;)
pictures for sad children (c) john campbell
Mistä johtuu se, että kun on allapäin ja kaikki masentaa, niin ei ota vastaan lähipiirin piristysyrityksiä vaan aiheuttaa muillekin huonoa mieltä omalla passiivisuudellaan? Miksi ei osaa ravistautua irti? Vai pitäisikö se tehdä yksin? Jostain syystä jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu paremmalta, mutta onko siinäkään mitään järkeä? (Taas pelkkiä kysymyksiä, pahoittelen..)
(Tosiasiassa tämä voi olla vielä ihan hyvin viikonlopun juhlista toipumista henkisesti, joten ei heitetä kirvestä vielä. Ensi viikonloppu meneekin onneksi rauhallisesti mummolan vintillä.)
Entä jos ihminen tarvitsee tietyn määrän (ihmisestä riippuen paljon vai vähän) masennusta elämäänsä? Ja jos olo on vajaa, pitää olla murtunut. Mun keho aistii milloin on vaikkapa raudan puute, silloin tekee mieli maksaruokia ja mustaa makkaraa puolukkahillolla. Jos sun keho aistii milloin pitää olla yksin ja murjottaa?
(tämä keittiöfilosofinen ajatus ei toki päde esim. masennuspotilaisiin)
Minä pakkaan täällä elämääni, nakkaan vanhaa pois minkä kerkiän, jotta pääsisi viimeistään sunnuntaina Ouluun. Oi ihana Oulu, kuinka kadunkaan vielä että muutan, mutta nyt on hyvä mieli.
Voi olla tottakin. Mutta ei se (tämä) varmasti ole mukavaa myöskään kanssaeläjille, ja sekin pistää vituttamaan. Mutta, tietäen itseni, ohi tämäkin menee. Sen vain aina unohtaa kuinka perseestä nää masennuspäivät on. Kiitos kun kommentoit, Elsa!
Kait sitä tarvii joskus jotain omaa aikaa ja paikkaa, että ei pyöri kaikki ajatukset koko ajan samaa rataa. Vähän etäisyyttä ja niin poispäin. Stressi, vitutus, päänsärky, silmäpussi ja <b>rajatila</b> seuraa muuten. - Toisaalta kun oikein oksettaa, lähimmäiset kaikkoaa luontaisesti hetkeksi, ja saa olla rauhassa. Onneksi sellainen on vain <b>välitila</b>.
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
