DFW 
Back in the day muutama (1,2) arvostamani kirjoittaja intoili David Foster Wallacesta. Sain käsityksen eräänlaisesta 1990–luvun älykkään jokamiehen esseististä, jonka yli tuhatsivuinen postmodernistinen magnum opus Infinite Jest tuntui kaiken siitä kuulemani mukaan tosi mielenkiintoiselta ja vähän pelottavalta.

Wallacea pidetään edelleen eräänä vuosituhanteen vaihteen parhaana kirjoittajana. Hän hirtti itsensä pari vuotta sitten, lopetettuaan parinkymmenen vuoden pituisen masennuslääkityksen sivuvaikutusten käytyä liian vaikeiksi. Mutta ei sitä hänen jutuistaan (mitä olen niitä ehtinyt lukea) huomaa, päinvastoin: kuten toinen (ja samoin paremmin fiktio- kuin esseetuotannostaan tunnetumpi) edesmennyt kirjailija Douglas Adams, osaa DFW peilata kokemuksiaan oman (inhimillisen) naurettavuutensa kautta. Tai kuten New York Timesin nekrologi asian puki:
A versatile writer of seemingly bottomless energy, Mr. Wallace was a maximalist, exhibiting in his work a huge, even manic curiosity — about the physical world, about the much larger universe of human feelings and about the complexity of living in America at the end of the 20th century. He wrote long books, complete with reflective and often hilariously self-conscious footnotes, and he wrote long sentences, with the playfulness of a master punctuater and the inventiveness of a genius grammarian. Critics often noted that he was not only an experimenter and a showoff, but also a God-fearing moralist with a fierce honesty in confronting the existence of contradiction.

Maksimalisti. Helvetin hieno titteli? Kuitenkin, olen nyt lukenut DFW:n esseekokoelmaa A Supposedly Fun Thing I'll Never Do Again, jonka minulle tilasi paikallisen Suomalaisen pirteä Minna, jota en ole koskaan tavannut, mutta joka on ehdottomasti kärkipäässä, jos ajattelen ihmisiä kenen kanssa olen käynyt miellyttävää ns. virallista sähköpostikirjeenvaihtoa. (Toinen on liittoni jäsenpalvelusihteeri, jonka yli-iloiset ja silmäniskuhymiöillä varustetut sähköpostit tuntuivat jäsenmaksuhätäni hetkellä sekä hyviltä että jotenkin hermostuttavan flirttailevilta.)

Kokoelma on muuten äärimmäisen viihdyttävä (olen lukenut viikon kestävästä Karibian luksusristeilystä kertovan nimiesseen [vrt. nimikappale] kolme kertaa), mutta sen kansi (vaikkakin miellyttävällä tavalla mattapintainen, kuten ystävänikin mainitsi kun näytin hänelle juuri kirjakaupasta hakemaani kirjaa kun istuimme kiinalaisessa ravintolassa juoden olutta) antaa koko julkaisusta halvemman kuvan kuin mitä sisältö todellisuudessa on:



Lukisitteko tämännäköisen kirjan tietämättä sisällöstä mitään? Eikö tämä ole vähän vitun halpa? Puhumattakaan myötähäpeää herättävän ääliömäinen? Oikeasti: aikuisen ruumiissa illistelevän lapsen suhteettoman suuri pää, jonka korvista tulee höyryä? Kuinka omaperäistä, kuinka iskevää.

Kommentit 

Lisää kommentti





Muotoile tekstiä: