitä tehdään vieläkin? Enkä tiennyt sitäkään että hiekka siellä on tosi hienoa, tiedättehän, pienikiteistä, mutta totta sekin on. Näin lautan kannelta merimetsoja, jotka kuulemma paskovat elinympäristönsä luonnon pilalle. Nämä linnut istuivat suuren hailakanpunaisen merimerkin tai poijun päällä. Siirsin katseeni linnuista alas tummaan nopeasti liikkuvaan veteen, päässä humahti kuin tasapaino olisi heittänyt hetkeksi ja päätin, että on hyvä hetki mennä takaisin autoon.
MITÄ KAIKKEA SITÄ
Töitä tein lopulta viisi viikkoa, neljänä päivänä viikossa, 10:30–16:00. Tämä tahti sopii minulle hyvin. Ennen yllä kuvattuja tapahtumia, kesäkuun alussa, kävin arkkitehtuurin kaksipäiväisissä piirustuskokeissa yliopistolla. ”Esitä näkymä omenan siemenkodan sisältä.” Vahaliiduilla. En edes liioittele. Hakuprosessi oli mielenkiintoinen, muut piirustuskokelaat kaksikymmentä vuotta nuorempia, enkä ollut lähelläkään päästä sisään. Tuli tehtyä?
Elokuun alkupuoliskolla vietin pitkän viikonlopun Helsingissä. Vietin ensimmäisen yön vanhan Tornio-aikaisen (eli opiskeluaikaisen) kämppikseni ja ystäväni luona ja kolme seuraavaa vuorokautta miellyttävässä hotellissa merellisessä Itä-Helsingissä Lena Dunhamin muistelmia Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She’s ”Learned” lukien, valkoviiniä juoden ja nukkuen hyvin.
Kävin katsomassa Blur-yhtyeen keikan Suvilahden Flow-festivaaleilla. Helsinkin paikallisliikenteen busseissa on se idioottimaisuus, että niistä ei voi ostaa lippua. Olinkin – älypuhelimettomana, no apps for me – budjetoinut taksiajelut hotellilta Herttoniemeen metrolle etc. onneksi jo etukäteen. Oli tarkoitus nähdä muutamaa muutakin ihmistä mutta aikataulut ja lasten sairastelut pyyhkivät ohjelmoitumisen. Muistin uudestaan rauhallisessa hotellissa yksin asumisen autuuden. Näin huoneeni avoimesta ikkunasta meteorin suhahtavan taivaan läpi melkein kohtisuoraan alaspäin Laajasalon perukoiden pimeässä ja hiljaisessa yössä.
EKOJA JA MUITAKIN KERTOJA
Olen ollut elämäni ensimmäistä kertaa hautaustoimiston asiakkaana. Olen tuttavallinen myös paikallisen panttilainaamon henkilökunnan kanssa, tämäkin on uutta. (Mutsin puoliso haluaa ylimääräisestä tavarasta eroon joten olen yhteisellä sopimuksella myynyt lasilintuja, keramiikkaa, koruja, maljakkoja ja pöytähopeita ja käärinyt käteiset omaan taskuuni (sopimuksen mukaan).)
On myös yksi asia, josta olen jotenkin ylpeä, tuntuu siltä kuin olisin aukaissut jonkun vanhan traumaattisen lukon. Olen herättänyt henkiin vanhan yhteyden, jonka katkeaminen aikoinaan ja kaikki mitä silloin tapahtui jäi kaivelemaan. Ei siitä sen enempää tässä, todisteita löytyy blogin arkistoista vaikka kuinka. Löysin Mutsini korulaatikosta kirjeen, jonka hän oli osoittanut minulle luultavasti joskus vuoden 2009 aikana.
Kirjeessä äitini halusi antaa silloiselle tyttöystävälleni jotain koruja, osa oli kalevalakoruja ja sen tyylisiä. Kirje jäi lähettämättä todennäköisesti siksi, että ehdimme erota saman vuoden syksyllä. En ole ollut exäni kanssaan missään tekemisissä vuosikausiin, nähnyt ja vaihtanut pari sanaa viimeksi baarissa ehkä seitsemän vuotta sitten. Nyt lähetin hänelle tekstiviestin, jossa kerroin tilanteen ja pyysin häneltä osoitetta, johon lähettää korut, minkä hän mielellään minulle kertoikin muun lyhyen kuulumisten vaihdon muassa. Korujen läpikäynti on vielä vähän kesken mutta olen kerännyt muutamia koruja erikseen ja lähetän ne hänelle lähiaikoina.
17/05
Kesä on ollut täällä pari päivää. Nurmikko on alkanut vihertää kunnolla vasta tänään: illalla ja yöllä satoi, ja kohta sataa lisää. Olen aloittanut pyöräilykauden ikivanhalla Strada-jopollani, josta kirjoitin tammikuussa. Aikataulut tuliemojinaisen kanssa eivät koskaan oikein selkiytyneet, joten se siitä. Jos ei ole aikaa ei ole aikaa, no hard feelings. Olen taas tinderissä, mutta se saa minut miettimään elämääni ja valintojani aivan liikaa. Oman kuplani ulkopuolella samanikäiset ihmiset todella rakentavat uraa, kasvattavat lapsia, ja jos kuvien perusteella voi mitään sanoa kaikilla on koira ja kaikki haikkaavat ja viettävät aikaa metsässä. Toisaalta: ehkä ne kuvat vain sattuvat olemaan onnistuneita, niitä, joissa ihmiset tuntevat itsensä hyvännäköisiksi? En swaippaa vasemmalle vaan painan rauhallisesti näppäimistöni vasenta nuolinäppäintä, damn the consequences. En ole super-energinen, en koira-ihminen, mitä sitten?
Minulla on uusi sänky, äitini alennusmyynnistä bongaama runkopatja joka on paksumpi ja fiksumman näköinen kuin melkein viisitoista vuotta vanha edellinen, ja johon minulla ei olisi ollut itselläni mitenkään varaa. Äitini sai vähän ns. ylimääräistä rahaa taannoin ja päätti käyttää sitä jälkikasvunsa levon tukemiseen. Useimpina öinä näen seikkailu-unia, joissa on aina joku ex-tyttöystäväni. Olen jo oppinut käsittelemään niitä, enää ne eivät aiheuta juurikaan kaihoa. Toisina öinä näen unta, jossa valkoiset madot tulevat säärieni ja pohkeitteni sisältä läpi ja lätsähtelevät paksuina katkarapuina lattialle. En tiedä kumman valitsisin, body horrorin vai vanhan rakkauden, joka ei toiminut, kuten – runoilijaa lainatakseni –