Unessani hän kerrankin hymyili minulle avoimesti (hän oli kauniimpi kuin koskaan) ja viesti oli selvä; minä hyväksyn sinut sellaisena kun olet ja myös tämän tilanteen, meidät. Heräsin, itkin, ikävöin. Enpä olisi näin epävarma ja huono ihmisten seurassa välillä. On minulla ystäviä, todella hyviä ystäviä (kiitos heille kaikesta), ei sillä, mutta välillä vain edelleen tulee sellaisia aaltoja, tiedättehän, ja kaikki tuntuu jotenkin turhalta; kyseenalaistan kaiken toimintani (mikä lienee ihan tervettä) ja en ole yhtään minkäänlaista seuraa.

"No, sinä olet sellainen ihminen joka selvittää asiat itse omassa päässään" äitini sanoi. Kaikki on helpompaa kuin aiemmin, mutta muutos tapahtuu todella hitaasti, vuosien aikana. Kehitys on parempaan suuntaan. Mutta siltikään en voi sanoa mitään kun joku kysyy onko kaikki hyvin. Ehkä suojelen itseäni, jotenkin? Tai yritän? Suoraan sanottuna: pelkään itseni avaamista, pelkään sitä, että joku voi viedä sieltä jotain, jotain minun ikiomaa. Hullua, tiedän. Ehkä joskus pääsen siitäkin eroon. Sillä välin olen huono puhumaan, sanomaan, kertomaan.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

---

|◄ ◄ 57 58 59 60 61 62 63 64 65 66 ► ►|