Grim Fandango (kymmenen vuotta sitten?!) 
“A lot of people think creativity is just about coming up with goofy ideas, but that’s just the beginning. Coming up with an idea, editing it, crafting it to where it’s cool, but also fighting for it. In the end, it doesn’t matter unless you’re willing to fight for it.”
- Tim Schafer, The Escapist -verkkolehden haastattelussa



Grim Fandango, eräs parhaista ja viimeisistä oikeista seikkailupeleistä, julkaistiin noin kymmenen vuotta sitten, vuonna 1998.

Meksikolaista folklorea, film noiria, art decoa ja jazzia yhdistelevässä pelissä juuri poisnukkuneet sielut kulkevat Kuolleiden Maan läpi päästäkseen tuonpuoleisen seuraavalle tasolle. Syntiset joutuvat tekemään neljän vuoden matkan kävellen (ja moni jää sille tielleen, tekemään erinäisiä hanttihommia maksaakseen matkansa) mutta erityisen hyveelliset selviävät hommasta neljässä minuutissa "The Number Nine" -junalla. Sekaannuksen vuoksi juuri kuollut Mercedes Colomar lähtee matkaan kävellen, vaikka hänen ensimmäinen kontaktinsa tuonpuoleisessa, matkatoimistossa omia syntejään pois maksaakseen työskentelevä Manuel Calavera uskoo vahvasti naisen olevan oikeutettu haluttuun kultaiseen junalippuun. Manny Calavera lähtee naisen perään ja samalla saa selville koko Kuolleiden Maata ravistelevan korruptioskandaalin.

Pelin visuaalinen maailma, loistavat ääninäyttelijät, todella pitkä (neljä vuotta pelin maailmassa!) ja tunnelmallinen (sekä yllätyksellinen) tarina ja mahtava soundtrack joka yhdisteli vanhaa jazz- ja loungemusiikkia meksikolaisen mariachimusiikin kanssa loivat todella kokonaisvaltaisesti nautittavan ja mieleenpainuvan pelikokemuksen.

Tässä kasa linkkejä mielenkiintoisiin Grim Fandango -aiheisiin ympäri internetiä:

Grim Fandango alkuperäinen traileri

Konseptiluonnoksia
Pääsuunnittelija Tim Schaferin päiväkirjaa pelin suunnittelun ajalta

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Kokopelli (digitaalinen luonnos) 


Digitaalinen luonnos, Corel Painter Essentials 3. Hahmotutkielmaa seuraavaa animaatiota varten.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Kokopelli + Pencil -animaatio-ohjelma 

nopea animaatioluonnos loistavalla Pencil -animaatio-ohjelmalla

Kokopelli
on muutamien Amerikan alkuperäiskansojen hedelmällisyyden jumala (etenkin lounaisessa pohjois-Amerikassa). Yleensä hänet on kuvattu köyryselkäisenä huilua soittavana hahmona, jolla on todella suuri fallos. Vanhimmat Kokopelliä esittävät löydetyt maalaukset ja kaiverrukset ovat ensimmäiseltä vuosituhannelta ajanlaskun jälkeen. Myöhemmin espanjalaisten lähetystyöntekijöiden vaikutuksesta Kokopellia kuvaavasta symbolista jätettiin pois jumalan suhteettoman suuri penis, ja nykyään melko tyyliteltyä sukupuolitonta symbolia käytetään Yhdysvaltojen lounaisosissa lukemattoman monessa eri yhteydessä.

