Kun istuin Vaaranpuistossa Teuvo Pakkalan valvovien silmien alla ja katselin ylöspäin suureen vaahteraan jossa kiipesi kaksi ystävääni, mietin kaikkea mitä on tapahtunut tänä kesänä. Pitkästä aikaa tulevaisuus on täysin auki, osittain edes. Se pelko (the fear) ei ole väistynyt, mutta nyt ainakin olen vastuussa pelkästään itsestäni. Mitä tahansa teenkin, teen sen nyt yksin.
"I couldn't stand the fear any longer, so I left. Do you feel it, the fear? No? How can you not feel it, man?" kysyi minulta eräs amerikkalainen Hampurissa ikuisuuksia sitten (kuusi vuotta? seitsemän?). Yhtenä päivänä hän jätti kaiken, otti repun selkään ja lähti reissuun. Ja kertoi tuntevansa itsensä ensimmäistä kertaa eläväksi. Kiersimme koko yön auki olevassa DOM-huvipuistossa, joimme olutta, katselimme värivaloja. Keräsimme kolehdin ja kilpailimme rahasta kuka pääsee ensimmäisenä ulos peililabyrintista. Elimme. Silloin en vielä oikeastaan ymmärtänyt, mutta nyt olen alkanut ymmärtää.
En ole ikinä pystynyt ajattelemaan tulevaisuutta, tai suunnittelemaan sitä. Ehkä siksi tämäkin tuli varmasti monelle yllätyksenä. Mutta parempi nyt kuin joskus myöhemmin, paljon parempi. Se on totta, mitä ne laulavat, että kasvaa vuosien paino. Mutta en vaihtaisi päivääkään menneestä kahdeksasta vuodesta. En ainuttakaan.
pahoitteluni sekavasta postista, palaan tähän aiheeseen tulevaisuudessa toivottavasti selkeämmin
7 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
