Mielikuvista ja pienistä asioista ja kauneudesta 
On jännittävää saada tietää että joku ajattelee sinua, ainakin sen verran että mainitsee asiasta, tulee tietyllä tavalla vastaan todella todella paljon, sillä kaikki se on niin odottamatonta, mitään ei ole sovittu, mitään ei tarvitsisi tapahtua, kukaan ei ole kenellekään mitään velkaa. Onko se jonkinlainen kädenojennus, ehkä? Hyväksynnän merkki? Vai "pelkkää" kohteliaisuutta? Mutta eikö kohteliaisuudellakin täydy olla pohja kunnioituksessa, eihän siinä muuten mitään järkeä olisi? Kunnioitus on tietysti itsessäänkin melko vaikeasti määriteltävä käsite... Kaivan kuoppaa itselleni, selkeästi. Tämänpäiväinen tajunnanvirta kulkee nopeasti..

En tiedä. Itse ajattelen todella paljon eräitä ihmisiä, ehkä liikaakin, enkä ole ikinä oikeastaan ajatellut miettiikö minua kukaan. Ahdistuneisuuteen taipuva mieli, joka miettii aivan liikaa kaikkea, mutta tätä ei (vielä, heh) koskaan. Mutta kuinka käsittämätöntä tämäkin on; en voi ikinä tietää miten he minusta ajattelevat! Esimerkki: on eräs tyttö (miltei tuntematon ihminen!), ja en pysty ajattelemaan hänestä lähes mitään muuta kuin hänen hiuksiaan. Tarkoitan: ne tulevat ensimmäisenä mieleen, ja minun pitää käytännössä tunkeutua sen kuvan läpi päästäkseni ajattelemaan hänestä jotain muuta.

Ei tällaista informaatiota saa. Ihmiset eivät puhu näistä; eivät sano Hei, ajattelin sinua eilen ja tulin jostain syystä todella hyvälle tuulelle sillä olet, en mä tiedä, kiva? Kiva. Mikä mahtava sana, sitä käytettiin vielä joskus teininä, mutta kuka puhuu kivasta enää? Lähimmäksi tämän pointin toteutusta pääsevät ehkä runoilijat, mutta heille se annetaankin anteeksi. Ei se ole rakkautta, mutta onpa ainakin ihmisten välillä kulkevaa lämpöä ja iloa tuottavaa informaatiota, pieniä asioita joita ei oikeastaan kukaan jaa, tai jos jakaa niin lauluissa ja runoissa, mutta niissäkin niitä pidetään usein Suurempien Tunteiden metaforana jolloin niiden perimmäinen olemus saattaa jäädä edelleen piiloon.

Gah. Eiköhän tässä ole tarpeeksi sekavuutta. Olen vain miettinyt kauneutta uusien ihmisten tapaamisen kautta täysin uudella tavalla, ehkä potien hieman syyllisyyttä siitä, mutta silti miettien että miksi sitä ei voi jakaa, miksi siitä on niin vaikea puhua, onko se todella niin subjektiivinen kokemus että sitä on mahdoton jakaa? Enkä tarkoita nyt pelkästään estetiikkaa, vaan tunnetasolla tapahtuvaa kauneuden kokemusta. Ehkä se on niin monen asian summa (plus kaikkihan tietävät että muistot ovat hyvin hyvin muuttuvaisia tilanteen mukaan) että sitä ei yksinkertaisesti voi pukea sanoiksi?

Kommentit 

Lisää kommentti





Muotoile tekstiä: