Kultahattu 
Tällä viikolla kuulin että F. Scott Fitzgeraldin klassikkoteoksesta Kultahattu on tulossa uusi, Baz Luhrmannin (Moulin Rouge!, Romeo+Juliet) ohjaama elokuva (trailer), joten kaivoin kirjan hyllystäni ja luin sen muutamana iltana. Painos on vuodelta 1974, samana vuonna ilmestyi kirjan tähän mennessä kuuluisin filmatisointi, ja oma painokseni käyttääkin kansikuvituksenaan elokuvajulisteen kuvaa Mia Farrowsta ja Robert Redfordista:



Tässä muutama pätkä, joista voi saada mielestäni jonkinlaisen pienen aavistuksen siitä miksi Luhrmann tekee projektiaan kolmedeenä. (Nämä pätkät ovat aivan kirjan alusta, joten spoilereita ei tarvitse pelätä.)
Me astuimme korkean eteishallin läpi ruusunväriseen tilaan jonka kummassakin päässä olevat ranskalaiset ikkunat liittivät löyhästi talon yhteyteen. Ikkunat olivat raollaan ja ne hohtivat häikäisevän valkeina vihreää nurmikkoa vasten, joka näytti melkein tunkeutuvan sisälle. Suuren huoneen läpi puhalsi raikas tuuli työntäen ikkunaverhot sisälle toisesta päästä ja ulos toisesta päästä; vaaleina viireinä ne taipuivat ulos kohti kuorrutettua hääkakkua muistuttavaa kattoa, kiirivät sitten lattian viininpunaisen maton yli luoden siihen samanlaisia varjoja kuin vihuri kyntää veden pintaan.
Ainoa täysin paikallaan oleva esine tässä salissa oli suunnaton leposohva, jolla kaksi nuorta naista lojui ankkuroituna kuin ilmapallon kupeella. He olivat molemmat valkoisissa, ja heidän pukunsa värisivät ja leyhyivät ikäänkuin tuuli olisi juuri äsken puhaltanut heidät takaisin lyhyeltä lennolta ympäri taloa. Minä jäin varmaan hetkeksi kuuntelemaan verhojen lepatusta ja läjähdyksiä ja erään seinällä olevan taulun heiluntaa. Sitten kuului humahdus Tom Buchananin sulkiessa taemmat ikkunat, ja vangittu tuuli sammui huoneeseen. Ja verhot ja seinävaatteet ja molemmat nuoret naiset leijailivat hitaasti aloilleen.

Vaeltavan kissan varjokuva liukui kuunvalossa, ja kun käänsin pääni seuratakseni sitä huomasin, etten ollut yksin – parinkymmenen metrin päässä eräs hahmo oli sukeltanut esiin naapuritalon varjosta ja seisoi kädet housuntaskussa katsellen tähtien hopeista kimmellystä. Jokin hänen verkkaisissa liikkeissään ja jalkojen varmassa asennossa ruohokentällä pani minut otaksumaan, että hän oli herra Gatsby itse, joka oli tullut ottamaan selvää, mikä osa meidän paikallisesta taivaastamme kuului hänelle.
Päätin ilmaista itseni. Neiti Baker oli maininnut hänet päivällisellä, ja siinä minulla oli aihe alkusanoiksi. Mutta en kuitenkaan tehnyt mitään, sillä äkkiä hänen käyttäytymisensä osoitti, että hän oli tyytyväinen yksinäisyyteensä – hän ojensi käsivartensa tumman veden yli oudolla tavalla, ja vaikka olin kaukana hänestä, olisin vaikka voinut vannoa että hän vapisi. Vaistomaisesti katsahdin merelle – enkä erottanut mitään muuta kuin yksinäisen vihreän valon pienenä ja etäisenä, kenties jonkin laiturin kärkivalon. Kun vielä kerran vilkaisin Gatsbyn suuntaan, hän oli poissa, ja minä olin jälleen kerran yksin levottomassa pimeydessä.


kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

|◄  16 17 18 19 20 21 22 23 24 25  ►|