Pitää olla rehellinen. Itse olen amatööri kirjoittamisessa, mutta yritän pitää edellistä lausetta ohjeenani. Kaikki kulttuuri, mikä on ikinä koskettanut minua perustuu käsittääkseni tähän samaan ideaan; muodolla ja lopputuloksella ei ole väliä jos on rehellinen. Toisin sanottuna: jos on rehellinen ja pitää siitä mitä tekee, siinä on laatua, laatua kaiken muun näkyvän/kuuluvan takana. Näen tätä koko ajan; parhaat live-keikat ovat niitä kun näet että soittajat nauttivat olostaan lavalla, parhaat blogit ovat niitä joista näkee että kirjoittaja nauttii kirjoittamisesta. (En tietenkään osaa sanoa onko tämä yksi niistä, mutta teen parhaani, ja jos se ei riitä, mikä sitten? Alleviivaten pointtia; en kirjoita ketään tiettyä ihmistä varten, kirjoitan itselleni, kaikki muu kuten imartelevat ja vähemmän imartelevat kommentit ovat ylimääräistä hyvää.)

Kirjoittaminen ja tämän blogin pitäminen on itselleni osaksi terapiaa mutta myös osa suurempaa kehityssuunnitelmaa: pakotan itseni kirjoittamaan siksi että haluan tehdä sitä tulevaisuudessa enemmänkin. Kirjoitan siitä mistä kirjoitan siksi, että se koskettaa minua; nämä ovat asioita jotka pyörivät mielessäni, ja missään vaiheessa en ole väittänyt niiden olevan mitenkään korkeita/hienoja juttuja, mutta ainakin niissä on rehellisyyttä. Kaikkea mitä tapahtuu ja mitä ajattelen en tietenkään voi jakaa, mutta hyvin suuren osan kuitenkin. Osa lukijoista tuntee minut henkilökohtaisestikin, mutta en ikinä promotoi blogiani (paitsi jos käsittelen jotain asiaa, josta olemme ystävieni kanssa puhuneet aiemminkin, tai jonka tiedän kiinnostavan heitä saatan mainita kirjoittaneeni siitä) ja suurin osa lukijoista kuitenkin tuntemattomia ihmisiä, joten harvoin joudun tilanteeseen jossa sensuroin itseäni; uskon, että jos ihmiset eivät pidä siitä mitä tai miten kirjoitan, he eivät lue blogiani enää, mutta toisaalta, ihan samahan se minulle on, kirjoitan tätä edelleen vaikka kukaan ei tätä lukisikaan; alun perin päätös kirjoittaa julkisesti oli masokistinen ajatus siitä, että kirjoitan enemmän kun minulla on jonkinlainen velvollisuus ja julkaisukanava (mikään ei ole säälittävämpää kuin blogi, jota ei päivitetä). Ja kävijämäärät (jos niistä pitää puhua, itse tietysti pidän niitä mielenkiintoisina; kertovathan ne käytännössä sen kuinka mielenkiintoisena juttujani pidetään) ovat tasaisessa nousussa koko ajan.

Olenko kirjoittanut asioista ja saanut kuulla niistä reaalimaailmassa? Olen tietysti, onneksi suurin osa suorasta palautteesta on ollut positiivista, ja negatiiviseen palautteeseenkin on ollut syynsä (osa siitä on johtunut rehellisyydestäni, mutta kun on kerran ottanut itselleen periaatteen..). Jos ihmiset pitävät minua kusipäänä joidenkin juttujen takia mistä kirjoitan täällä niin mitä sitten? Ystäväni kyllä ymmärtävät sen miksi teen tätä, ja antavat varmasti anteeksi jos olen välillä säälittävän nostalginen/teennäinen, sillä taustalla on kuitenkin ajatus kirjoittamisesta itsensä kehittämisen prosessina.

Eräs ystäväni julkaisee omakustanteena rivoja ja häiritseviä mustan huumorin sävyttämiä rujoja undergroundsarjakuvia. Jos en tuntisi tätä ihmistä voisin ajatella lehtien teemojen ja ilmaisutapojen olevan jotenkin teennäisiä, alleviivaavia, shokeeraavia pelkän shokeeraamisen takia, mutta tiedän hänen tehneen käytännössä samankaltaista materiaalia kohta kaksikymmentä vuotta. En vertaa itseäni häneen; hän on yksi harvoista tietämistäni neroista, mutta hänen töissään on juuri rehellisyyttä; ei hän välitä mitä ihmiset ajattelevat hänen töistään, ei ole luultavasti koskaan välittänytkään, mutta hän tekee niitä silti, koska se on sitä mitä hän rakastaa tehdä. Ja näiden rivojen ja rujojen mustavalkokuvien takana (jos pääsee yli pinnallisesta estetiikasta) on usein suuria ideoita (muun muassa) nyky-yhteiskunnasta ja ihmisistä yleensä, enemmän kuin keskimääräisellä perusduunarilla (heitä ollenkaan dissaamatta).

Joten, perusideana tässä kirjoituksessa oli se, että kaikki vaikuttavat ihmiset ketä tiedän ja heidän vaikuttavat työnsä jakavat sen ominaisuuden, että niissä on taustalla rehellisyys ja rehellinen halu ja rakkaus sen asian tekemiseen, ja pelkästään tämä jo erottaa heidän tekemisensä suuresta osasta harmaata massaa. Tämä ajatus ei tietenkään ole mitenkään uusi ja en missään nimessä ota vastuuta sen keksimisestä, mutta ajattelin nyt heittää sen ilmoille, koska sen rehellisyyden merkityksen tajuaminen oli itselleni merkityksellistä. En myöskään halua taaskaan nostaa itseäni mihinkään korokkeelle (miettikää nyt, kirjoitan näitä juttuja nettiin ja niitä lukee parikymmentä ihmistä päivässä, olen ilmeisen suosittu naisien keskuudessa jos ette ole huomanneet) vaan tuoda esille ja samalla itse käsitellä motiivejani tämän homman tekemiseen. Koska tekeminen on aina vaikeampaa kuin tekemättä jättäminen, olen sitä mieltä että jos on päässyt sen ensimmäisen askeleen ohi, on sallittua myös puhua siitä.

4 kommenttia  |  linkki kirjoitukseen

---

|◄ ◄ 54 55 56 57 58 59 60 61 62 63 ► ►|