Alla Kokopelli ja puolisonsa Kokopellimana Hopi-intiaanien mukaan (vuodelta 1903):





Pencil on todella lupaava beta-vaiheessa oleva vapaa ohjelma perinteisen animaation (cel animation) tekoon. Ohjelma on helppokäyttöinen, ja muistuttaa paljon perinteisellä valopöydällä työskentelyä kun käytössä on piirustustabletti. Ohjelma tukee sekä vektori- että bittikarttagrafiikkaa, kuvatiedostojen tuontia, layereita, ja valmiin animaation voi tallentaa joko Quicktime-, Flash- tai kuvatiedostomuodossa, mikä tarkoittaa sitä että ohjelmalla voi tehdä alusta loppuun saakka toimivan animaatiotiedoston esim. www-sivuille. Ajatukseni on tehdä seuraava pidempi animaatiolyhärini mahdollisimman pitkälti tällä ohjelmalla. Uploadaan näytteitä heti kun saan jotain valmiiksi. Olen myös miettinyt animaatiotutoriaalien tekemistä.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Kahlaaja 


kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Kun rikot rutiinin 
Kun rikot rutiinin, tulet aamupäivästä aikaisin kotiin, tunnet hetken kuinka et saa olemisestasi otetta; ulkona on liian kylmää tai hiljaista; et voi imuroida koska seinän takana vielä nukutaan. Ajelehdit kymmenen vuotta vanhoissa muistoissa, kesälomasta, uudesta takista, tuulesta kasvoilla. Kuuntelet puolikiinnostuneena laulun sanoja, löydät kaikesta yhtymäkohtia omaan elämääsi.

arkistojen aarteita kovalevyltä, 10.5.2004


Edellinen tekstinpätkä on kirjoitettu tietynlaisen olemattomuuden ja avuttomuuden hetkellä. Löydän itseni joskus (nykyään onneksi todella harvoin, johtunee yleisestä kiireellisemmästä elämästä) tilanteesta, jossa olen jostain syystä täysin omien ajatusteni vanki, en voi tehdä mitään muuta kuin ajatella jotain vuosia sitten tapahtunutta, olen onnellinen jos voin kokea uudestaan jotain, etsin ja kaivaudun vain syvemmälle tiettyyn muistoon, usein tuskallisen turhaan.

Samalla tavalla tunnen joskus unessani, ja joskus myös pitkästi sen jälkeen (joskus jopa päiväkausia). Kuin olisi menettänyt jotain, jotain todella rakastaa tai kaipaa, vaikka ei edes välttämättä tiedä mitä, ja ei ole oikeasti menettänyt mitään. Tunne ei ole oikeastaan useastikaan liittynyt keneenkään oikeaan ihmiseen, lähinnä joihinkin tilanteisiin ja tunteisiin, jotka olivat aikoinaan (uudempana ihmisenä, kuvitella!) uusia ja jännittäviä, sekoittavia. Nostalgiaa?

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
R.I.P Polaroid 
Polaroid lopettaa filmin valmistamisen.
Polaroids are things – they’re not just ideas, they’re not just images. They’re one-of-a-kind, little plastic chemical baggies of what is quickly becoming a nostalgic, alternative technology. You can do the same thing with digital technology in a way that’s cheaper, and is far easier to archive and reprint. They’re eccentric little things, and I like that very much about them.
- Mark Maher, American Polaroids, 2003

Polaroid-kuvaus on ollut taiteilijoiden suosiossa aina pikakuvauksen yleistymisestä saakka. Polaroid –nimeä ovat tehneet tutuksi muun muassa Andy Warhol ja David Hockney, puhumattakaan myöhemmistä taiteilijasukupolvista. Taiteilijoita on viehättänyt Polaroid-kuvan välittömyys, sen tietynlainen kiireys. Verrattuna perinteiseen valokuvaukseen, jossa valmis teos vaatii usein tuntikausien työn pimiössä, pikakuvaus on riemastuttavan välitöntä. ”Se mikä on kaunista ja liikuttavaa on myös aina katoavaa” sanoi eräs taidekriitikko (Christopher Chapman) arvostellessaan Robert Mapplethorpen Polaroid-kuvia 1970-luvulta, viitaten tämän tapaan kuvata intiimisti nuorta alastonta poikaa. ”He kehystävät kauneuden sinä hetkenä joka on aina liian aikaisessa tai liian myöhässä; vauhdittaen tai hidastaen meitä sitä hetkeä varten joka on liian epätodellinen käsitettäväksi.”, kriitikko sanoo, viitaten Bill Hensoniin ja Robert Mapplethorpeen. Pikakuvaus tuottaa parhaimmillaan kuvan kauneudesta, hetkestä joka ei tule toistumaan. Tämä ajatus lisättynä polaroid-kuvalle ominaiseen konkreettisen ainutlaatuisuuden käsitteeseen on todella hieno, ja ajaa taiteilijoita edelleen kuvaamaan polaroid-kuvia.

