Ja hetken päästä määränpäässä, tai oikeammin risteyksessä, iskee täysi lamaantuminen, en saa muodostettua yhtäkään järkevää lausetta, päässä humisee, tuijotan tyhjyyteen, kuulen kysymyksen kyllä, vastaan "ei mikään, ei mikään suurempi" vaikka kyllä juuri se suurempi mutta se on nyt liian suuri että sitä voisi sanoa, tai ainahan voisi mutta rohkeus on edelleen kateissa. Muutama katkonainen tyhjä lause, sitten mumistut hyvästit, kääntyminen, askeleet eteenpäin, poispäin. Lunta, tyhjä mieli, heti muutaman askeleen päässä iskee ikävä ja ontto olo, olisinpa uskaltanut, mutta en. Miten voikin tuntua niin 14-vuotiaalta, aikuinen ihminen kävelee yksin keskellä yötä kotiinsa, menee hissillä, avaa oven asuntoon. Riisuu märät vaatteet, laittaa soimaan musiikkia, laittaa musiikin pois, päättää nukkua sohvalla katkonaiset viisi tuntia joiden keskellä siirtyy puoliksi tiedottomana sänkyyn pyörimään.
Kuittaan.
Olen lukenut tämän tekstin varmaan kymmenen kertaa ja joka kerta se tuntuu niin elävältä. Tuntuu vahvalta.
Kiitos, elefanttinainen, ihan parasta palautetta.