Let me also point out, as gently as possible, that everyone is a performer; spouses and lovers might be the most subtle and polished of all. The head resting on the pillow next to yours is ultimately remote and unknowable as life on other worlds. We can’t know for certain what’s behind anyone else’s eyes, or what they’re seeing when they look at us. We never truly touch; all we can ever feel is that spark that leaps across the gap between us. Every time we talk to a friend or look into a loved one’s eyes it’s a gesture of faith, like astronomers beaming signals into interstellar space: we have to believe that someone is out there across the emptiness in the cold glare, someone like ourselves, looking back.
Huh huh. tuo tim kreiderin juttu on kyllä heviä.siis tää avaruus ihmisten välillä. pakko tuudittaua ja paeta siihen että "kyllä minä ymmärrän toisten ajatuksia ja tunteita". Sen lähimmän ja tärkeimmän ainakin.
p.s
sulla hyvä blogi
Näinhän se on. Mitään muuta ei voi ikinä tietää varmasti kuin oman itsensä, jos sitäkään. Ja kiitos kehuista! Kommentoi toki toistekin, jos iskee.
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
