Rippileiri oli mielenkiintoista aikaa. Ei vähiten siksi, että sen ikäisenä kaikki tuntui olevan murroksessa ja tulevaisuus, vaikka vain päivän tai kahden päässä oleva, oli tuntematon. Tilanteet muuttuivat. Ja olinpa minäkin jo siihen mennessä 'ollut jonkun kanssa'. Eräs tyttö (tämä tapahtui ehkä kuudennella luokalla) pyysi minua antamaan suukon (kun erosimme yhteisessä tienhaarassa), ja ihmetteli myöhemmin olinko suuttunut hänelle kun kieltäydyin. En ollut, vaan pelkäsin niin paljon että en pystynyt. Mutta se on eri, aiempi juttu. Tämä juttu kertoo rippileirin ajasta, eräästä nuoruuden kesästä, ja mitä tapahtui sen jälkeen, ja vielä melko kauan senkin jälkeen.
Siellä leirillä jostain syystä ihastuin palavasti erääseen tyttöön. Ehkä olin katsellut häntä koulussa jo aiemmin, en muista. Tämän tytön ulkonäkö iski suoraan selkäytimeeni, kenelläkään en ollut nähnyt niin uskomatonta hymyä. Mutta tämä tarina ei kerro hänestä.
Rippileirin jälkeen oli tietysti bileet. Siihen aikaan olin jo jonkin verran tutustunut alkoholiin omatoimisesti, ja äitini antoi (muistaakseni ilman sen suurempaa kerjäämistä) bileisiin mukaani vähän valkoviiniä, olisikohan ollut noin neljä desiä maksimissaan. Itse 'bileet' olivat kuntakeskuksen joenrannoilla, niistä en muista sen enempää kuin että kesäyö oli lämmin, rannalle oli kerääntynyt paljon uudesta elämästään sekä alkoholista huumautuneita nuoria, niiden joukossa allekirjoittanut sekä aiemmin mainittu tyttö.
Leirin viimeisenä (tai toiseksi viimeisenä) iltana oli jonkinlainen disco, ja sain jostain kerättyä sen verran rohkeutta että pyysin tytön tanssimaan. Jos oikein muistan, meillä oli kummallakin tosi kivaa, ja ehkä otin myös puheeksi sen, että haluaisin tavata häntä edelleenkin, mutta se pointti jota yritän tässä kovasti tehdä on se, että rippibileissä sain selville tytön seurustelevan toisen pojan kanssa. Olin täysin murtunut.
Bileissä ajauduin juttelemaan tämän tytön parhaan ystävättären kanssa, joka oli ollut samalla rippileirillä. Kuten parhaat 15-vuotiaat ystävättäret yleensä ovat, he myös olivat leirillä täynnä sarkasmia ja älykästä kevyttä vittuilua ja (jos olivat yhdessä) torjuivat yritykset tehdä lähempää tuttavuutta tai edes jutella parilla ivallisella huomautuksella ja olankohautuksella ja vinolla hymyllä.
Seuraavan muistan täysin selkeästi: makaan yksin jonkinlaisella laiturilla, humalassa, surullisena, itsesäälissä rypien, illan teeman mukaan miettien mennyttä kahdeksaa päivää ja tulevaa miljoonaa. Tämä ystävätär tulee samalle laiturille, sanoo jotain tähän tyyliin: "Kamoon Joonas, vitun luuseri, et sä nyt voi koko iltaa täällä yksin nyyhkyttää?" Pyyhin salaa tipat silmäkulmistani ja vastasin jotain muka-urheaa vaikka itketti edelleen.
Jostain syystä hän koki tärkeäksi auttaa tai piristää minua siinä tilanteessa, en tiedä, ja keskusteltuamme (kymmenen minuuttia vai pari tuntia, en voi muistaa enää) huomasin hänen makaavan laiturilla seuranani, vaikka en ollut sitä häneltä pyytänytkään. Ja en tiedä mitä kukakin teki, mutta senkin muistan, että silitin hänen paljasta mahaansa.
Ja tietysti tapahtui niin, että ihastuin häneen saman tien. Muistaakseni sain jopa puhelinnumeron samana iltana. Ikävää vain oli se, että hän lähti tuosta illasta päivän parin kuluttua New Yorkiin pariksi viikoksi, joten minä jäin Keminmaahan riutumaan.
Kun hän palasi, jotain oli tapahtunut. Muutaman mielestäni vaisun puhelinkeskustelun jälkeen hän suostui treffeille. Pari viikkoa oli muuttanut kuitenkin kaiken, ja vaikka jossain liikekeskuksen leikkikentällä yöllä pussailimmekin, en elätellyt suuria toiveita, sillä tyttö tuntui jotenkin täysin eri ihmiseltä kuin aiemmin.
Kuten kunnon herkkä poika ainakin, en antanut ihastukseni kuolla, tai olisin ehkä antanut, mutta joko aivoni tai sydämeni toimi täysin erillään kaikesta muusta ruumiistani. Kesä kului, koulu alkoi, näin ihastustani koulussa päivittäin. Hän vältteli minua aina törmätessämme. Jostain sattuman oikusta tulin sinä syksynä todella hyvin toimeen alkuperäisen ihastukseni kanssa, mutta hänkään ei muistaakseni osannut selittää ystävättärensä käytöstä sen enempää, tai ehkä ei vain halunnut.
Pikakelataan eteenpäin reilut pari kuukautta. Ihastukseni (rakkauteni) ei ollut laantunut, pikemminkin päin vastoin. Tietysti. Romanttisena ja epätoivoisena nuorena miehenä imin itseeni kaiken tiedon tyttöjen hurmaamisesta, ja päätin kirjoittaa hänelle kirjeen ja luovuttaa sen hänelle ystävänpäivänä. Romanttista, eikö? Kirjeen sisältönä oli yhtyeen nimeltä Good Riddance Jeannie-biisin sanat. Kertoja on ihastunut tyttöön, joka ei ole kiinnostunut hänestä. Sankarimme yrittää saada tytön ymmärtämään että yksinäisyydestään huolimatta tai ehkä juuri sen takia olisi paljon parempi poikaystävä kuin "ne muut pojat".
Taas selvä flashback: jo monta päivää etsittyäni sopivaa tilaisuutta (sillä enhän voinut antaa kirjettä hänelle jos paikalla oli muita!) ihastukseni käveli minua vastaan talvisessa alikulkutunnelissa, joka oli ihme kyllä sillä hetkellä tyhjä tupakoivista ikätovereistamme. Kaiken voimani kerättyäni lähestyin häntä, ojensin kirjeen ja sanoin "Tämä on sulle, hyvää ystävänpäivää." Hän vastasi seuraavasti. "Mä en halua sitä, sori."
Tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt mahaan. En tainnut sanoa mitään, kävelin vain pois paikalta. Monta viikkoa elin kuin sumussa. Kaikki mihin olin uskonut oli rikottu ilmeettömällä kieltäytymisellä. Mitä enää voi tehdä jos on mielestään tehnyt kaikkensa?
Mutta kuten olemme kaikki huomanneet, life goes on. Jostain ihmeen syystä (varmaankin siksi että silti yritin saada aikaan edes jonkinlaista kontaktia välillemme, edes sen verran että saisin selityksen miksi en kelpaa) vähitellen seuraavan vuoden aikana välimme lämpenivät sen verran että moikkasimme toisiamme koulun käytävällä. No, siinä kävi niin että yläaste muuttui lukioksi, lukio muuttui lukionjälkeiseksi elämäksi, näin tätä tyttöä enemmän tai vähemmän sattumalta noin kerran vuodessa, olimme ehkä juuri ja juuri kavereita, ikinä en viitsinyt ottaa esille välillämme vuosia sitten tapahtunutta.
Enter talvi 2001. Satuimme olemaan yhteisessä entisessä kotikaupungissamme samaan aikaan, ja joku (luultavasti minä) oli ehdottanut tapaamista (sillä oli jonkinlainen loma-aika ja arvelin myös hänen olevan kotiseudullaan käymässä). Olin tylsistynyt, kukaan "oikeista" ystävistäni ei ollut mailla halmeilla ja seura tuopin ääreen kelpasi. Ja en tietenkään voi kieltää ettei vanha suola (vaikka kuinka olematon) olisi janottanut edes hieman. Olin jo seurusteleva ihminen, mutta mitä harmia pienestä kaljanhuuruisesta flirttailusta voisi olla? Ja sitä paitsi, ehkä saisin viimeinkin selityksen pari vuotta sitten tapahtuneelle torjumiselle?
Tapaaminen oli mukava, korrekti ja kohtuullisen intiimikin, kaikkea mitä tapaaminen viehättävän tytön kanssa pitäisikin olla. Vaihdettiin kuulumisia, naurettiin, juotiin muutama olut. Hänen kyytinsä tuli, tiemme erosivat.
Kävelin parin korttelin matkan tuulista Valtakatua äitini luo, varmasti kaikki tämä mistä olen kertonut humisten päässäni. Sain tekstiviestin. Siinä hän kiitti mukavasta illasta ja toivotti kaikkea hyvää. Keskustelu oli (tottakai) kaiken muun lomassa sivuuttanut myös kummankin meidän senaikaista rakkauselämää. Kuten aiemmin mainitsin, itse seurustelin vakavasti, mutta jostain syystä hän ei ollut saanut rakennettua itselleen ainuttakaan vakavaa suhdetta. Tätä emme (luonnollisesti) käsitelleet kovinkaan syvällisesti, emmehän tunteneet toisiamme juuri yhtään. Lähetin hänelle viestin takaisin, toivotin hyvää tulevaa elämää ja (ehkä jonkun vanhan kipinän johdosta) kerroin toivovani hänen löytävänsä vielä sen elämänsä miehen. Tiedättehän, kuten kohtelias nuori herrasmies voi vanhalle tutulleen toivottaa.
Takaisin tuli viesti, jossa hän tunnusti, että oli sitä mieltä että hänen "elämänsä mies" on minä, ja että hän oli jo kauemman aikaa ollut sitä mieltä.
Taas tuntui siltä kuin olisi lyöty palleaan, ja ehkä myös potkaistu kiveksille. Menin melko hyvään shokkiin, tässä entinen monen vuoden ihastukseni tunnustaa rakkautensa, ja millaisella hetkellä? Pari vuotta liian myöhään, näin alkajaisiksi.
Tässä vaiheessa yötä ja blogipostia alkaa ajatus harhailemaan sen verran että ehkä on parasta lopettaa. Itse en edelleenkään tiedä (eikä se enää kiinnostakaan) miksi tarinan sankaritar ei tuonut tuntojaan ilmi ennen kuin se oli liian myöhäistä. Emme ole tavanneet vuosikausiin, ja uskon että olemme nykyään liian erilaisia ihmisiä, että voisimme pitää keskustelua yllä paria minuuttia enempää. Valehtelisin jos sanoisin, että tuo paljastus ei olisi palannut mieleeni monta kertaa vuosien varrella. Mutta ei enää niin palavasti lähivuosina, kun muutkin myöhäisteiniaikojen epävarmuudet ovat jääneet pois.
Siksi ajattelinkin että tästä voisi olla "turvallista" kirjoittaa näin hiljaisena kesäyönä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
