19/06 
On juhannusaattoa edeltävä ilta. Pari viikkoa sitten irtisanoin itseni. Lokakuun ensimmäisen viikon jälkeen aion keskittyä pelkästään kirjani kirjoittamiseen. Lokakuussa olen ollut samassa työpaikassa viisi ja puoli vuotta. Vaikka työssäni tai työpaikassani ei sinänsä ole mitään suurempaa vikaa, on vajaat kuusi vuotta pitkä aika kolmekymppiselle ihmiselle olla putkeen samassa duunissa, käydä samassa paikassa joka päivä.

Täytin viime viikolla 31 vuotta. Olen miettinyt irtisanoutumista jo jonkin aikaa. Kirjan kirjoittamista olen miettinyt vielä pitempään. Jo kauan aikaa on tuntunut siltä, että en pysty keskittymään kirjoittamiseen täysin jos käyn töissä. En ole muutenkaan ikinä täysin sopeutunut kahdeksasta neljään -rytmiin. Samassa kerroksessa töissä olevat ihmiset ovat kuulleet huhuja päätöksestäni, he tulevat istumaan työpöytäni viereen ja kysyvät kuiskaten: "Ethän sä vaan voi tehdä tuollaista, lopettaa työntekoa?" Heille vastaan – hyvä olo sisälläni velloen – "Miksi en?"

Ihmisiä saattaa kai pelottaa se, että joku lopettaa duunin tekemisen. Osa heistä ehkä haluaisi tehdä saman, mutta he eivät jostain syystä (muka) voi toteuttaa sitä, vaikka kuinka haluaisivatkin. Tottakai se voi olla vaikeaa jos on puoliso, lapsia, asunto- ja autolainaa. Minulla ei ole onneksi mitään sellaista. Siksi näin keskikesällä mietin lämmöllä ensi talvea kun en enää joudu heräämään puoli seitsemältä ja kävelemään tihkusateessa ja loskassa toimistolle.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

|◄  9 10 11 12 13 14 15 16 17 18  ►|