Kokopelli + Pencil -animaatio-ohjelma 

nopea animaatioluonnos loistavalla Pencil -animaatio-ohjelmalla

Kokopelli
on muutamien Amerikan alkuperäiskansojen hedelmällisyyden jumala (etenkin lounaisessa pohjois-Amerikassa). Yleensä hänet on kuvattu köyryselkäisenä huilua soittavana hahmona, jolla on todella suuri fallos. Vanhimmat Kokopelliä esittävät löydetyt maalaukset ja kaiverrukset ovat ensimmäiseltä vuosituhannelta ajanlaskun jälkeen. Myöhemmin espanjalaisten lähetystyöntekijöiden vaikutuksesta Kokopellia kuvaavasta symbolista jätettiin pois jumalan suhteettoman suuri penis, ja nykyään melko tyyliteltyä sukupuolitonta symbolia käytetään Yhdysvaltojen lounaisosissa lukemattoman monessa eri yhteydessä.

Alla Kokopelli ja puolisonsa Kokopellimana Hopi-intiaanien mukaan (vuodelta 1903):





Pencil on todella lupaava beta-vaiheessa oleva vapaa ohjelma perinteisen animaation (cel animation) tekoon. Ohjelma on helppokäyttöinen, ja muistuttaa paljon perinteisellä valopöydällä työskentelyä kun käytössä on piirustustabletti. Ohjelma tukee sekä vektori- että bittikarttagrafiikkaa, kuvatiedostojen tuontia, layereita, ja valmiin animaation voi tallentaa joko Quicktime-, Flash- tai kuvatiedostomuodossa, mikä tarkoittaa sitä että ohjelmalla voi tehdä alusta loppuun saakka toimivan animaatiotiedoston esim. www-sivuille. Ajatukseni on tehdä seuraava pidempi animaatiolyhärini mahdollisimman pitkälti tällä ohjelmalla. Uploadaan näytteitä heti kun saan jotain valmiiksi. Olen myös miettinyt animaatiotutoriaalien tekemistä.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Kahlaaja 


kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Kun rikot rutiinin 
Kun rikot rutiinin, tulet aamupäivästä aikaisin kotiin, tunnet hetken kuinka et saa olemisestasi otetta; ulkona on liian kylmää tai hiljaista; et voi imuroida koska seinän takana vielä nukutaan. Ajelehdit kymmenen vuotta vanhoissa muistoissa, kesälomasta, uudesta takista, tuulesta kasvoilla. Kuuntelet puolikiinnostuneena laulun sanoja, löydät kaikesta yhtymäkohtia omaan elämääsi.

arkistojen aarteita kovalevyltä, 10.5.2004


Edellinen tekstinpätkä on kirjoitettu tietynlaisen olemattomuuden ja avuttomuuden hetkellä. Löydän itseni joskus (nykyään onneksi todella harvoin, johtunee yleisestä kiireellisemmästä elämästä) tilanteesta, jossa olen jostain syystä täysin omien ajatusteni vanki, en voi tehdä mitään muuta kuin ajatella jotain vuosia sitten tapahtunutta, olen onnellinen jos voin kokea uudestaan jotain, etsin ja kaivaudun vain syvemmälle tiettyyn muistoon, usein tuskallisen turhaan.

Samalla tavalla tunnen joskus unessani, ja joskus myös pitkästi sen jälkeen (joskus jopa päiväkausia). Kuin olisi menettänyt jotain, jotain todella rakastaa tai kaipaa, vaikka ei edes välttämättä tiedä mitä, ja ei ole oikeasti menettänyt mitään. Tunne ei ole oikeastaan useastikaan liittynyt keneenkään oikeaan ihmiseen, lähinnä joihinkin tilanteisiin ja tunteisiin, jotka olivat aikoinaan (uudempana ihmisenä, kuvitella!) uusia ja jännittäviä, sekoittavia. Nostalgiaa?

