Vaikka mieli on näennäisesti vapaa 
sama heinäkuun kaiho-teema jatkuu, tämä teksti on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten. tökerö, naiivi, raakaversio. tuli vastaan vanhoja tekstejäni selatessa. kirjoittaisin nykyään toisin, mutta pidän tästä kuitenkin ja siksi julkaisenkin sen nyt muokkaamattomana.

Vaikka Mieli on näennäisesti vapaa, olen silti kahlehdittu tähän maailman suohon, miettimään samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Ratkaisuni eivät tuota tulosta, olen vieläkin yhtä nälkäinen kuin silloin kun astuin tähän jumalattomaan seisovaan pöytään. Tässä paikassa kaikkea on paljon, liikaa, mutta aina oudosti jossain muualla kuin siellä missä minä olen. Kaipaan aina sitä, mitä ei ole kohdallani maailmankaikkeuden salaattibaarissa. Vaikka löytäisinkin gastronomisesti himoitsemani eineksen, en ole tyytynyt.

Olisi äärettömän paljon helppotajuisempaa jos tilanteeni johtuisi ulkomaailmasta. Silloin se olisi korjattavissa yhtä helposti kuin television kanavan vaihto. Mutta minun tilanteeni onkin saanut alkunsa, muhinut ja kasvanut lopulta mammuttimaisiin mittoihin sisäavaruudessa. Tämän sekasortoisen kauppahallin, jota myös mielekseni usein sanon, tiskeillä kaikki on aina tuoretta ja tarjouksessa, ja monta kertaa olen myös nähnyt todellista myyntiä. Mutta vielä useammin olen saanut todistaa kasvottomien statistien lauman virtaavan hallin toisesta päästä sisään ja (ostamatta mitään) toisesta päästä ulos. Mikään ei tartu, kaikki tekee vain epämääräisen suttuisen jäljen, kukaan ei osta mitään. Mutta kun halli suljetaan, kaikki elintarvikkeet täytyy heittää roskiin. Huomenna uudestaan, viimeinen siivooja mutisee sulkiessaan kauppahallin massiiviset ovet.

Se, että haluan kuulla äänen, jota en ole kuullut kahdeksaantoista kuukauteen, ei ole minusta mitenkään merkillistä. Se ääni on esiintynyt viime aikoina unissani, tai tarkemmin sanottuna sen äänen omistaja. Kaunis, lyhyt tyttö, joka oli kerran kauneinta mitä olin ikinä nähnyt. En tiedä hänestä enää mitään muuta kun sen, että hän on yksi selväjärkisimmistä ihmisistä kenet tiedän. Minulla on tunne että hän ymmärtää tilannettani, ja näin olen ymmärtänyt keskusteluistamme ja vaihtamistamme ajatuksenpätkistä. ”Tiedän kyllä, että pelot ja epävarmuudet syövät asioita ympäriltään, vaikka voihan kaiken negatiivisenkin kääntää tuottavaksi.” Se on totta, mutta pelon ja epävarmuuden kalvama ihminen on raunio, varjo itsestään. Vapiseva luuranko joka ei osaa muuta tehdä kuin maata huoneessaan, tuijottaa kattoa ja miettiä. Kuin kärpänen joka törmää lasiin yhä uudestaan ja uudestaan, eikä tajua että vaikka siitä näkee läpi, siitä ei pääse läpi. Mind & matter. Näen itseni, ajatusteni läpi, mutta en pääse etenemään vaikka kuinka yritän. Olen itse, tämä saamaton ja paranoidi itse, tämä elämän vääristäjä, tämä kuihtuva, epäluova yksilö. Olen itse samalla oman elämäni filantropisti ja statisti, herra Jekyll ja Mr. Hyde.

Ja kaikkeen tähän on ratkaisu, lääke. Minun pitäisi komeasti sanoen ”ottaa ohjat käsiini”.


Jos haluatte katsoa elokuvan, joka kertoo nuorten ihmisten kamppailusta lapsuuden ja aikuisuuden välillä, nostalgian täytteisen kuvauksen pikkukaupungista ja ystävyydestä, voitte tehdä huonomminkin kuin katsoa elokuvan nimeltään Hyvästi Falkenberg.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

|◄  76 77 78 79 80 81 82 83 84 85  ►|