Kirjojen kansikuvituksesta 
Luen taas Siri Hustvedtia (The Enchantment of Lily Dahl). Pokkarin kannessa on kuva ilmeisesti päähenkilöstä, puolikas mustavalkoinen potretti, nenänvarresta solisluuhun, mustavalkoinen muuten paitsi huulet ovat kirkkaanpunaiset (kuinka muutenkaan), ja siksi tämä kaikki minua häiritsee, että en muista että kertaakaan kustantamon markkinointiosaston ja minun mielikuvani esimerkiksi juuri kirjan päähenkilöstä kohtaisivat. Tästä aiheutuu turhaa päänsisäistä konfliktia, jos siis tapanasi on katsoa lukemasi kirjan kantta. Useasti ei ole, joskus on, ja useasti en edes muista kirjan nimeä jota sillä hetkellä luen. Samaan kategoriaan kuuluvat kirjat, joiden kansikuvituksessa on käytetty elokuva-adaptaation mainoskuvitusta. Silkkaa pahuutta ja vääryyttä on ihmiselämä täynnä. Mutta kuinka vaikeaa on keksiä jotain muuta kansikuvitusta, vähemmän kliseistä? Niin, aika on rahaa, tiedän. Mutta tässä eräs todella onnistunut:



3 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Herääminen puoli neljältä iltapäivällä 
Haluaisin kävellä oudon kaupungin katuja, istua kahvilaan, etsiä divareita, lukea halpoja pokkareita hiljaisen baarin nurkkapöydässä. Mutta koska en ole oudossa kaupungissa, ja palkkapäivä on vasta huomenna, teen tänään jotain muuta. Käyn läpi ikivanhoja tiedostoja (vanhimmat vuodelta 1996!), etsin vanhoja tekstejä ja kuvia, löydän muutaman yllättävän ruudunkaappauksen erään jenkkitytön kanssa vuonna 1999 käydyistä AIM-keskusteluista, jotka olen jo unohtanut. Kuuntelen The Black Keysin uusinta, pelaan Nethackia, leikin kissan kanssa.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Juhannus 
Makaan parvekkeella miltei vaaka-asennossa tyylikkään mustalla lepotuolilla pullotetaan kyyneleet, enkä edes hikoile mitenkään ylettömästi. Tähän on kaksi syytä: aurinko paistaa juuri nyt nätin valkoisen pumpulipilven takaa, tuijottelen pilviä sen mitä siristelyltäni pystyn, ja tulin juuri saunasta siivottuani koko asunnon. Sisältä kantautuu Sub Popin Cybersex-samplerin biisejä, juuri nyt Fleet Foxesin Mykonos, olen ilman paitaa ja shortsit jalassa (commandona), toisessa kädessäni on jääkylmä lasillinen rommia; odotan erästä vanhaa ystävääni saapuvaksi, hän soitti juuri junasta. Jatkanemme tästä yhteisen ystävämme luo lämmittämään 1940-luvun pönttökiuasta vanhan puutalon pihasaunaan. Lähikuntiin on myös tullut useampi kutsu, mutta koska olen vitun laiska ja julkinen liikenne ei kulje luulen että pysyttelen kaupunkialueella. Tähän loppuun jotain avoimista sepaluksista.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
LOMA 
Ahh, kesäloma, feels like it's CAPS LOCK DAY all over again. Viime viikonloppu meni Sodankylän filmiriennoissa ("Sama kun oltaisiin ajettu auto Nallikariin ja ryypätty siellä", puki viikonlopun sanoiksi eräs ystäväni, ei, minä sentään kävin leffassa ja tapasin ihmisiä) ja alkuviikko oli vahvasti väsymyksen ja töiden sävyttämä. Karistin toimiston tomut jaloistani eilen, tämä aamu on mennyt uusia Futurama-jaksoja katsoen (timanttista) ja totutellen ajatukseen viiden viikon lomasta. Screwdriver auttaa. Palaan normaaliin postaustahtiin viimeistään ensi viikon alussa.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
The Pain - When will it end? Not yet, that's for sure. 
Tim Kreideristä olen puhunut muutaman kerran aiemminkin, ja teen sen taas, sillä hän on nyt alkanut jakaa vanhoja sarjakuviaan (uusien kommenttien kera) nettisivuillaan. Tsekatkaa myös uusin esseensä Nerve.comissa, siellä lopussa on tutun oloinen ajatus:
Let me also point out, as gently as possible, that everyone is a performer; spouses and lovers might be the most subtle and polished of all. The head resting on the pillow next to yours is ultimately remote and unknowable as life on other worlds. We can’t know for certain what’s behind anyone else’s eyes, or what they’re seeing when they look at us. We never truly touch; all we can ever feel is that spark that leaps across the gap between us. Every time we talk to a friend or look into a loved one’s eyes it’s a gesture of faith, like astronomers beaming signals into interstellar space: we have to believe that someone is out there across the emptiness in the cold glare, someone like ourselves, looking back.


