RIP Frank McCourt 


Itsenäisyyspäivän aikaan vuonna 2003 luin ensimmäistä kertaa Seitsemännen portaan enkelin. Tämä sivu on piirretty silloin. Keskellä sivua lukee "Voi Jeesus, mummo sanoo, kyllä on hyvä asia ettet sinä omistanut sitä tallia Betlehemissä, muuten koko Pyhä perhe olisi nälissään ja taivasalla vielä tänäkin päivänä." Muistaakseni kirjan alkupuolelta.

2 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Party all the time - Eddie Murphy (1985) 


Toimii vinyyliltä soitettuna myös 'väärällä' nopeudella, sen voin kertoa.

2 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Vaikka mieli on näennäisesti vapaa 
sama heinäkuun kaiho-teema jatkuu, tämä teksti on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten. tökerö, naiivi, raakaversio. tuli vastaan vanhoja tekstejäni selatessa. kirjoittaisin nykyään toisin, mutta pidän tästä kuitenkin ja siksi julkaisenkin sen nyt muokkaamattomana.

Vaikka Mieli on näennäisesti vapaa, olen silti kahlehdittu tähän maailman suohon, miettimään samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Ratkaisuni eivät tuota tulosta, olen vieläkin yhtä nälkäinen kuin silloin kun astuin tähän jumalattomaan seisovaan pöytään. Tässä paikassa kaikkea on paljon, liikaa, mutta aina oudosti jossain muualla kuin siellä missä minä olen. Kaipaan aina sitä, mitä ei ole kohdallani maailmankaikkeuden salaattibaarissa. Vaikka löytäisinkin gastronomisesti himoitsemani eineksen, en ole tyytynyt.

Olisi äärettömän paljon helppotajuisempaa jos tilanteeni johtuisi ulkomaailmasta. Silloin se olisi korjattavissa yhtä helposti kuin television kanavan vaihto. Mutta minun tilanteeni onkin saanut alkunsa, muhinut ja kasvanut lopulta mammuttimaisiin mittoihin sisäavaruudessa. Tämän sekasortoisen kauppahallin, jota myös mielekseni usein sanon, tiskeillä kaikki on aina tuoretta ja tarjouksessa, ja monta kertaa olen myös nähnyt todellista myyntiä. Mutta vielä useammin olen saanut todistaa kasvottomien statistien lauman virtaavan hallin toisesta päästä sisään ja (ostamatta mitään) toisesta päästä ulos. Mikään ei tartu, kaikki tekee vain epämääräisen suttuisen jäljen, kukaan ei osta mitään. Mutta kun halli suljetaan, kaikki elintarvikkeet täytyy heittää roskiin. Huomenna uudestaan, viimeinen siivooja mutisee sulkiessaan kauppahallin massiiviset ovet.

Se, että haluan kuulla äänen, jota en ole kuullut kahdeksaantoista kuukauteen, ei ole minusta mitenkään merkillistä. Se ääni on esiintynyt viime aikoina unissani, tai tarkemmin sanottuna sen äänen omistaja. Kaunis, lyhyt tyttö, joka oli kerran kauneinta mitä olin ikinä nähnyt. En tiedä hänestä enää mitään muuta kun sen, että hän on yksi selväjärkisimmistä ihmisistä kenet tiedän. Minulla on tunne että hän ymmärtää tilannettani, ja näin olen ymmärtänyt keskusteluistamme ja vaihtamistamme ajatuksenpätkistä. ”Tiedän kyllä, että pelot ja epävarmuudet syövät asioita ympäriltään, vaikka voihan kaiken negatiivisenkin kääntää tuottavaksi.” Se on totta, mutta pelon ja epävarmuuden kalvama ihminen on raunio, varjo itsestään. Vapiseva luuranko joka ei osaa muuta tehdä kuin maata huoneessaan, tuijottaa kattoa ja miettiä. Kuin kärpänen joka törmää lasiin yhä uudestaan ja uudestaan, eikä tajua että vaikka siitä näkee läpi, siitä ei pääse läpi. Mind & matter. Näen itseni, ajatusteni läpi, mutta en pääse etenemään vaikka kuinka yritän. Olen itse, tämä saamaton ja paranoidi itse, tämä elämän vääristäjä, tämä kuihtuva, epäluova yksilö. Olen itse samalla oman elämäni filantropisti ja statisti, herra Jekyll ja Mr. Hyde.

Ja kaikkeen tähän on ratkaisu, lääke. Minun pitäisi komeasti sanoen ”ottaa ohjat käsiini”.


Jos haluatte katsoa elokuvan, joka kertoo nuorten ihmisten kamppailusta lapsuuden ja aikuisuuden välillä, nostalgian täytteisen kuvauksen pikkukaupungista ja ystävyydestä, voitte tehdä huonomminkin kuin katsoa elokuvan nimeltään Hyvästi Falkenberg.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Mitä juhlien jälkeen? 
Toivottavasti teitä lukijani ei häiritse blogini viimeaikainen yli-rehellinen sävy, mutta minulla on ongelma.

Jään liikaa kiinni juhliin. Tarkoitan sitä kontrastia juhlien ja "normaalin elämän" välillä, eli sitä hetkeä kun tajuaa että juhlat ovat loppu nyt. Tästä sain taas konkreettisen esimerkin viettettyäni viikonlopun pohjanmaalaisessa metsässä kanssa sekalaisen joukon vanhoja ystäviä, kavereita, tuttuja ja tuntemattomia. Itku tuli, kun sunnuntaina lähdettiin ajelemaan kotia kohti. Bändikaverit olivat ihmeissään kun yksi vaan nyyhkii takapenkin nurkassa eikä saa sanotuksi mitään. Koko sunnuntai meni täysin allapäin.

Voi olla myös että jään kiinni tiettyihin ihmisiin, joita ei tapaa muuten kuin tietyissä juhlissa. Tai siihen "vapauden tunteeseen" kun on poissa "normaalielämästä". Luultavasti se on näiden kaikkien yhdistelmä. Ja ongelmaksi tulee myös se, että tässä masennuksessa ei oikein mistään sovitusta tekemisestä tule mitään. Ja masennuttuani tästä alan kyseenalaistamaan oman elämäni kulmakiviä, miettimään onko jokin oikeasti vialla, onko tämä kaikki kurja olo alitajuntani yritys kertoa minulle jotain?

Kyseinen masentunut fiilis kuitenkin meni ohi jo tämän päivän aikana. Nyt pystyy jo ajattelemaan realistisemmin ja kyseenalaistamaan monia mielikuviaan. Tiedättehän, kertomaan itselleen että hyvä että loppui vielä kun oli hauskaa. Ja miettimään myös sitä, että se kuva, minkä ihmisistä tuollaisessa ympäristössä saa, ei ole ollenkaan realistinen. Vai onko? Ovatko ihmiset enemmän omia itsejään tuollaisessa irtautuneessa maailmassa vai arkisessa reaalimaailmassaan? Todisteita lienee kumpaankin suuntaan..

Arjesta irtautuminen on tietysti täysin suositeltavaa, varsinkin näin kesälomalla. Mutta miksi joskus siihen arkeen palaaminen on niin vaikeaa, vaikka siitä omasta kotoisesta arjesta ei valittamisen aihetta löytäisikään? Onko se "menetetyn nuoruuden" pelkoa? Onko se tulevaisuuden pelkoa, pelkoa siitä, että ei tule enää koskaan tuollaisia juhlia, että tuollaiset ihmiset vain kasvavat ja tylsistyvät ja aikuistuvat ja saavat lapsia ja lopettavat yhteydenpidon toistensa kanssa? Ja että ikinä ei enää tule kunnon juhlia?

(Kunnon juhlilla tarkoitan siis vähintään muutaman vuorokauden viettämistä jollain määrätyllä porukalla ulkomaailmalta mahdollisimman suljetussa paikassa.)

Teininä samanlainen tunne tuli kun ihastui johonkin ihmiseen. Tämä tapahtui useasti jonkin matkan, tapahtuman, leirin tms. aikana (kts. tämä). Nyt ei edes tarvitse sen kummemmin ihastua keneenkään, ja silti tulee samanlainen fiilis. Outoa, eikö? Vai jäisikö juhlien jälkeinen masennus väliin jos tällaisia juhlia olisi useammin kuin kerran vuodessa? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia, niitä on täynnään tämänöinen blogipostini..

Olen elänyt jonkin sortin kommuunielämää aiemmin. Se on todella romanttinen ajatus, mutta käytännössä pidemmän päälle se käy rasittavaksi. Bileet eivät voi jatkua ikuisesti. Jos ne jatkuisivat ikuisesti, ne eivät enää vaikuttaisi niin kovasti. "It's a fucking impossible way of life", sanoi Robbie Robertson The Bandin 16 vuotta kestäneestä kiertue-elämästä rock-elokuvassa "The Last Waltz".

Ehkä olen liian taipuvainen nostalgiaan, rypemään siinä mitä oli, ei siinä mitä on nyt tai mitä tulee olemaan. Onneksi tämä taipumus on nostanut päätään yhä harvemmin ja harvemmin nykyään. Mutta ehkä juuri siksi, silloin kun se iskee, se iskee todella vahvasti.

6 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Dave Bixby: Ode to Quetzlcoatl 


Joskus 1969-1972 nimettömällä levymerkillä julkaistu Ode to Quetzlcoatl tuo esiin psykedelian toisen puolen (Peteer lupasi blogata tämän kesän psykedeliasta, tässä minun lusikkani samaan soppaan). Synkkä, suurimmaksi osaksi mies-ja-kitara-tatsilla tehty levy kertoo tarinan huumeiden raiskaamasta mielestä ja Jeesuksesta löydetystä pelastuksesta. Jopa albumin "gospeleimmatkin" tekeleet ovat kuitenkin kummallisella, yksinäisellä tavalla synkkiä. Levy löytyy internetin syövereistä (jopa virallisenakin mp3-julkaisuna), ja huhujen mukaan näkisi uudelleenjulkaisunkin tämän vuoden puolella. Tämän blogipostin kommenteissa on mielenkiintoista taustaa Bixbystä ja levyn synnystä.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Eräänlainen rakkaustarina 
Kesällä on hyvää aikaa muistella menneitä. Tämän tarinan jotkut tapahtumat sijoittuvat noin kymmenen vuoden päähän, jotkut paljon lähemmäksi.

Rippileiri oli mielenkiintoista aikaa. Ei vähiten siksi, että sen ikäisenä kaikki tuntui olevan murroksessa ja tulevaisuus, vaikka vain päivän tai kahden päässä oleva, oli tuntematon. Tilanteet muuttuivat. Ja olinpa minäkin jo siihen mennessä 'ollut jonkun kanssa'. Eräs tyttö (tämä tapahtui ehkä kuudennella luokalla) pyysi minua antamaan suukon (kun erosimme yhteisessä tienhaarassa), ja ihmetteli myöhemmin olinko suuttunut hänelle kun kieltäydyin. En ollut, vaan pelkäsin niin paljon että en pystynyt. Mutta se on eri, aiempi juttu. Tämä juttu kertoo rippileirin ajasta, eräästä nuoruuden kesästä, ja mitä tapahtui sen jälkeen, ja vielä melko kauan senkin jälkeen.