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
R.I.P Polaroid 
Polaroid lopettaa filmin valmistamisen.
Polaroids are things – they’re not just ideas, they’re not just images. They’re one-of-a-kind, little plastic chemical baggies of what is quickly becoming a nostalgic, alternative technology. You can do the same thing with digital technology in a way that’s cheaper, and is far easier to archive and reprint. They’re eccentric little things, and I like that very much about them.
- Mark Maher, American Polaroids, 2003

Polaroid-kuvaus on ollut taiteilijoiden suosiossa aina pikakuvauksen yleistymisestä saakka. Polaroid –nimeä ovat tehneet tutuksi muun muassa Andy Warhol ja David Hockney, puhumattakaan myöhemmistä taiteilijasukupolvista. Taiteilijoita on viehättänyt Polaroid-kuvan välittömyys, sen tietynlainen kiireys. Verrattuna perinteiseen valokuvaukseen, jossa valmis teos vaatii usein tuntikausien työn pimiössä, pikakuvaus on riemastuttavan välitöntä. ”Se mikä on kaunista ja liikuttavaa on myös aina katoavaa” sanoi eräs taidekriitikko (Christopher Chapman) arvostellessaan Robert Mapplethorpen Polaroid-kuvia 1970-luvulta, viitaten tämän tapaan kuvata intiimisti nuorta alastonta poikaa. ”He kehystävät kauneuden sinä hetkenä joka on aina liian aikaisessa tai liian myöhässä; vauhdittaen tai hidastaen meitä sitä hetkeä varten joka on liian epätodellinen käsitettäväksi.”, kriitikko sanoo, viitaten Bill Hensoniin ja Robert Mapplethorpeen. Pikakuvaus tuottaa parhaimmillaan kuvan kauneudesta, hetkestä joka ei tule toistumaan. Tämä ajatus lisättynä polaroid-kuvalle ominaiseen konkreettisen ainutlaatuisuuden käsitteeseen on todella hieno, ja ajaa taiteilijoita edelleen kuvaamaan polaroid-kuvia.

Polaroid –yhtiö on kautta aikain tehnyt yhteistyötä taiteilijoiden kanssa, muun muassa keräämällä ja arkistoimalla omaan kokoelmaansa yli 20 000 työtä, joita on esillä esimerkiksi Cambridgessä ja Pariisissa. Land tajusi keksintönsä arvon taiteilijoille, ja palkkasikin kuuluisan amerikkalaisen luontokuvaajan Ansel Adamsin testaamaan ja auttamaan filmien ja kameroiden kehittelyssä. Näin suuri yleisö (ja taidepiirit) ikään kuin helpommin hyväksyivät Polaroid –kuvauksen ”oikean” valokuvauksen piiriin. Adams muistetaan parhaiten hänen Amerikan luonnonpuistoista ottamista mustavalkopolaroid-kuvistaan. Kun Andy Warhol sai Polaroid-kameran, hän käytti sitä ottaakseen kuvia Factoryllä kävijöiden sukupuolielimistä: ”Kun kuka tahansa tuli Factorylle, ei väliä kuinka heteron näköinen hän oli, pyysin häntä ottamaan housunsa pois että pystyisin kuvaamaan hänen kyrpänsä ja pallinsa. Yllättävintä oli kuka antoi minun kuvata ja kuka ei.”, Andy Warhol on sanonut. Warholin tunnetut hienosto-muotokuvatkin ovat maalattu suoraan Polaroid-kuvista. Taiteilijat pitivät polaroid-kuvien väreistä lähinnä siksi, että se teki selkeäksi valokuvan keinotekoisen luonteen. Polaroidin nousu 1970-luvulla ajoittui konseptuaalisen taiteen nousuun ja sen kapinointiin valtamediaa vastaan. Taiteilijat pitivät valokuvista jotka olivat epä-taiteellisia, tavallisen näköisiä räpsäyksiä, eli he pitivät polaroideista. David Hockney kuvasi montaaseihinsa tavallisia ihmisiä, ystäviä ja perhettään. Hän nosti esiin saman kysymyksen kuin Land kymmeniä vuosia aiemmin palkatessaan Ansel Adamsin: voiko tavallinen, suosittu pikakuvauksen muoto olla taidetta?