Polaroid –yhtiö on kautta aikain tehnyt yhteistyötä taiteilijoiden kanssa, muun muassa keräämällä ja arkistoimalla omaan kokoelmaansa yli 20 000 työtä, joita on esillä esimerkiksi Cambridgessä ja Pariisissa. Land tajusi keksintönsä arvon taiteilijoille, ja palkkasikin kuuluisan amerikkalaisen luontokuvaajan Ansel Adamsin testaamaan ja auttamaan filmien ja kameroiden kehittelyssä. Näin suuri yleisö (ja taidepiirit) ikään kuin helpommin hyväksyivät Polaroid –kuvauksen ”oikean” valokuvauksen piiriin. Adams muistetaan parhaiten hänen Amerikan luonnonpuistoista ottamista mustavalkopolaroid-kuvistaan. Kun Andy Warhol sai Polaroid-kameran, hän käytti sitä ottaakseen kuvia Factoryllä kävijöiden sukupuolielimistä: ”Kun kuka tahansa tuli Factorylle, ei väliä kuinka heteron näköinen hän oli, pyysin häntä ottamaan housunsa pois että pystyisin kuvaamaan hänen kyrpänsä ja pallinsa. Yllättävintä oli kuka antoi minun kuvata ja kuka ei.”, Andy Warhol on sanonut. Warholin tunnetut hienosto-muotokuvatkin ovat maalattu suoraan Polaroid-kuvista. Taiteilijat pitivät polaroid-kuvien väreistä lähinnä siksi, että se teki selkeäksi valokuvan keinotekoisen luonteen. Polaroidin nousu 1970-luvulla ajoittui konseptuaalisen taiteen nousuun ja sen kapinointiin valtamediaa vastaan. Taiteilijat pitivät valokuvista jotka olivat epä-taiteellisia, tavallisen näköisiä räpsäyksiä, eli he pitivät polaroideista. David Hockney kuvasi montaaseihinsa tavallisia ihmisiä, ystäviä ja perhettään. Hän nosti esiin saman kysymyksen kuin Land kymmeniä vuosia aiemmin palkatessaan Ansel Adamsin: voiko tavallinen, suosittu pikakuvauksen muoto olla taidetta?

Nykyäänkin, digikuvauksen valta-aikana, taiteilijat käyttävät silti tätä kovaa vauhtia sukupuuttoon kuolevaa formaattia. Miksi? Polaroid-kuvalla on vahva kulttiarvo, ja tietty laaja harrastajajoukko pitää koko formaattia hengissä. Polaroid –yhtiö itsekin jatkaa edelleen yhteistyötään taiteilijoiden kanssa, muun muassa esittelemällä näitä internetissä, järjestämällä vuosittaisia polaroid-valokuvakilpailuja ja näyttelyitä, puhumattakaan Polaroid Artists Support Program:sta (taiteilijat saavat Polaroid –yhtiöltä filmejä & kameroita, taiteilijat antavat töitään Polaroidin arkistoihin). Nykyään sadat taiteilijat ovat hyödyntäneet Polaroidin 20x24 (kaksikymmentä kertaa kaksikymmentäneljä tuumaa, eli 50.8cm kertaa 61cm) –studiokameraa (alun perin suunniteltu taideteosten ja muodollisten muotokuvien ottamiseen) studiokuvauksessaan. Uusimmalla tietokone- ja painotekniikalla saadaan nykyään aikaan paremman näköisiä tulosteita kuin ikinä.

