Mahdottomuuksista 
Olen miettinyt ja kohdannut monia ajatuksia, jotka tuntuvat mahdottomalta toteuttaa tai saada niihin selvyys, mutta yksi on ylitse muiden; kuljet kadulla, ja yhtäkkiä haistat jotain mikä tuo mieleesi jonkun triviaalin lapsuuden hetken tai paikan. Mutta! Et osaa sanoa mikä tämä tuoksu on, luultavasti se liittyy johonkin ruokaan, mutta mihin? Todellakin; olet kadulla, tuoksu tulee jostain asunnosta, mutta (ja tämä on se perimmäinen dilemma) sen aiheuttaja jää – taas! – tuntemattomaksi, joten pikkuhiljaa unohdat koko jutun, keksit jotain muuta millä vaivata päätäsi.

Ilmeisesti aivojen tuoksukeskus (kiva keksiä sanoja) sijaitsee samassa kimpussa mantelitumakkeen, aivojen ns. limbisen järjestelmän kahden mantelinmuotoisen osan kanssa, ja koska tämä alue käsittelee tunnereaktioiden muistamista ja prosessointia, ja yleisesti ottaen koko niin sanottu limbinen järjestelmä yhdistää tunnetiloja ja tuntemuksia muistiin (ja on yksi evoluutiossa varhaiten kehittyneitä aivojen alueita) on tuoksu yksi nopeimpia ja selkeimpiä tapoja laukaista joku tietty muisti. Mikä siis tarkoittaa karkeasti ottaen sitä että tuoksut ja niihin liittyvät muistot ovat jostain syystä evoluution kannalta tärkeitä, mikä on täysin järkevää jos sitä ajattelee hetken: liskoaivojemme itsekkäälle selviämistarpeelle on ollut (ja on tietysti edelleen!) tärkeää tunnistaa tuoksun perusteella esim. se, onko jokin asia syötävää/pilaantunutta/myrkkyä.

(Kun kerran olemme pseudotieteilemässä, mieleeni tulee yksi toinen muistiin ja aivoihin liittyvä asia, eli fobiat, ja varsinkin jostain joskus lukemani teoria araknofobian, hämähäkkien pelon, selitykseksi. Mikä oli suunnilleen seuraava; tämä yksi yleisimmistä peloista on jäämiä joltain sellaiselta ajalta, jolloin ihmiskunnan on pitänyt oikeasti taistella/pelätä olemassaolonsa puolesta myrkkyhämähäkkejä vastaan.)

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
07/12 


Tänään lounastunnilla sain vihdoin luettua loppuun kuvassa näkyvän tiiliskiven. Fiilis: hyvä. Ja kyllä, nuo ovat sormeni, eivät läskipukuni käsineet. (Ne ovat tuolla kaapissa.) Mitä vähemmän käsistäni mitään, sitä parempi; näistä lyhyistä ja päitään kohti ohenevista patukoista, jotka eroavat normaaleista sormista sillä, että normaaleilla ihmisillä kynnet ovat sormen päässä, toisin sanoen heidän sormenpäänsä eivät jatku puolta senttiä kynsien reunojen ulkopuolelle. Näyttää siltä kuin olisin menettänyt sentin pari sormistani jossain kauan sitten tapahtuneessa onnettomuudessa, mutta kaikki nahka on jostain syystä edelleen paikoillaan, rullautuneena erilaisten nivelien ympärille, liikaa nahkaa typistettyihin luihin; ehkä en vain muista jotain lapsuuden traumaattista kohtaamista auton takaluukun kanssa. Tämä kuva tuottaa minulle vahvaa eksistentialistista kauhua. Minulla on epäily siitä, että se jatkuva kynsien pureskelu ensimmäisen vuosikymmeneni aikana ei ollut kovin järkevää.

EDIT: Ja tietysti tällaisille kuville on oma tumblr.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Vaihtokaupat 
Eräs todella hyvä ystäväni on saanut jostain käsiinsä Kingin Sen (josta kaikki muistavat ainakin sen klovnin) toisen osan ensimmäisen painoksen, ja tietäen taipumukseni kirjailijan tuotantoon, hän on luvannut antaa sen minulle. Valitettavasti kirja on ilmeisesti ilman kansipapereita, sillä varsinkin ensimmäiset painokset ovat kohtuullisen arvokkaita kansineen, mutta toisaalta olen jo pitkän aikaa halunnut lukea teoksen uudelleen, ensimmäinen kerta tapahtui muistaakseni lukiossa, joten ilmainen kirja on tässä tapauksessa aina ilmainen kirja, hifistely ja keräilyvietti unohtukoon hetkeksi. "Antaa" on itse asiassa väärä verbi tähän tilanteeseen, asiasta käymämme toisen keskustelun aikana sovimme vaihtokaupoista ja lupasin katsoa hänelle tänään jonkun kirjan vaihdossa, ja mietinkin saisiko hän isänä irti enemmän kuin minä Cormac McCarthyn Tiestä?

Ja heti kun pääsin mainitsemasta että en viitsi kantaa yli tuhatsivuista Infinite Jestiä mukanani, tuli kirjassa niin mielenkiintoiset ja mukaansatempaavat kohdat, että en ole pystynyt pitämään sitä vain kotonani, vaan olen urheasti kantanut sitä mukanani mm. töihin ja uhmannut outoja katseita ruokalassa (tai sitten vain kuvittelen, mutta voin rehellisesti sanoa, että en ole ikinä nähnyt kenenkään lukevan yhtä suurta kirjaa julkisella paikalla.)

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
TWIN PEAKS 


Asioita, joita huomaan tällä katselukerralla: kornin musan käytön, kornit dialogit ja Norman, kuvassa. Menossa suunnilleen toisen kauden puolessa välissä. Tässä vaiheessa 50% seurueesta kärsii pelkotiloista ja unettomuudesta, ja miettii miten tätä voi olla jäljellä vielä 12 jaksoa?

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Sunnuntai part III 
(Tämän piti olla nimeltään vain Sunnuntai, mutta niitä on näköjään jo kaksi. Oh well.)

Kävin kirjakaupassa (Akateeminen, siellä on hyvät valikoimat halpoja englanninkielisiä pokkareita) vuoden idioottimaisimpana päivänä, lauantaina ennen isänpäivää, mutta kun makasin sunnuntaiaamuna sängyssä N:n isossa valoisassa makuuhuoneessa, luin uusinta Paul Austeria ja kuuntelin kuinka olohuoneesta kuului (suljettujen ovien läpi, olin vielä "nukkumassa") kuinka N lauloi Nancy Sinatraa, olin onnellinen siitä, että jaksoin odottaa kuinka kaksi ärsyttävän hidasta (kuinka muutenkaan?) myyjätärtä paketoivat viime tingassa isänpäivän tajunneiden itsestäänselviä ostoksia. Kirja (siis tämä) on mielenkiintoinen, ei vähiten siksi, että (PAUL AUSTER!!) siinä on kirjoitettu uskottavasti parikymppisten ongelmista. Olen ehkä puolessa välissä menossa, joten on vaikea kertoa vielä lisää. Harvoin olen Austeriin kuitenkaan pettynyt.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Pelko 



kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
11/11 
Random-ajatuksia kirjan settingistä: kaiken taustalla ja ympärillä on sellainen valkoinen, kirkas ajaton fiilis, irroittautuminen arjesta, sumua, pitkiä täysin kiireettömiä aamupäiviä jotka päättyvät vasta hämärän tullessa. Uusia ihmisiä, pienen piirin jakamia kokemuksia, yhteenkuuluvuuden tunnetta. Päihtyneitä keskusteluja ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Me vs ne. Ei vastuuta.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Projekti 
Ainoa huono puoli yli tuhatsivuisessa kirjassa on se, että sitä ei halua kantaa mukanaan. Tämän takia Infinite Jestin lukeminen on kestänyt. Olen tällä hetkellä varmaan melko tasan puolessa välissä, mikä on toki ihan hyvin, ottaen huomioon että kirja on pahamaineisen monimutkainen, ja sen kieli (siis englanti) on kohtuullisen vaikeaa ja välillä on (ainakin) kymmeniä sivuja ilman minkäänlaista kappalejakoa, mutta silti tuntuu että se pitäisi olla jo luettuna, aloitinhan tämän projektin jo huhtikuussa.

Ja haluaisin kirjoittaa siitä, etsiä lähdemateriaalia ja linkkejä ympäri nettiä, mutta en uskalla vielä; en halua spoilata itselleni mitään suuria tapahtumia (joita luulen että tarinassa alkaa kohta tulla vastaan), joten voi olla että odotan siihen saakka kun saan sen luettua.

Täytyy myöntää että olen saanut paljon (ehkä vähän kunnioittavia) ja outoja katseita N:ltä, hän luultavasti pitää minua täysin hulluna (rehellisesti sanottuna siitä ei ole varmasti epäilystäkään sen jälkeen kun roudasin tämän tiiliskiven ja muutaman muun kirjan mukaani vajaan viikon mittaiselle Helsingin kesälomallemme), yritin selittää hänelle miksi luen kirjaa pitkän aikaa puolesta välistä (missä itse tarina on menossa), jonka jälkeen käännän esiin suunnilleen viimeiset kaksi tai kolme senttiä, ja luen sieltä jonkin aikaa. Se johtuu siitä, että Wallace oli tunnetusti alaviitteiden ystävä, ja monet näistä (sadoista ja sadoista) alaviitteistä (jotka on siis kerätty kirjan loppuun) ovat monen sivun mittaisia, yleensä dialogeja.

Mutta joo, jos siis olette kiinnostuneet tästä nimenomaisesta kirjasta, en voi valitettavasti auttaa teitä linkkien muodossa, mutta tässä muutamia avainsanoja/teemoja: addiktiot, tennis (ja sen usein aika erikoinen opetus ja opiskelu), fiktiiviset elokuvat (kuten mm. romaanin nimen jakava tuhoisa lyhytfilmi, jonka nähneet ihmiset vaipuvat katatoniseen tilaan), kuolema, moderni mainosteollisuus (vuosilukuja ei enää ole, vaan vuosi on aina jonkun sponsorin, tyyliin Year Of The Dependable Adult Undergarment, eli vapaasti suomennettuna Aikuisvaipan Vuosi), ydinsota, Pohjois-Amerikka, väkivalta, huumeriippuvuus, usein kirjailijan käsittääkseni itse keksimä muka-kanadanranskan kieli, yöradio, vammaisuus, elämä sisäoppilaitoksessa, hypersensitiivisyys erilaisille asioille, politiikka lainausmerkeissä tarkoittaen siis eräänlaista mustaa satiiria, perhesuhteet (varsinkin lievästi sanottuna huonot), lähiöt.

Lisää kirjoituksia kirjasta ja kirjailijasta löytyy DFW-tägin alta.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

|◄  23 24 25 26 27 28 29 30 31 32  ►|