Katson pitkästä aikaa Lost in Translationin, ja kohtaus jossa Charlotte (Scarlet Johansson) kävelee puutarhassa Kyotossa (kohtauksessa soi Airin Alone In Kyoto) ja sitoo oman paperinsa toivomuspuuhun tuo mieleeni erään kokemuksen yli kymmenen vuoden takaa.
Olin 18-vuotias ja juuri muuttanut Kemiin. Samana vuonna ajauduin erään tuttavani kautta nuorten taideleiriprojektiin, joka kokosi seuraavana kesänä parikymmentä nuorta Suomesta, Belgiasta, Slovakiasta ja Virosta Kemiin viettämään muistaakseni reilun viikon tehden yhdessä erilaisia taidetyöpajoja.
Kuten on tavallista tuollaisessa ympäristössä, pari ensimmäistä päivää meni oikeastaan täysin opetellessa olemaan muiden ihmisten ja (tosi mahtavien) ohjaajien kanssa ja tutustumaan toisiin nuoriin. Ryhmät jaettiin muistaakseni toisena päivänä, itse olin musiikkityöpajassa, muita työpajoja olivat ainakin tanssi ja videotaide.
Työpajat kestivät aina suunnilleen normaalin työpäivän verran, mikä antoi meille tarpeeksi aikaa tutustua toisiimme. Long story short (and simple), ihastuin erittäin vahvasti erääseen belgialaiseen punatukkaiseen huilistityttöön, ja hänkin ilmeisesti minuun. Muutamana viimeisenä iltana pyysin häntä tyyliin kävelylle kanssani, mutta hän ei lähtenyt. Kuitenkin viimeisenä iltana, kun juhlimme leirin loppumista (ilman ohjaajia), suutelimme ja vietimme muutenkin kiihkeän parituntisen, humalassa kumpikin tietenkin.
Aiemmin samana päivänä teimme toivomuspuun edesmenneen Kemin Kulttuurivoimalan pihalle. Oma toivomukseni oli "toivottavasti tunnen vielä joskus näin vahvasti". Naiivia, tiedän. Vielä pari vuotta sitten kun kävin Voimalan pihalla etsin siitä samasta puusta niitä toivomuksia - en tietenkään lukeakseni niitä - mutta ne taisivat olla jo silloin Perämeren tuulen viemiä. Edelleen ajattelen lämmöllä niitä ihmisiä. Joidenkin kanssa olen facebookystäviä, mutta sen punatukkaisen huilistitytön kanssa en ole ollut missään yhteydessä sen jälkeen kun kävin leiriä seuraavana kesänä reissulla Euroopassa ylioppilasjuhlarahoillani ja näin häntä käytännössä ohimennen.
Pointti lienee jossain siellä tienoilla että vahvat tunteet ovat vahvoja tunteita juuri sillä hetkellä. Nuorempana ja kokemattomampana ajattelee helposti että omat kokemukset ovat jotenkin ainutlaatuisia. Vanhempana kokee ne samat asiat uudestaan ja uudestaan, ja aina ne vaikuttavat samalla tavalla. Sen tajuaminen ei kuitenkaan vie niiden tunteiden vahvuutta pois. Päinvastoin. Aikuisena on sillä lailla tyhmä että luulee kestävänsä kaiken ihan tuosta vaan, mutta todellisuus on usein täysin eri.
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