Nykyäänkin, digikuvauksen valta-aikana, taiteilijat käyttävät silti tätä kovaa vauhtia sukupuuttoon kuolevaa formaattia. Miksi? Polaroid-kuvalla on vahva kulttiarvo, ja tietty laaja harrastajajoukko pitää koko formaattia hengissä. Polaroid –yhtiö itsekin jatkaa edelleen yhteistyötään taiteilijoiden kanssa, muun muassa esittelemällä näitä internetissä, järjestämällä vuosittaisia polaroid-valokuvakilpailuja ja näyttelyitä, puhumattakaan Polaroid Artists Support Program:sta (taiteilijat saavat Polaroid –yhtiöltä filmejä & kameroita, taiteilijat antavat töitään Polaroidin arkistoihin). Nykyään sadat taiteilijat ovat hyödyntäneet Polaroidin 20x24 (kaksikymmentä kertaa kaksikymmentäneljä tuumaa, eli 50.8cm kertaa 61cm) –studiokameraa (alun perin suunniteltu taideteosten ja muodollisten muotokuvien ottamiseen) studiokuvauksessaan. Uusimmalla tietokone- ja painotekniikalla saadaan nykyään aikaan paremman näköisiä tulosteita kuin ikinä.

William Weigmanin 20x24 koirakuvista Timothy Whiten Hollywood-näyttelijä-kuviin, Jessica Fergusonin neulansilmäkameralla Polaroid-filmille kuvatuista kuvista David Hockneyn polaroid-montaaseihin, satojen jos ei tuhansien harrastajien päiväkirja-tyyppisistä kuvista metrien kokoisiin kiiltäviin printteihin kalliin gallerian seinällä, Polaroid on loistava valokuvausformaatti, joka ei suostu kuolemaan digikuvauksen vallankumouksen alle, vaan on nykyäänkin vähintään yhtä ajankohtainen tapa kuvata maailmaa kuin kulta-ajallaan 1970-luvulla. Se on osa vaihtoehtoista taiteentekoa, vielä nykyään korostetummin kuin aiemmin, ja mielestäni sen johdosta usein vaikuttavampaa ja elämänmakuisempaa kuin vallitsevammat valokuvaustaiteen muodot. Itse aion olla mukana pitämässä Polaroid-kuvausta pystyssä uuden taiteilijasukupolven mukana, sukupolven, joka ei hylkää vanhojakaan tai oudompiakaan tekniikoita, vaan ottaa niistä kaiken irti, liittyen samalla vuosikymmenten jatkumoon, josta on hyvä imeä energiaa.

tekstipätkät vuonna 2004 kirjoittamastani Polaroid-valokuvausta käsittelevästä seminaarityöstä

Linkkejä:
The Lede
Engadget
Polaroid Image
Polaroid joka päivä vuoden 2002 heinäkuusta lähtien
Geektechique.org (tee-se-itse: polaroidkamerasta digikamera)
George's Polaroid SX-70 pages
Jim's Polaroid camera collection
Time.com Election 2004 Democratic Party Polaroids
Polaroids.net
London Photos (manipuloituja polaroideja)
Pola-art.de
anti-theory.com: polaroids
Polanoir.com
Pentimento

Shake it like what now?

2 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Seinäkirjoituksia ja muuta jokapäiväistä taidetta 
A gallery of walls with stuff written on on nimensä mukaisesti valokuvanäyttely seinäkirjoituksista ympäri maailmaa. Maailman todellisuuden kommentointia, kommentteja taiteesta, pelkkää huumoria, politiikkaa, absurdismia, runoutta, kaikkea.

Swanksigns.org keskittyy virallisten liikenne-, varoitus- ja muiden julkisista paikoista löytyvien merkkien ja kylttien hämmentävään maailmaan.

Muuten päivät ja yöt kuluvat Tunguska Pressin keikkoja säätäessä (7.3. tornio cult cinema, 27.3. oulu 45 special, 9.4. oulu 45 special), graafisten töiden parissa, internetissä, Kurt Vonnegutia ("Jailbird") ja Sieppaajaa Ruispellossa lukien, last.fmää kuunnellen.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Stopmotion-animaatiota nyt ja reilut 50 vuotta sitten 
Vuonna 1952 kanadalainen animaattori Norman McLaren teki sodanvastaisen animaatioklassikkonsa "Neighbours" National Film Board of Canadalle. Lyhytelokuva kertoo kahden naapurin riitaantumisesta kun heidän yhteiselle pihamaalleen kasvaa yksi ainut kukka, jonka kumpikin haluaa omia itselleen.

Pikakelaus 2000-luvulle:
- youtubessa huippusuosion saanut "Neighbours"-pastissi "Tony vs. Paul"
- samaa tekniikkaa mutta animaation maailmaa enemmän hyödyntävä hollantilaisen Jelle Van Dunin "My Animated World"

Mikä on muuttunut? Ei käytännössä mikään, ja käytännössä kaikki. Tekniikka on edelleen täysin samaa. Ero on vain siinä että teknologia on tehnyt mahdolliseksi "ammattilaistason" animaation tekemisen hyvinkin pienellä budjetilla, oikeastaan mitään muuta kuin kamera ja jalusta ei tarvita. Teknologia on mahdollistanut myös sen, että internetin (tai web 2.0:n) välityksellä kuka tahansa voi saada teoksensa "suuren yleisön" nähtäville.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Joka kevät hän kysyi pieniltä asiakkailtaan joko nämä olivat käyneet tivolissa 
Joka kevät hän kysyi pieniltä asiakkailtaan joko nämä olivat käyneet tivolissa, vai olivatko nämä vasta menossa käymään tivolissa. Pitivätkö nämä tivolista. Hän oli hyvin suosittu pienten asiakkaittensa (tai näiden permanentattujen äitien) keskuudessa, ja hänen asiakkaansa pitivät häntä oikein mukavana. (Sellaisena jolle lähetettiin joka joulu perinteisen näköinen joulukortti, jossa oli joko kultaa tai kimallusta.) Ja joka kevät tuli tivoli kaupunkiin, aina samalle pölyiselle kentälle, aina saman kesällä aution ja yksinäisen näköisen koulun viereen. Koulu näytti aina kesällä siltä, että se ei jotenkin kuuluisi maisemaan, että se olisi jotenkin unohdettu, jonkin entisen ajan jäänteitä, jätetty vain säälistä pystyyn. Mutta se kuului asiaan, aivan kuten tivoli ja joulukortit.

Pölyinen kenttä vietti suurimman osan ajastaan odottaen. Aina silloin tällöin, kerran päivässä, joku käveli sen poikki, mutta yleensä vain ohimennen, matkalla johonkin muualle. Kuinka voimme ymmärtää pölyisen kentän merkityksen, jos emme puhu siitä kuin tutusta ihmisestä, jota näemme harvoin ja ohimennen? Voiko kenttä olla elävä muualla kuin huonoissa nostalgisissa kirjoissa ja tarinoissa? Mutta kenttä on vaikuttava, se on vaikuttanut monen ihmisen ajatuksiin, todisteena tästä on se, kuinka kerron kentästä nyt. Ja missään, ei missään ole niin uskomattoman hiljaista kun tyhjällä kentällä keskellä kesää. Hiljaisuus ulottuu kentälle johtavan tien puolesta välistä siihen kentän päähän, missä olivat kuluneet patjat ja vuosien väärinkäytöstä taipuneet alumiiniset korkeushyppytelineet. Siellä oli myös pituushyppypaikka, vähän sivummalla, ylipitkien hoitamattomien (kuka niitä olisi ikinä hoitanut?) heinätuppojen keskellä. Ei sellainen pituushyppypaikka kuin telkkarissa, vaan enemmänkin ei-selvärajainen pitkän suorakaiteen muotoinen kohta, jossa tummanharmaa pistelevä sora muuttuu epätasaiseksi vaaleaksi hiekaksi, joka sekoittuu ehkä kerran kahdesti kolmesti kesässä, kun pikkupojat kävelevät sen poikki, tai ajavat pyörillään, tullessaan vanhasta tottumuksesta katsomaan tapahtuuko kentällä mitään, onko mikään muuttunut, vaikka koskaan mikään ei ole muuttunut ja kentällä ei ole ketään.

Poika oli hiljaisen kesäpäivän yksinäinen vaeltaja; hän oli kävellyt kentälle vanhasta tottumuksesta, kuin jonkinlaisessa transsissa, ja kuka voi väittää että sellaisena kesäpäivänä ei kulkenut kuin unessa, vaikka ei se ollut niin oudolla tavalla mielenkiintoista kuin voisi odottaa tuollaiselta sanonnalta, poika oli vain tylsistynyt kotipihaansa ja lähtenyt kävelemään tuttua reittiä kylälle päin. Hän oli kävellyt kotipihaltaan postilaatikoille, siristellyt silmiään ja katsonut pölyistä vaaleaa pysäkkitietä kumpaankin suuntaan, näkemättä ketään, tai mitään muuta kuin auringon valoa, ilmaa ja maata, vihreää sinistä vaaleanruskeaa, miltei valkoista. Hän oli astunut pois tieltä, ensin matalaan ojaan jossa kasvoi leveää ja pitkää syvänvihreätä heinää, ja ojan toiselta puolelta niitylle, tai oikeammin niityn ja pellon rajakohtaan; vasemmalla niitty, monta vuotta vanhaa vaaleata heinää, seassa uuttakin vihreää, takkuista ja pitkää, sen niityn yli ei yleensä kävelty mitä nyt talvella hiihdettiin, oikealla pelto joka kynnettiin ja lannoitettiin ja joka kasvoi, poika oli maistanut vehnää suoraan tähkästä, se oli vaaleata ja makeaa, mutta äkkiä ohi. Pellon reunaa pitkin kulki perinteinen polku, joka oli keväällä ja syksyllä välillä niin märkä että multa meni täysin velliksi ja jos silloin kaatui pyörällä ajaessaan kapeaa uraa pitkin menivät farkut likaisiksi ja muut nauroivat jos ei ajanut yksin; jos ajoi yksin alkoi vain yksityisesti harmittamaan, kuin olisi pettänyt jonkun luottamuksen, samanlainen yksinäinen häpeä. Talvellakin polun kohdalla kulkivat yleensä ainakin jalanjäljet, polku tamppautui jos tamppautui jos sitä käytettiin tarpeeksi, mutta jos kulki luistimet jalassa sai varoa etteivät suojat jääneet lumen sisään, jos niin kävi ei niitä löytänyt kun vasta keväällä kun lumi suli, ja suojien metalliset jouset olivat venyneet niin ettei niitä voinut enää käyttää. Polun vasenta reunaa kulki puolen matkaa korkea tumma kuusiaita, joka reunusti koulun alueen niin pelottavalla tavalla, että se tuntui uhkaavalta jopa kesällä, tällaisena päivänä kun kaikki on niin kirkasta ja samalla elävää ja jähmettynyttä. Kuusiaidassa oli aukko, polku sukelsi aukosta, kuusiaita oli ikäänkuin syvässä ojassa, polku sukelsi alas ja sitten taas ylös ojasta ja sitten oltiin kentän laidalla, edessä oli punainen peltinen luistelukoppi, jota ei viety joka kesä pois, mutta joka oli tietysti lukossa siihen asti kun kenttä taas talvella jäädytettiin.

