Istun ja tuijotan lehtiötä, johon olen kirjottanut ylös hyviä aiheita, tiedättehän, juuri näitä hetkiä varten. Mikään niistä ei tunnu sopivalta tähän päivään, ei tarpeeksi kevyeltä juuri tälle olotilalle. Mitä vähemmän kirjoittaa, sitä vaikeampaa se on. (Olen ollut väsynyt (juuri siitä luulin kirjoittaneeni perjantaina), vähän rauhaton mutta silti täysin vailla energiaa iltaisin.) Aiheista helpoiten (miksi kaiken pitää aina olla helppoa?) ruudulle tuntuu pääsevän varhaisteininä isäni kanssa tekemäni Espanjanreissu, joka nousi mieleen viime viikolla koska kuuntelin pitkästä aikaa Oasista; ainoa levynsä, jonka omistan, on Alicantesta torilta ostettu piraatti-best-of, itseasiassa ihan hyvä kokoelma kolmelta ensimmäiseltä levyltä (Definately Maybe, Morning Glory, Be Here Now), tämä kaikki ajoittaa etelänmatkani luultavasti vuoden 1997 lopulle tai vuoden 1998 alkuun, muistaakseni olimme siellä kesäaikaan mutta en muista sitä varmasti. (Tarina ei ole mitenkään viihdyttävä tai edes mielenkiintoinen, mutta välillä pitänee kirjoittaa ihan vain kirjoittamisen vuoksi.)

Olin 14-vuotias varhaisteini, murehdin tyttöjen perään (joku asia sentään on pysyvää, vai mitä?), viihdyin hyvin yksin. Pidin liian suuria t-paitoja ja luultavasti edelleen NHL-lippiksiä (San Jose Sharks, Florida Panthers). Viimeisenä iltana sain luvan mennä yksin käymään lähiö-loma-asuntomme lähikahvilassa. Vaikka Alicantessa oli ollutkin kivaa, olin silti jotenkin pettynyt ja hieman surullinen - odottanut liikaa koko juttua, rakennellut pilvilinnoja, kuvitellut olemattomia, kuten tapanani oli. Reissu oli ollut hyvin rauhallinen, en muista siitä enää paljoakaan, mutta kahvilan muistan, ja koko kesäillan pimeyden ja rauhallisuuden. Kahvilassa ei ollut kuin kaksi minua luultavasti ainakin pari vuotta vanhempaa tyttöä, toinen heistä tiskin takana töissä. Juttelin heidän kanssaan englanniksi, istuin baaritiskin ääressä, join heidän suosittelemansa drinkin viimeisen illan kunniaksi ja kävelin puolentoista kilometrin matkan takaisin asunnollemme.

Siitä ei ole oikeastaan sen enempää kerrottavaa, vain tämä pätkä. Mutta, kuten aiemminkin on tainnut olla puhetta, musiikilla on outo ja ainutlaatuinen tapa palauttaa mieleen tilanteita, tapahtumia, matkoja, aikoja.

Oasiksen kuunteleminen tuntuu nykyään melko lailla samalta kuin monen teiniajan suosikkibändin kuunteleminen, osa musiikista on selkeästi säilyttänyt arvonsa, mutta aina on ainakin muutama biisi jotka nykyään tuntuvat häiritsevän naiiveilta ja yksinkertaisilta. Mutta toisaalta on niiltä ajoilta säilynyt todellistakin rakkautta, joka ei riipu siitä onko biisi nykyisen minäni valossa naurettava vai ei (yleensä on), mutta niistä kerron joku toinen kerta.

---

Hei mahtava ajoitus! Löysin muutama viikko sitten vanhojen paperien ja kirjeiden seasta sun lähettämän postikortin, juurikin Alicantesta :)

---

Ajoitus kohdallaan! Just tuollaisia juttuja sen reissun tiimoilta mä en enää muistakaan, mitä siinä kortissa luki? Oliks se joku bikinikortti vai muistanko aivan väärin?

---

Ei ollu mitään bikinijuttuja, ihan maisemakortti vaan. Ja sitä perusläppää säästä, paikasta jne.
Paljon on iteltäki unohtunu, ja kiva että välistä saa tuollaisia pieniä muistutuksia menneestä :)

---

Lisää kommentti

Nimi:

Email: (näkyy vain blogin ylläpitäjälle)

Muotoile tekstiä:
-- [strong]xxx[/strong][b]xxx[/b][em]xxx[/em][i]xxx[/i]

Kommentti:


Kirjoita oikealla näkyvät numerosarja alla olevaan kenttään 655070

---