William Weigmanin 20x24 koirakuvista Timothy Whiten Hollywood-näyttelijä-kuviin, Jessica Fergusonin neulansilmäkameralla Polaroid-filmille kuvatuista kuvista David Hockneyn polaroid-montaaseihin, satojen jos ei tuhansien harrastajien päiväkirja-tyyppisistä kuvista metrien kokoisiin kiiltäviin printteihin kalliin gallerian seinällä, Polaroid on loistava valokuvausformaatti, joka ei suostu kuolemaan digikuvauksen vallankumouksen alle, vaan on nykyäänkin vähintään yhtä ajankohtainen tapa kuvata maailmaa kuin kulta-ajallaan 1970-luvulla. Se on osa vaihtoehtoista taiteentekoa, vielä nykyään korostetummin kuin aiemmin, ja mielestäni sen johdosta usein vaikuttavampaa ja elämänmakuisempaa kuin vallitsevammat valokuvaustaiteen muodot. Itse aion olla mukana pitämässä Polaroid-kuvausta pystyssä uuden taiteilijasukupolven mukana, sukupolven, joka ei hylkää vanhojakaan tai oudompiakaan tekniikoita, vaan ottaa niistä kaiken irti, liittyen samalla vuosikymmenten jatkumoon, josta on hyvä imeä energiaa.

tekstipätkät vuonna 2004 kirjoittamastani Polaroid-valokuvausta käsittelevästä seminaarityöstä

Linkkejä:
The Lede
Engadget
Polaroid Image
Polaroid joka päivä vuoden 2002 heinäkuusta lähtien
Geektechique.org (tee-se-itse: polaroidkamerasta digikamera)
George's Polaroid SX-70 pages
Jim's Polaroid camera collection
Time.com Election 2004 Democratic Party Polaroids
Polaroids.net
London Photos (manipuloituja polaroideja)
Pola-art.de
anti-theory.com: polaroids
Polanoir.com
Pentimento

Shake it like what now?

2 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Seinäkirjoituksia ja muuta jokapäiväistä taidetta 
A gallery of walls with stuff written on on nimensä mukaisesti valokuvanäyttely seinäkirjoituksista ympäri maailmaa. Maailman todellisuuden kommentointia, kommentteja taiteesta, pelkkää huumoria, politiikkaa, absurdismia, runoutta, kaikkea.

Swanksigns.org keskittyy virallisten liikenne-, varoitus- ja muiden julkisista paikoista löytyvien merkkien ja kylttien hämmentävään maailmaan.

Muuten päivät ja yöt kuluvat Tunguska Pressin keikkoja säätäessä (7.3. tornio cult cinema, 27.3. oulu 45 special, 9.4. oulu 45 special), graafisten töiden parissa, internetissä, Kurt Vonnegutia ("Jailbird") ja Sieppaajaa Ruispellossa lukien, last.fmää kuunnellen.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Stopmotion-animaatiota nyt ja reilut 50 vuotta sitten 
Vuonna 1952 kanadalainen animaattori Norman McLaren teki sodanvastaisen animaatioklassikkonsa "Neighbours" National Film Board of Canadalle. Lyhytelokuva kertoo kahden naapurin riitaantumisesta kun heidän yhteiselle pihamaalleen kasvaa yksi ainut kukka, jonka kumpikin haluaa omia itselleen.

Pikakelaus 2000-luvulle:
- youtubessa huippusuosion saanut "Neighbours"-pastissi "Tony vs. Paul"
- samaa tekniikkaa mutta animaation maailmaa enemmän hyödyntävä hollantilaisen Jelle Van Dunin "My Animated World"

Mikä on muuttunut? Ei käytännössä mikään, ja käytännössä kaikki. Tekniikka on edelleen täysin samaa. Ero on vain siinä että teknologia on tehnyt mahdolliseksi "ammattilaistason" animaation tekemisen hyvinkin pienellä budjetilla, oikeastaan mitään muuta kuin kamera ja jalusta ei tarvita. Teknologia on mahdollistanut myös sen, että internetin (tai web 2.0:n) välityksellä kuka tahansa voi saada teoksensa "suuren yleisön" nähtäville.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

|◄  74 75 76 77 78 79 80 81 82 83  ►|