Tarinoita Kemin Sarjakuvapäiviltä, part I 
Pari viikonloppua sitten järjestettiin taas vuosittaiset Kemin Sarjakuvapäivät. Olen käynyt siellä nyt ainakin kahdeksana perättäisenä vuonna, sekä muutaman kerran ennen tätä putkea. Tässä eräs muisto menneiltä vuosilta Kemistä:

Vuonna 2003 satuimme ystäväni Laurin (jonka kanssa olen nämä kahdeksan vuotta festivaaleilla viettänyt) paikalle Kulttuurikeskukselle juuri kun TV-tenniksen piirimestaruuskisat olivat alkamassa. Mestaruudesta kisattiin kolmella eri "kentällä" (eli kolmella eri screenillä/telkkarilla), pelivälineenä oli ikivanha PONG-konsoli. Pääsin mukaan "villillä kortilla", Lauri "mustana hevosena": tätä selostajana toiminut savontaja Olavi Rytkönen hehkutti joka välissä kun pelasimme. Välillä peli tilttasi, ja kuvasta tuli puoliksi negatiivi, ja toinen maila näkyi kahtena, jolloin sekä pelaajat, selostajat ja yleisö huusivat "MUSTA MAILA!". MUSTAN MAILAN ilmestymistä pidettiin joko hyvänä tai huonona merkkinä riippuen pelitilanteesta.

Huolimatta huomattavasta promillemäärästä, jota kannoin sisuksissani pelien ajan (tai ehkä juuri siksi?) pääsin pronssiotteluun, jossa vastassani oli pahamaineinen Tähtivaeltaja-lehden päätoimittaja Toni Jerrman. Jerrman oli myös vahvasti humalassa, mutta vei todella tasaisen pelin (muistaakseni) erin 2-1.

Sarjakuvapäivät ovat olleet aina yleensä todella lämminhenkiset, hieman oudot juhlat. Ehkä se johtuu siitä että pieneen pohjoissuomalaiseen merenrantakaupunkiin kokoontuu viikonlopuksi samanhenkisiä marginaali-ihmisiä (sarjakuvantekijöitä, muita alan ihmisiä ja asiasta kiinnostuneita) luvan kanssa intoilemaan jostain, mitä monet pitävät (vieläkin) jotenkin kummallisena ammattina/harrastuksena. Mutta sarjakuvapäivät eivät ole olleet koskaan pelkkää sarjakuvaa, vahvasti on ollut esillä muutkin kuvataiteen muodot, musiikki ja yleinen omakustannekulttuuri.

Sarjakuvapäiviin on myös kuulunut (kuten voi lukea monen nuoren suomalaisen sarjakuvablogeista) tietynlainen nuoren ja vanhemman sarjakuvantekijäpolven kohtaaminen. Itsekin muistan jonain vuonna iltabileissä pyytäneeni Kati Kovácsilta jotain luonnoskirjaani. Kovács ensin haukkui tussini erittäin verbaalisesti, sitten kysyi minulta että en kai aio seisoa siinä odottamassa ja katsomassa kun hän piirtää. Nuorta piirtäjää kyllä silloin vähän pelotti ja hävettikin jostain syystä. Kävelin takaisin omaan pöytääni ja uskalsin käydä hakemassa luonnoskirjani vasta reilun puolen tunnin päästä.

Sarjakuvapäivät on tapahtumana kutistunut selkeästi, enää monet pienkustantamot eivät lähde Kemiin pystyttämään myyntipöytiään. Kukunor piti suurta ja mielenkiintoista myyntipistettään vielä muistaakseni vuosituhannen vaihteessa. Nykyään festivaalit ovat kutistuneet myös iltaohjelmaltaan, iltaohjelmaa ei ole kuin lauantaina. Myös jonkinlainen yleinen henki on ehkä vähän laimeampi kuin aiemmin. Mutta silti Kemi säilyttää paikkansa monen suomalaisen sarjakuvaihmisen keväässä ja hyvä niin.

Tänä vuonna kävin mm. kuuntelemassa Timo Mäkelän (mm. Pienistä julmista tarinoista ja Minun elämäni -sunnuntaistripistä tunnettu, yksi lempisarjakuvantekijöitäni) haastattelun ja katsomassa (melkein kokonaan) dokumenttielokuvan "Viimeinen ruutu", jossa Vanhat herrat -sarjan tekijä Pauli Heikkilä piirtää uransa viimeisen sarjakuvaruudun ja puhuu samalla piirtäjän työstä ja hahmoistaan. Mielenkiintoisinta oli kuunnella hänen kertomuksiaan siitä, kuinka hän joskus näkee piirtäessään hallusinaatioita joissa hahmot tappelevat siitä kuinka heidät on piirretty (kumpi on parempi?) ja esittävät ärhäkkää kritiikkiä ulkomuodostaan itse piirtäjälle.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

|◄  77 78 79 80 81 82 83 84 85 86  ►|