Sita Sings the Blues 
Heinäkuun puolen välin tienoilla olin Prahassa. Oli kesäloma ja olin juuri viettänyt viikon Berliinissä, ja jo muutaman päivän ajan olimme yhdessä N:n ja ystäväni A:n kanssa asuttaneet kolmen hengen huonetta Botel Vodnik -nimisessä hotellilaivassa, joka oli ankkuroitu Vltava-joen länsirannalle noin kolme kilometriä etelään Prahan vanhasta keskustasta.

Sillä välin kun matkaseuralaiseni kiertelivät ympäri Prahaa, minä makasin ja torkuin päivät Botel Vodnikissa ilmastointilaitteen kaukosäädin, vesipullo (ja ainakin iltaisin usein myös valkoviinipullo) käteni ulottuvilla. Jotenkin olin saanut murrettua jalkateräni Berliinissä kävelemällä, vaikka sielläkin suurimman osan ajasta vietin visusti sisätiloissa. (Kun tulin takaisin Suomeen, jalka oli ollut jo siinä vaiheessa pari viikkoa todella kipeä, ja röntgenkuvassa näkyi kuinka yksi jalkaterän monista luista oli katkennut - ja siinä vaiheessa jo aloittanut uudelleen luutumisen.)

Muutenkin olin aika huonossa kunnossa, olin juonut aivan liikaa aivan liian pitkän aikaa, ja sisätiloissa makaaminen ja torkkuminen oli yhtä paljon melkein viikon kestäneen krapulan poistoa kuin jalan lepuuttamista. Aamupäivisin matkaseuralaiseni lähtivät omille teilleen, ja minä (kuten mainitsin jo) kulutin päivät välillä torkkuen, lukien David Foster Wallacen The Pale Kingiä ja välillä istuen ripulipaskalla huoneemme wc:ssä, jonka lattialle vuosi kylmää vettä jostain meille tuntemattomaksi jääneestä paikasta (toivottavasti ei kuitenkaan itse joesta). Jalkani oli sen verran kipeä (ja oloni muutenkin niin heikko) että en lähtenyt seikkailemaan heidän mukaansa. Parempi niin, koska reissua oli jäljellä vielä ainakin puolitoista viikkoa. Jalan turvotus alkoi kuitenkin laskea, ja side + särkylääkkeet tekivät elämästä sen verran siedettävää, että en lähtenyt paikalliselle poliklinikalle vaikka se muutaman kerran mielessä kävikin.

Yleensä noin viiden aikaan alkuillasta minun oli käytännössä pakko kuitenkin lähteä kinkkaamaan itselleni jotain syötävää. Loman tässä vaiheessa olin todella tehokkaasti käyttänyt loppuun matkaseuralaisteni empatian (ja kärsivällisyyden) joten heistä ei ollut auttajaksi tuomaan minulle ravintoa. Hyvin usein kävin parikaistaisen tien toisella puolella olevassa McDonaldsissa, joskus sen vieressä olevan Shell-huoltamon myymälässä ostamassa pakolliset vesi- ja viinipullot ja muutaman kolmioleivän. Kerran pääsin N:n kanssa myöhäiselle lounaalle läheiseen ravintolaan, siellä tilaamani sienipasta oli parasta sieniruokaa mitä olen ikinä syönyt mutta siitäkin taisi jäädä suurin osa syömättä.

Muu seurueemme palasi takaisin boteliin yleensä alkuillasta, ja illat vietimme makoillen ja istuskellen kukin omilla sijoillamme, poltellen tupakkaa laivan ikkunoista, katsoen käsittämättömiä tsekinkielisiä ohjelmia 14" televisiosta. Mutta eräänä iltana joltain kanavalta tuli jotain englanninkielistä, ja se oli amerikkalaisen Nina Paleyn indie-animaatio Sita Sings the Blues. Minä olin nähnyt elokuvan jo aiemmin, mutta A ja N seurasivat leffaa silmä kovana sillä välin kun minä käyttelin vuorotellen ilmastointilaitteen kaukosäädintä ja valkoviinipulloa ja lueskelin. Kumpikin heistä tuntui pitävän elokuvasta, ja miksi ei, se on todella viihdyttävä ja omalaatuinen rakkaustarina, jossa nivoutuu yhteen tuhansia vuosia vanha intialainen legenda ja tekijän oma elämä. Elokuva on ilmainen ja vapaa Creative Commons -lisenssin alla julkaistu teos, ja sen voit katsoa tai ladata itsellesi esimerkiksi archive.org:in kautta. Tässä esimerkki leffan uskomattomasta musiikista ja visuaalisesta maailmasta:




Kommentit 

Lisää kommentti





Muotoile tekstiä: