Kävellen vierekkäin keskellä yötä keskellä viikkoa lumisateessa, taas sataa lunta, märkä lumi tarttuu vaatteisiin ja kenkiin, välillä muutama kortteli väärään suuntaan, siksakkia kaupungin laidan läpi. Vaikea on olla, olisi paljon asioita joita haluaisi sanoa mutta ei minkään vertaa rohkeutta, ehkä puolustuskannalla, odottaen jotain tapahtuvaksi. Odotuksen pilkkoo osiin muutamat repliikit, en tiedä kuvittelenko mutta kumpikin huokaa välillä syvään, minä ainakin, jotenkin on tunne että kaikki on mennyt ohi jo vaikka hetki on nyt siinä.

Ja hetken päästä määränpäässä, tai oikeammin risteyksessä, iskee täysi lamaantuminen, en saa muodostettua yhtäkään järkevää lausetta, päässä humisee, tuijotan tyhjyyteen, kuulen kysymyksen kyllä, vastaan "ei mikään, ei mikään suurempi" vaikka kyllä juuri se suurempi mutta se on nyt liian suuri että sitä voisi sanoa, tai ainahan voisi mutta rohkeus on edelleen kateissa. Muutama katkonainen tyhjä lause, sitten mumistut hyvästit, kääntyminen, askeleet eteenpäin, poispäin. Lunta, tyhjä mieli, heti muutaman askeleen päässä iskee ikävä ja ontto olo, olisinpa uskaltanut, mutta en. Miten voikin tuntua niin 14-vuotiaalta, aikuinen ihminen kävelee yksin keskellä yötä kotiinsa, menee hissillä, avaa oven asuntoon. Riisuu märät vaatteet, laittaa soimaan musiikkia, laittaa musiikin pois, päättää nukkua sohvalla katkonaiset viisi tuntia joiden keskellä siirtyy puoliksi tiedottomana sänkyyn pyörimään.

3 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen

---

|◄ ◄ 61 62 63 64 65 66 67 68 69 70 ► ►|