2 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Tahto aavan meren rannalle 
Olen ajatellut paljon tulevaa lomaani. En halua tehdä itselleni ja sille liikaa yhteisiä suunnitelmia, mutta yhden asian haluan tehdä: haluan viettää illan ja yön meren rannalla, tiedätkö, mielellään hiekkarannalla, enintään kivenheiton päässä veden (meri!) rajasta. Näillä leveysasteilla ei tule ehkä vielä heinäkuun aikana niin pimeää että näkisi tähtiä (vai tuleeko, en muista enää?), tähdet liittyivät vahvasti mielikuvaani, jonka sain tuossa eräänä iltana maatessani nukahtamisen rajalla tummansinisissä lakanoissa, miettien valoa, sitä kuinka se on täysin erilainen tuolla mihin se joskus laskee ("Aurinko nousee 2:22 ja laskee 0:14.") kuin tässä valkoseinäisessä makuuhuoneessani.

Ehkä haen tähtitaivaan ja meren selän jostain kauempaa. Kerron teillekin siitä sitten.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
16:41, vettä sataa 
Odottelen toimistolla sateen loppumista. Ystäväni soitti päivällä, hän on lähdössä huomenna Portugaliin ja halusi tavata ennen lähtöään (älkää innostuko, hän on erittäin kauniin tytön kanssa kihloissa oleva miespuolinen leijonakuningas) joten odottelen toimistolla sateen loppumista, näin internetin sadetutkasta että se loppuu noin viidentoista minuutin päästä, sen jälkeen ajan polkupyöräni ja itseni keskustaan ja kerholle.

Sanokaa mitä sanotte työmotivaatiostani ja muusta mutta tänään aivan oikeasti unohdin hammaslääkärikäynnin (suuhygienistikäynnin?) siksi että tein niin keskittyneenä töitä. Toivottavasti he eivät rankaise minua. Sähköpostilla sain selvitettyä että uusi aika pitää sopia puhelimen välityksellä. No, yritin sentään.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Epävarmuus kaikesta 
Unessani hän kerrankin hymyili minulle avoimesti (hän oli kauniimpi kuin koskaan) ja viesti oli selvä; minä hyväksyn sinut sellaisena kun olet ja myös tämän tilanteen, meidät. Heräsin, itkin, ikävöin. Enpä olisi näin epävarma ja huono ihmisten seurassa välillä. On minulla ystäviä, todella hyviä ystäviä (kiitos heille kaikesta), ei sillä, mutta välillä vain edelleen tulee sellaisia aaltoja, tiedättehän, ja kaikki tuntuu jotenkin turhalta; kyseenalaistan kaiken toimintani (mikä lienee ihan tervettä) ja en ole yhtään minkäänlaista seuraa.

"No, sinä olet sellainen ihminen joka selvittää asiat itse omassa päässään" äitini sanoi. Kaikki on helpompaa kuin aiemmin, mutta muutos tapahtuu todella hitaasti, vuosien aikana. Kehitys on parempaan suuntaan. Mutta siltikään en voi sanoa mitään kun joku kysyy onko kaikki hyvin. Ehkä suojelen itseäni, jotenkin? Tai yritän? Suoraan sanottuna: pelkään itseni avaamista, pelkään sitä, että joku voi viedä sieltä jotain, jotain minun ikiomaa. Hullua, tiedän. Ehkä joskus pääsen siitäkin eroon. Sillä välin olen huono puhumaan, sanomaan, kertomaan.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

|◄  52 53 54 55 56 57 58 59 60 61  ►|