Siellä leirillä jostain syystä ihastuin palavasti erääseen tyttöön. Ehkä olin katsellut häntä koulussa jo aiemmin, en muista. Tämän tytön ulkonäkö iski suoraan selkäytimeeni, kenelläkään en ollut nähnyt niin uskomatonta hymyä. Mutta tämä tarina ei kerro hänestä.

Rippileirin jälkeen oli tietysti bileet. Siihen aikaan olin jo jonkin verran tutustunut alkoholiin omatoimisesti, ja äitini antoi (muistaakseni ilman sen suurempaa kerjäämistä) bileisiin mukaani vähän valkoviiniä, olisikohan ollut noin neljä desiä maksimissaan. Itse 'bileet' olivat kuntakeskuksen joenrannoilla, niistä en muista sen enempää kuin että kesäyö oli lämmin, rannalle oli kerääntynyt paljon uudesta elämästään sekä alkoholista huumautuneita nuoria, niiden joukossa allekirjoittanut sekä aiemmin mainittu tyttö.

Leirin viimeisenä (tai toiseksi viimeisenä) iltana oli jonkinlainen disco, ja sain jostain kerättyä sen verran rohkeutta että pyysin tytön tanssimaan. Jos oikein muistan, meillä oli kummallakin tosi kivaa, ja ehkä otin myös puheeksi sen, että haluaisin tavata häntä edelleenkin, mutta se pointti jota yritän tässä kovasti tehdä on se, että rippibileissä sain selville tytön seurustelevan toisen pojan kanssa. Olin täysin murtunut.

Bileissä ajauduin juttelemaan tämän tytön parhaan ystävättären kanssa, joka oli ollut samalla rippileirillä. Kuten parhaat 15-vuotiaat ystävättäret yleensä ovat, he myös olivat leirillä täynnä sarkasmia ja älykästä kevyttä vittuilua ja (jos olivat yhdessä) torjuivat yritykset tehdä lähempää tuttavuutta tai edes jutella parilla ivallisella huomautuksella ja olankohautuksella ja vinolla hymyllä.

Seuraavan muistan täysin selkeästi: makaan yksin jonkinlaisella laiturilla, humalassa, surullisena, itsesäälissä rypien, illan teeman mukaan miettien mennyttä kahdeksaa päivää ja tulevaa miljoonaa. Tämä ystävätär tulee samalle laiturille, sanoo jotain tähän tyyliin: "Kamoon Joonas, vitun luuseri, et sä nyt voi koko iltaa täällä yksin nyyhkyttää?" Pyyhin salaa tipat silmäkulmistani ja vastasin jotain muka-urheaa vaikka itketti edelleen.

Jostain syystä hän koki tärkeäksi auttaa tai piristää minua siinä tilanteessa, en tiedä, ja keskusteltuamme (kymmenen minuuttia vai pari tuntia, en voi muistaa enää) huomasin hänen makaavan laiturilla seuranani, vaikka en ollut sitä häneltä pyytänytkään. Ja en tiedä mitä kukakin teki, mutta senkin muistan, että silitin hänen paljasta mahaansa.

Ja tietysti tapahtui niin, että ihastuin häneen saman tien. Muistaakseni sain jopa puhelinnumeron samana iltana. Ikävää vain oli se, että hän lähti tuosta illasta päivän parin kuluttua New Yorkiin pariksi viikoksi, joten minä jäin Keminmaahan riutumaan.

Kun hän palasi, jotain oli tapahtunut. Muutaman mielestäni vaisun puhelinkeskustelun jälkeen hän suostui treffeille. Pari viikkoa oli muuttanut kuitenkin kaiken, ja vaikka jossain liikekeskuksen leikkikentällä yöllä pussailimmekin, en elätellyt suuria toiveita, sillä tyttö tuntui jotenkin täysin eri ihmiseltä kuin aiemmin.

Kuten kunnon herkkä poika ainakin, en antanut ihastukseni kuolla, tai olisin ehkä antanut, mutta joko aivoni tai sydämeni toimi täysin erillään kaikesta muusta ruumiistani. Kesä kului, koulu alkoi, näin ihastustani koulussa päivittäin. Hän vältteli minua aina törmätessämme. Jostain sattuman oikusta tulin sinä syksynä todella hyvin toimeen alkuperäisen ihastukseni kanssa, mutta hänkään ei muistaakseni osannut selittää ystävättärensä käytöstä sen enempää, tai ehkä ei vain halunnut.

Pikakelataan eteenpäin reilut pari kuukautta. Ihastukseni (rakkauteni) ei ollut laantunut, pikemminkin päin vastoin. Tietysti. Romanttisena ja epätoivoisena nuorena miehenä imin itseeni kaiken tiedon tyttöjen hurmaamisesta, ja päätin kirjoittaa hänelle kirjeen ja luovuttaa sen hänelle ystävänpäivänä. Romanttista, eikö? Kirjeen sisältönä oli yhtyeen nimeltä Good Riddance Jeannie-biisin sanat. Kertoja on ihastunut tyttöön, joka ei ole kiinnostunut hänestä. Sankarimme yrittää saada tytön ymmärtämään että yksinäisyydestään huolimatta tai ehkä juuri sen takia olisi paljon parempi poikaystävä kuin "ne muut pojat".

Taas selvä flashback: jo monta päivää etsittyäni sopivaa tilaisuutta (sillä enhän voinut antaa kirjettä hänelle jos paikalla oli muita!) ihastukseni käveli minua vastaan talvisessa alikulkutunnelissa, joka oli ihme kyllä sillä hetkellä tyhjä tupakoivista ikätovereistamme. Kaiken voimani kerättyäni lähestyin häntä, ojensin kirjeen ja sanoin "Tämä on sulle, hyvää ystävänpäivää." Hän vastasi seuraavasti. "Mä en halua sitä, sori."

Tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt mahaan. En tainnut sanoa mitään, kävelin vain pois paikalta. Monta viikkoa elin kuin sumussa. Kaikki mihin olin uskonut oli rikottu ilmeettömällä kieltäytymisellä. Mitä enää voi tehdä jos on mielestään tehnyt kaikkensa?

Mutta kuten olemme kaikki huomanneet, life goes on. Jostain ihmeen syystä (varmaankin siksi että silti yritin saada aikaan edes jonkinlaista kontaktia välillemme, edes sen verran että saisin selityksen miksi en kelpaa) vähitellen seuraavan vuoden aikana välimme lämpenivät sen verran että moikkasimme toisiamme koulun käytävällä. No, siinä kävi niin että yläaste muuttui lukioksi, lukio muuttui lukionjälkeiseksi elämäksi, näin tätä tyttöä enemmän tai vähemmän sattumalta noin kerran vuodessa, olimme ehkä juuri ja juuri kavereita, ikinä en viitsinyt ottaa esille välillämme vuosia sitten tapahtunutta.

Enter talvi 2001. Satuimme olemaan yhteisessä entisessä kotikaupungissamme samaan aikaan, ja joku (luultavasti minä) oli ehdottanut tapaamista (sillä oli jonkinlainen loma-aika ja arvelin myös hänen olevan kotiseudullaan käymässä). Olin tylsistynyt, kukaan "oikeista" ystävistäni ei ollut mailla halmeilla ja seura tuopin ääreen kelpasi. Ja en tietenkään voi kieltää ettei vanha suola (vaikka kuinka olematon) olisi janottanut edes hieman. Olin jo seurusteleva ihminen, mutta mitä harmia pienestä kaljanhuuruisesta flirttailusta voisi olla? Ja sitä paitsi, ehkä saisin viimeinkin selityksen pari vuotta sitten tapahtuneelle torjumiselle?

Tapaaminen oli mukava, korrekti ja kohtuullisen intiimikin, kaikkea mitä tapaaminen viehättävän tytön kanssa pitäisikin olla. Vaihdettiin kuulumisia, naurettiin, juotiin muutama olut. Hänen kyytinsä tuli, tiemme erosivat.

Kävelin parin korttelin matkan tuulista Valtakatua äitini luo, varmasti kaikki tämä mistä olen kertonut humisten päässäni. Sain tekstiviestin. Siinä hän kiitti mukavasta illasta ja toivotti kaikkea hyvää. Keskustelu oli (tottakai) kaiken muun lomassa sivuuttanut myös kummankin meidän senaikaista rakkauselämää. Kuten aiemmin mainitsin, itse seurustelin vakavasti, mutta jostain syystä hän ei ollut saanut rakennettua itselleen ainuttakaan vakavaa suhdetta. Tätä emme (luonnollisesti) käsitelleet kovinkaan syvällisesti, emmehän tunteneet toisiamme juuri yhtään. Lähetin hänelle viestin takaisin, toivotin hyvää tulevaa elämää ja (ehkä jonkun vanhan kipinän johdosta) kerroin toivovani hänen löytävänsä vielä sen elämänsä miehen. Tiedättehän, kuten kohtelias nuori herrasmies voi vanhalle tutulleen toivottaa.

Takaisin tuli viesti, jossa hän tunnusti, että oli sitä mieltä että hänen "elämänsä mies" on minä, ja että hän oli jo kauemman aikaa ollut sitä mieltä.

Taas tuntui siltä kuin olisi lyöty palleaan, ja ehkä myös potkaistu kiveksille. Menin melko hyvään shokkiin, tässä entinen monen vuoden ihastukseni tunnustaa rakkautensa, ja millaisella hetkellä? Pari vuotta liian myöhään, näin alkajaisiksi.

Tässä vaiheessa yötä ja blogipostia alkaa ajatus harhailemaan sen verran että ehkä on parasta lopettaa. Itse en edelleenkään tiedä (eikä se enää kiinnostakaan) miksi tarinan sankaritar ei tuonut tuntojaan ilmi ennen kuin se oli liian myöhäistä. Emme ole tavanneet vuosikausiin, ja uskon että olemme nykyään liian erilaisia ihmisiä, että voisimme pitää keskustelua yllä paria minuuttia enempää. Valehtelisin jos sanoisin, että tuo paljastus ei olisi palannut mieleeni monta kertaa vuosien varrella. Mutta ei enää niin palavasti lähivuosina, kun muutkin myöhäisteiniaikojen epävarmuudet ovat jääneet pois.

Siksi ajattelinkin että tästä voisi olla "turvallista" kirjoittaa näin hiljaisena kesäyönä.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Hetki ennen loman alkua 
Huomenna on viimeinen työpäiväni ennen kesäloman alkua. Välillä tuntuu siltä, että viime aikoina on ollut liian hetktistä, työpäivät, pari kertaa viikossa bänditreenit, muut harrastukset, viikonloppureissut ja -dokailut. Viimeistä edellinen viikonloppu meni Helsingissä (FLAMING LIPS!), sitä edellinen juhannusreissulla saaristossa, viime viikolla meni muutama ilta studiossakin äänittämässä. Tällä viikolla treenataan ensi viikon tiistain J. Karjalainen -covervetoa sekä roudataan ja soitetaan jotain kavereiden järjestämällä pikkufestareilla tuolla reilun sadan kilsan päässä. Ei ainakaan omia biisejä, laulaja on juhlimassa useamman sadan kilometrin päässä. Ehkä jotain vanhoja covereita ('Coming into Los Angeles', 'Tennessee stud'). Saa nähdä.

Mutta onneksi alkaa loma. Kuukausi aikaa kääntää unirytmi, lukea kaikkea turhaa, kuunnella samoja levyjä kyllästymiseen asti, tulla kotiin bileistä aamuyöllä ja valvoa vielä tuntikausia valkoviinin ja yöradion seurassa. Kuunnella musiikkia jota kuunteli kesällä 1998. Kuukausi aikaa muka tehdä kaikkea mitä on suunnitellut tekevänsä kesällä. Kuukausi aikaa aloittaa ja lopettaa projekteja (niinpä niin). Lukea kaikkea tärkeää. Pelata jatsia Lotan kanssa. Tai sitten vain tehdä sitä samaa mitä aina haluaisi tehdä mutta ei pysty (eli lähinnä tehdä oman päänsä mukaan eikä "alistua" muiden "tarpeisiin", vittumainen mies). Blogikirjoitusaiheitakin on listattuna useita, niitä voisi miettiä vain kun olisi pari tuntia hiljaista yksinäistä aikaa.

Vaikka tekemisen puute ja joutilaisuus on pidemmän päälle elämän laatua heikentävä olotila, on sitä tavallaan myös töissä oleminen. Varsinkin jos ystäväpiiristä suurin osa ei elä säännöllistä kahdeksasta neljään töissä -elämää. Mutta töissä oleminen auttaa pitämään yllä yleistä vireystilaa, ja harrastusten parissa on mukava pitää itseään kiireisenä, varsinkin kun muistaa ajan jolloin ei tehnyt juuri mitään, jos ei opintojen viimeisten vaiheiden säätämistä, lopputyön tekemistä ja vanhojen vhs-kasettien katsomista lasketa. Vietin päiviä käymättä muualla pienestä asunnostani kuin 60 metrin päässä olevassa lähikaupassa. Koukutin itseni yhdistelmään ruispalat ja Pirkan lohi-pinaatti-pasta-pakaste-eines. En ollut hyvää seuraa silloin kuin olisi pitänyt. Meinasin kusta ihmissuhteeni.

Aika kuluu nopeammin kun tekee. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Ainakaan en ehdi kyllästyä. Töissä huomenna saatan päätökseen tähänastisen urani (tuntuu oudolta kirjoittaa urani) ehkä suurimman projektin. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Töiden jälkeen voisin käydä kaupan kautta jotain mukavaa, kuten esim. soijanakkeja ja pullon viiniä. Haluan viettää muutaman aamun nukkuen niin pitkään kuin pystyn ja juoda aamupalaksi rommikolaa. Ensi viikolla ei ole muistaakseni sen keikan jälkeen olla velvollisuuksia. Jos laittaisi puhelimen kiinni, viettäisi pari päivää maaten olohuoneen sohvalla, kasa cd- ja dvd-levyjä ja kirjoja vieressä, läppäri käden ulottuvilla.

Tai tekisi mitä tahansa mikä sitten huvittaa. Katsotaan. Kerron sen sitten teillekin.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Karhujen tappamisesta ja muusta bullshitista 
Bullshit is commonly used to describe statements made by people more concerned with the response of the audience than in truth and accuracy, such as goal-oriented statements made in the field of politics or advertising.

http://en.wikipedia.org/wiki/Bullshit

No, fakta on se, että en tiedä miksi ja miksi ei, mutta siltikään tämä ei tunnu oikealta.

Ok, noin kymmenen minuuttia tämän postauksen jälkeen luin seuraavan pätkän:
Operaation yleisjohtaja, komisario Ari Järveläinen Etelä-Karjalan poliisilaitokselta kertoi, että poliisi tähtäsi alusta asti myös pentujen ampumiseen.

”Ei voitu lähteä siitä, etteivätkö myös pennut olisi olleet vaarallisia. Poliisilla ei ollut muita keinoja toimia pentujen osalta.”

ja seuraavan:
Kun petoeläin hyökkää ihmisen kimppuun, se lopetetaan. Poliisin mukaan myös poikaset lopetetaan, koska ne eivät pärjäisi luonnossa ilman emoaan.


Kai ne tietää? Uskotteko?

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

|◄  71 72 73 74 75 76 77 78 79 80  ►|