Ehkä iMac 24"? 46,90€/kk? 
Luotettava kotikoneeni, viritelty ikivanha Powermac Sawtooth ei inahtanutkaan tänä aamuna, ulkoinen Firewire-kovo vain surisi. Tämän koneen olen itseasiassa talvella jo korvannut MDD G4:lla, mutta siitä (erinäisten purkkaviritysten, joihin saattoi tai ei saattanut kuulua esim. dvd-aseman luukun modifointia leipäveitsellä, minkä johdosta kone piti käynnistää ja sulkea kuulakärkikynällä) rikkoontui virtanappi, enkä ole jaksanut korjata sitä.

Kohtalon ivaa lienee se, että kun tulin tänään töihin kollegani mainitsi uudessa Pelit-lehdessä olleen Soneran mainos: uusi iMac 24" 2,66Ghz hintaan 46,90€ kuukaudessa. Kolmen vuoden sopimuksella, kokonaishinta 1688,40€ (mikä on parisataa enemmän kuin Apple Storesta). Houkuttelevaa, kuitenkin. Ehkä rupean uuden iMacin omistajaksi, ehkä, ehkä. Hmm.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
TV 
Omistin television viimeksi asuessani Torniossa. Talo jossa asuimme oli 1920-luvulla rakennettu, eikä siellä näkynyt tv (ehkä antennissa oli vikaa, ehkä kaapeleissa). Mutta omistin silti (kuten olin omistanut jo vuosien ajan) vanhempieni vanhan 30 vuotta vanhan ASA-merkkisen neljäntoista tuuman väritelevision (voitteko kuvitella nykyään ostetun telkkarin kestävän 30 vuotta? Vastaus: ette voi). Silloin telkkaria tuli käytettyä satunnaisesti videoiden katseluun. Kellarivarastossani makaa edelleen muutama suuri pahvilaatikko täynnä nauhoitettuja VHS-kasetteja. Olen roudannut niitä nyt muutaman muuton. En tiedä, olen kai päästäni sekaisin.

Meille kotiin tuli videot suhteellisen myöhään. Muistan kuinka olin kateellinen kavereilleni, joilla oli videot ja joillakin jopa "taivaskanavat" (sellaisella avaruuden rajalla lentävällä laatikolla ammutaan näkymättömiä säteitä laatikosta toiseen maailman toiselta puolelta toiselle, jos ette tienneet). Äiti osti videonauhurin joskus vuoden 1994 tai 1995 tienoilla, muistaakseni postimyynnistä. Niillä sitten nauhoitettiinkin kaikki vähänkin sen arvoiset (hah) elokuvat, joita monia säilytän vastoin kaikkea järkeä edelleen (Singles, Faijalla homma hanskassa, Valo taivaalta).

Joten näitä arkistojen aarteita katsoin silloin tällöin yläkerran huoneessani Torniossa. En kaivannut televisio-ohjelmia (kuten en kaipaa edelleenkään). Kun muutimme entisen tyttöystäväni kanssa kaljatehtaan viereen normaaliin kerrostalokaksioon, televisio seurasi mukana, mutta en muista meidän sitä kovin useasti katsoneen.

Seuraavassa asunnossani näkyi neljä kanavaa: YLE1 ja 2 sekä SVT1 & SVT2 (Ruotsin kanavat). Muistan katsoneeni televisiota todella satunnaisesti. Ruotsin kanavalta tuli jotain hyvää, en muista enää mitä. Jotain amerikkalaista sitcomia. Kun muutin siitä asunnostani (joka siis oli entinen parturikampaamo erään omakotitalon siivessä) tänne Ouluun, roudasin muuton yhteydessä sekä television että videot tien toisella puolella sijainneeseen kierrätyskeskukseen. Sain kahvilipun jonka olisin voinut käyttää Meri-Lapin alueen kiekkareiden kahvioissa. Taisi jäädä käyttämättä.

Siitä on nyt kaksi vuotta, ja olen katsonut televisiota (aktiivisesti) ehkä neljä kertaa tänä aikana. Nyt ei siis puhuta jalkapallon katsomisesta pubissa, vaan tarkoituksenmukaista yksityistä jonkin ohjelman katsomista. TV lähinnä ahdistaa minua nykyään. Suurella osalla ihmisistä on olohuoneessaan vuosittain suureneva musta monoliitti, joka hallitsee muuta sisustusta siihen pisteeseen asti, että vaikka illanistujaisissa TV ei olisi auki, kaikki joutuvat istumaan kuin katsoisivat TV:tä (siis kaikki tuolit ja sohvat osoittavat mustaa monoliittia kohden). Ja usein jossain vaiheessa (tylsiä) bileitä joku laittaakin telkkarin päälle, ja taas on tekosyy olla yrittämättä mitään henkistä yhteyttä kanssaihmisiin. Ei kumma että olen välillä epäsosiaalinen (vika on siis tietysti aina kaikissa muissa, ei ikinä minussa).

Itse pyrin usein istumaan (esim. vieraassa paikassa) niin että en näe televisiota. Jos se kuitenkin vilkkuu näkökentässäni, keskitän huomioni johonkin muuhun kohtaan huonetta. TV passivoi ihmiset, saa heidän keskittymiskykynsä ja mielikuvituksensa näivettymään. Televisioviihteen taso on (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) hirvittävän alhainen. Mainostauot pitenevät vuosi vuodelta, mainokset huutavat aina muutaman piirun verran suuremmalla volumella muuhun ohjelmaan nähden, tauot ovat jopa joka kanavalla samaan aikaan, kuluttaja ei voi paeta enää toiselle kanavalle odottelemaan paskan Van Damme -leffan jatkoa. On tehty tutkimus joka kertoo että ihmisten aivojen aktiviteetti on nukkuessa suurempi kuin televisiota katsoessa. Mikäs siinä, helppohan se on työpäivän jälkeen maata sohvalla ja tuijottaa mitään ajattelematta erilaisia liikkuvia kuvia viisi tuntia putkeen (fucking prime time, man).

Ainoa hetki milloin voin sietää televisiota (noin viidentoista minuutin ajan) on se jos saan katsoa sitä yksin, tai sellaisessa seurassa jossa muita ei haittaa että vaihdan kanavaa viimeistään viidentoista sekunnin välein, huudahdan välillä "Mitä vitun paskaa!". Ymmärrettävästi tällainen seura on harvassa. Siksi en juuri katsokaan televisiota, enkä halua sellaista omistaa. Luen ennemmin vaikka kirjaa, tai tuijotan ikkunasta ulos, kiitos paljon. (Myös esim. MacGyver -juomapeli on "sallittua television käyttöä", tai oikeastaan mikä tahansa televisioon liittyvä tilanne missä saa pitää ääntä ja nauttia alkoholia.)

8 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Portaat lahoaa ja kohta pitää rakentaa uudet portaat 
"No mitä sulla tulee mieleen tästä paikasta?"

"Mitä mulla, lapsuuden kesälomia, uunon pelaamista, teen juomista sellasen pienen pöydällä olevan kaasulampun valossa. Toi vahaliina joka on pistetty nastoilla kiinni tohon pöytään. Eli siis kaikkea pientä ja suurempaaki."

"Mitä sä tarkotat, suurempaa?"

"No, mä taisin menettää neitsyyteni täällä, tai ainaki joku niistä muutamasta ensimmäisestä yrityksestä tapahtui täällä."

"Ja sit tää on niinkun enää puolikas tää paikka. Tai että miten sä tätä nykyään kuvailisit?"

"No miten mä, kai se riittää kun sanoo että on mökki josta on kaks seinää poistettu moottorisahalla? Eli enemmän tää on tällainen katos, tossa on tuo makuupuoli jossa ei ollu ennen oveakaan, mut nyt siinä on ja se on vähän tollanen varastohuone. Tätä kuistia kiertää tällanen rima-aita, et porot ei tee tästä mitään omaa rakkaudenpesäänsä, vaikka mitä se nyt haittais, sotkeehan ne tietenki.. Tossa pihalla oli sellanen hirsipöytä, nyt ei oo enää kun noi "perustukset" ja nekin on ihan lahonnu ja maatunu."

"No mut sauna on vielä ennallaan?"

"Joo se on vielä tossa, sille ei oo tehty mitään. Sinne mentiin ennenki tosta kuistilta, ei täältä sisältä. Mä muistan ku mä oon penskana nukkunu tossa alasängyssä, ja siinä on niinku tiiliseinää puolet ja puuseinää puolet, siinä on sauna niinku suoraan seinän takana. Siitä kuuluu puhe ja äänet sillai just ja just läpi. Niin oli mukava nukahtaa niihin saunomisen ääniin. Jotenki turvallista."

"Ja musta on jotenkin kummallista nyt istua tässä, 26-vuotiaana, ja muistella tätä kaikkea kun tää paikka on näin muuttunu. Tai siis, kaikki on samaa, lattia on sama, toi takka on sama, kaapit ja kaikki, mut ei tää oo enää mökki. Ja kaikki on vähän sellasessa hitaan rapistumisen tilassa, ei nyt tässä sisällä kyllä mut tossa pihalla ja ympärillä. Noi portaat tonne rantaan, näitkö sä ne? Niin mä muistan kun ne tehtiin ehkä joskus kymmenen vuotta sitten? Niin mun mielessä ne on aina ollu tosi uuden näköset. Meeppä nyt kattomaan, ihan jäkälän peitossa, alimmat rakenteet rupeaa jo lahoamaan. Niin siitä tuntee tai huomaa sen kuinka aika kuluu. Kun sellaset asiat, joita sä oot pitäny täysin varmana, muuttuu ja murenee."

2 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Fare thee well, Miss Carousel 


Kun istuin Vaaranpuistossa Teuvo Pakkalan valvovien silmien alla ja katselin ylöspäin suureen vaahteraan jossa kiipesi kaksi ystävääni, mietin kaikkea mitä on tapahtunut tänä kesänä. Pitkästä aikaa tulevaisuus on täysin auki, osittain edes. Se pelko (the fear) ei ole väistynyt, mutta nyt ainakin olen vastuussa pelkästään itsestäni. Mitä tahansa teenkin, teen sen nyt yksin.

"I couldn't stand the fear any longer, so I left. Do you feel it, the fear? No? How can you not feel it, man?" kysyi minulta eräs amerikkalainen Hampurissa ikuisuuksia sitten (kuusi vuotta? seitsemän?). Yhtenä päivänä hän jätti kaiken, otti repun selkään ja lähti reissuun. Ja kertoi tuntevansa itsensä ensimmäistä kertaa eläväksi. Kiersimme koko yön auki olevassa DOM-huvipuistossa, joimme olutta, katselimme värivaloja. Keräsimme kolehdin ja kilpailimme rahasta kuka pääsee ensimmäisenä ulos peililabyrintista. Elimme. Silloin en vielä oikeastaan ymmärtänyt, mutta nyt olen alkanut ymmärtää.

En ole ikinä pystynyt ajattelemaan tulevaisuutta, tai suunnittelemaan sitä. Ehkä siksi tämäkin tuli varmasti monelle yllätyksenä. Mutta parempi nyt kuin joskus myöhemmin, paljon parempi. Se on totta, mitä ne laulavat, että kasvaa vuosien paino. Mutta en vaihtaisi päivääkään menneestä kahdeksasta vuodesta. En ainuttakaan.



pahoitteluni sekavasta postista, palaan tähän aiheeseen tulevaisuudessa toivottavasti selkeämmin

7 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Seitsemän hyvää ja seitsemän huonoa päivää 

pictures for sad children (c) john campbell

Mistä johtuu se, että kun on allapäin ja kaikki masentaa, niin ei ota vastaan lähipiirin piristysyrityksiä vaan aiheuttaa muillekin huonoa mieltä omalla passiivisuudellaan? Miksi ei osaa ravistautua irti? Vai pitäisikö se tehdä yksin? Jostain syystä jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu paremmalta, mutta onko siinäkään mitään järkeä? (Taas pelkkiä kysymyksiä, pahoittelen..)

(Tosiasiassa tämä voi olla vielä ihan hyvin viikonlopun juhlista toipumista henkisesti, joten ei heitetä kirvestä vielä. Ensi viikonloppu meneekin onneksi rauhallisesti mummolan vintillä.)

3 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen
Pssst! Faces 2009 -raportin linkkejä päivitetty 
Lisäsin muutaman linkin Faces 2009 -raporttiini.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
"The risk of insult is the price of clarity. --- Clarity saves time for those who want to be productive, it annoys those who don't." 
Miten montaa eri mieltä voidaankin olla erilaisista self-help motivaatio- ja työnkulun hallinta-oppaista, törmäsin tänään ylläolevaan, mielestäni toimivaan lauseeseen. Ei siksi että omassa työhallinnassa vikaa olisi. Mutta monta kertaa (varsinkin sähköpostikommunikoinnissa) tulee vastaan epämääräisiä lauseita, puolikkaita lupauksia ja sopimuksia, joita täytyy selvitellä ja setviä. Tiedän, tiedän, puhelimessa puhuminen voi olla selkeämpi tapa (puhumattakaan kaikkien rakastamista palavereista, joissa saadaan yleensä muutamassa tunnissa hoidettua asia joka olisi vienyt puhelimessa/sähköpostilla viisitoista minuuttia), mutta puhelimessa sovituista asioista ei jää jälkeä.

Sähköpostilla asiointi voi olla selkeää jos osapuolet noudattavat samoja sääntöjä, tässä muutama tärkeä:

1) Pyydä kuittaus tärkeistä kohdista. Tärkeät kohdat kannattaa ilmaista lyhyesti ja selkeästi, mieluiten ranskalaisilla viivoilla (ei alleviivaten, ei kursiivilla, ei punaisella Comic Sans -fontilla, koitetaan pitää jonkinlainen ammattimaisuus, okei?). Jos sinulta pyydetään kuittaus johonkin, lue ja ymmärrä asia, kuittaa vasta sitten. Jos kuittaat jotain lukematta sitä ensin, se on oma vikasi ja pidän asiaa sovittuna, ja sinä saat paskaa niskaasi kun homma ei etene.

2) Mieti mitä ja miten kirjoitat. Oikolue sähköpostiviestisi. Tarkista vastaatko esitettyihin kysymyksiin. Jos et, joudun kysymään niitä uudestaan ja tuhlaamaan meidän kummankin aikaa. Älä lähetä sähköposteja joista näkyy se, että olet käyttänyt siihen 15 sekuntia samalla kun teet jotain muuta. Kun kirjoitat postia, kirjoita sitä mahdollisimman ajatuksella ja ajan kanssa. Jos näen että jätät jatkuvasti panostamatta sähköposteihisi (senkään vertaa kuin minä, minkä ei pitäisi olla nykypäivänä liikaa vaadittu), joudut kusipäälistalleni.

3) Varsinkin pidemmissä projekteissa, tee väliraportteja. Laita otsikoksi esim. "Projektin nimi, tilanneraportti, päivämäärä" jolloin vastaanottajasi (ja sinä itse) löydät sen kaikkien niiden satojen viestien joukosta jotka ovat täyttäneet postilaatikkosi sen kolmen viikon aikana jolloin homma ei ole edennyt mihinkään suuntaan. Vaadi kuittausta. Näin kaikki pysyvät suunnilleen kartalla siitä missä mennään ja mitä tehdään seuraavaksi (ja kuka tekee).

4) Älä täytä sähköpostiviestiä asialla/asioilla joita ei mainita sen otsikossa. Lähetä uusi viesti, nimeä se mahdollisimman selkeästi. Tämä helpottaa viestien esiinkaivamista kun tulee sen aika (kts. kohta 3). Tämä toimii myös toisinpäin, pidä keskustelu yhdessä samannimisessä viestissä (eli klikkaa sitä "Vastaa"-nappia, ok?), tämäkin helpottaa meidän kaikkien elämää (eli säästää aikaa) kun tulee aika löytää se yksi tiedonjyvä sieltä kaiken paskan seasta.

5) Ole kohtelias ja selkeä. Sano kiitos ja ole hyvä. Pysyt aika pitkälle peruskohteliaisuudella esim. mikrotukihenkilöidesi (tai webmasterisi) hyvällä puolella. Älä pidä heitä itsestäänselvyytenä, jos teet niin, huomaat kohta että olet kyynärpäitäsi myöten löllökakassa ja koko tukihenkilökunta on yhtäkkiä mystisesti palaverissa. Älä myöskään kuvittele olevasi tärkeämpi kuin ne muut parisataa asiakasta. Jos rupeat vittumaiseksi, olen yhtäkkiä hyvin hyvin kiireinen hyvin hyvin pitkän aikaa juuri ennen sitä tärkeää intranettinne laatuauditointia ja teillä on ääkköset paskana.

Kiitos.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Oulussa tapahtuu 
Eilen alkoivat jokavuotiset Oulun Musiikkivideofestivaalit (OMVF). Nämä pop-kulttuurin ja musiikin juhlat tuovat esille uutta (vanhempaakin) suomalaista musiikkivideota sekä paljon muuta: ("Oulun Musiikkivideofestivaalit esittää viiden päivän ajan musiikkia sekä livenä että liikkuvana kuvana.")

Viime vuonna osallistuin musavideofestareihin katsastamalla muutaman dokkarin, muutamat videonäytökset (mm. Las Palmas -retrospektiivi), sekä Pumpeligaalan (jossa siis palkitaan vuoden parhaat musavideot) etkot (Tyrnävän perunaviinaa sekä todella hyviä cocktail-suolapaloja) ja itse gaalan (joka järjestettiin sirkustelttamaisessa Juhlateltassa). Gaala oli lämminhenkinen ja yllättävän hauska tapahtuma (pitkälti juontajana toimineen Katja Ståhlin huumorin ansiosta), ja huipentui M.A. Nummisen yllätyskeikkaan (keikan aikana kaikille yleisössä jaettiin jäätelöt, ja arvaatte varmaankin mikä biisi soi?) ja varmaan kaikenlaiseen muuhunkin, mistä ei juhlahumussa jäänyt pysyviä muistijälkiä.

Tänä vuonna käyn katsomassa mitä ehdin, eilen se oli legendaarinen Koyaanisqatsi. Ken ei tiedä, perehtyköön. Suosittelen lämpimästi.

Ja tänään on myös Oulun Taiteiden Yö. Kaikkea teatterista pronssinvalamisnäytöksiin, buto-tanssista actionmaalaukseen livemusiikin säestyksellä (puhumattakaan perinteisemmistä keikoista ja kuvataiteesta), alkuillasta pitkälle aamuyöhön. Itse soitamme ennakkotiedoista poiketen (Lupi meni konkurssiin pari päivää sitten) Susiteetissa, joka on Uuden Seurahuoneen Petrellin saluunan alakerrassa (torin laidalla) sijaitseva yökerhontapainen. (Susiteetin tanssilattia, vaikkakin pieni, on Satuday Night Fever -tyyppinen värivaloneliödiscosysteemi!)

Muutamia muita nostoja: Mieskuoro Huutajat Valveella puoleltaöin, Poetry Slamin SM-karsinta Paskiksessa alkuillasta, Letkunpuiston Suven saha ja paini - surrealistinen tunnelma (naispainia moottorisahan ja runonlausunnan säestyksellä).

2 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen

|◄  65 66 67 68 69 70 71 72 73 74  ►|