Joten niin poika nousi kentän laidalle ja jäi katsomaan hetkeksi. Kenttä oli täysin äänetön, sen takana näkyi vihreä niitty jonka takana nousi seuratalon keltainen kirkas hahmo, seuratalon parkkipaikan tai pihan sora oli valkoista, siinä kävivät kaupungista tulevat linja-autot kääntymässä jos tulivat siihen asti, kaikki eivät tulleet vaan kääntyivät viiden kilometrin päässä vanhan vanhainkodin ja hevostallin kohdalla. Seuratalon takana oli iso tie, tien takana oli taas niitty, sitten talo, sitten vähän rantaniittyä ja muuta pusikkoa ja sitten leveä joki joka oli niin leveä että toisen rannan talot näyttivät kuin toiselta maailmalta, ja vaikka kävisit toisella rannalla ja katsoisit tänne päin et koskaan oikein tajuaisi millä kohtaa olet, millä kohtaa on oma uimaranta, missä kaikki muu, koska kaikki näyttää niin erilaiselta sieltä päin katsottuna. Talvella usein hiihdettiin joen yli toiselle rannalle laskemaan tai muuten vaan ja sitten tultiin takaisin.

Poika käveli hiljakseen kentän reunalta keskelle päin, tuijotteli maahan, koetti etsiä jälkiä muista ihmisistä. Pari kertaa hän pyörähti ympäri ja antoi katseensa kiertää hitaasti kentän reunoja pitkin; kuusiaita, koppi, tie joka lähti kentältä ja meni koulun ohi, koulu ja sen vieressä makaava keltainen rivitalonpätkä, puita vähän, koivuja ja suuria sembramäntyjä, niittyä, valkoista soraa, seuratalo, pusikkoa jonka takana talo, korkeushyppypaikka, ja sitten taas kuusiaita. Silmiä piti siristää muuten sattui otsaan, aurinko paistoi niin vahvasti, ei kellään ollut lakkia. Silmiä siristämällä sai valonsäteet näyttämään siltä kuin ne olisivat uskonnonkirjasta, leviävät enkelin siivet ja vartalo, valkoista ja keltaista ja niin kirkasta ettei sille ole nimeä.

Poika istui karkean patjan reunalle, patja pöllähti vaaleaa pölyä joka tuoksui siltä miltä tuntui istua sen reunalla, tai sitten mieli vain yhdistää asiat, joilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä keskenään, kuten raparperi ja punainen tiili. Hän kaivoi toisen kenkänsä pois jalastaan, ravisti sitä ja näki kuinka pieni harmaa kivi vieri alas patjan reunaa pitkin. Maassa kasvoi muutamia vihreitä ja keltaisia kasveja, vihreä paksu varsi, keltainen pää, hapsulehdet, poika nyhti äkkiä yhden kasveista irti ja heitti sen maahan, kevyt kasvi leijui hetken aikaa ennenkuin kohtasi karkean soran, miksi on mahdotonta heittää kasvia samalla lailla kuin kiveä tai palloa?

arkistojen aarteita/tietokoneelta löydettyä, tiedosto muokattu 16.1.2006

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Logon suunnittelua Inkscapella 
Eilen Tänään aloitin bändimme logon suunnittelun. Tässä muutamia työvaiheita uusin viimeisenä, design saattaa muuttua tulevaisuudessa rajustikin. Työvälineenä Inkscape (vapaa vektorigrafiikkaohjelma). Bändin nimi viittaa Tunguskassa vuonna 1908 tapahtuneeseen maailman suurimpaan räjähdykseen. Logossa on käytetty tähän viittaavaa muotokieltä.

1:

2:

3:

4:

5:

6:

3 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen

|◄  75 76 77 78 79 80 81 82 83 84  ►|