Katson pitkästä aikaa Lost in Translationin, ja kohtaus jossa Charlotte (Scarlet Johansson) kävelee puutarhassa Kyotossa (kohtauksessa soi Airin Alone In Kyoto) ja sitoo oman paperinsa toivomuspuuhun tuo mieleeni erään kokemuksen yli kymmenen vuoden takaa.
Olin 18-vuotias ja juuri muuttanut Kemiin. Samana vuonna ajauduin erään tuttavani kautta nuorten taideleiriprojektiin, joka kokosi seuraavana kesänä parikymmentä nuorta Suomesta, Belgiasta, Slovakiasta ja Virosta Kemiin viettämään muistaakseni reilun viikon tehden yhdessä erilaisia taidetyöpajoja.
Kuten on tavallista tuollaisessa ympäristössä, pari ensimmäistä päivää meni oikeastaan täysin opetellessa olemaan muiden ihmisten ja (tosi mahtavien) ohjaajien kanssa ja tutustumaan toisiin nuoriin. Ryhmät jaettiin muistaakseni toisena päivänä, itse olin musiikkityöpajassa, muita työpajoja olivat ainakin tanssi ja videotaide.
Työpajat kestivät aina suunnilleen normaalin työpäivän verran, mikä antoi meille tarpeeksi aikaa tutustua toisiimme. Long story short (and simple), ihastuin erittäin vahvasti erääseen belgialaiseen punatukkaiseen huilistityttöön, ja hänkin ilmeisesti minuun. Muutamana viimeisenä iltana pyysin häntä tyyliin kävelylle kanssani, mutta hän ei lähtenyt. Kuitenkin viimeisenä iltana, kun juhlimme leirin loppumista (ilman ohjaajia), suutelimme ja vietimme muutenkin kiihkeän parituntisen, humalassa kumpikin tietenkin.
Aiemmin samana päivänä teimme toivomuspuun edesmenneen Kemin Kulttuurivoimalan pihalle. Oma toivomukseni oli "toivottavasti tunnen vielä joskus näin vahvasti". Naiivia, tiedän. Vielä pari vuotta sitten kun kävin Voimalan pihalla etsin siitä samasta puusta niitä toivomuksia - en tietenkään lukeakseni niitä - mutta ne taisivat olla jo silloin Perämeren tuulen viemiä. Edelleen ajattelen lämmöllä niitä ihmisiä. Joidenkin kanssa olen facebookystäviä, mutta sen punatukkaisen huilistitytön kanssa en ole ollut missään yhteydessä sen jälkeen kun kävin leiriä seuraavana kesänä reissulla Euroopassa ylioppilasjuhlarahoillani ja näin häntä käytännössä ohimennen.
Pointti lienee jossain siellä tienoilla että vahvat tunteet ovat vahvoja tunteita juuri sillä hetkellä. Nuorempana ja kokemattomampana ajattelee helposti että omat kokemukset ovat jotenkin ainutlaatuisia. Vanhempana kokee ne samat asiat uudestaan ja uudestaan, ja aina ne vaikuttavat samalla tavalla. Sen tajuaminen ei kuitenkaan vie niiden tunteiden vahvuutta pois. Päinvastoin. Aikuisena on sillä lailla tyhmä että luulee kestävänsä kaiken ihan tuosta vaan, mutta todellisuus on usein täysin eri.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kuvassa fortunani, käteni, viinini ja, no, näettehän te. Fortunan pelaaminen rahasta on yllättävän viihdyttävää hommaa. Tämän kyseisen pelin löysin aikoinaan taloyhtiön roskiksesta. Keppiä ei tarvita koska tässä on hieno metallinen mekaaninen liipaisinjärjestelmä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Taas pätkä kirjasta:
Näen Malkin ja Iran istuvan pöydässä jonkun vaalean naisen kanssa kun tulen sisään. Kävelen tiskille, tilaan punaviinipullon. Kävelen heidän pöytäänsä avattu viinipullo toisessa ja lasi toisessa kädessä. He istuvat siinä kahdestaan, nainen on kadonnut.
"Mihin seuralaisenne katosi?" kysyn.
"G.R."
"Moi."
"Naistenhuoneeseen."
Pöydässä on syödyn aterian jäännökset. Kanakori, käytetyt punaiset servetit pilkuttavat vaaleaa pöytäliinaa kuin veriläiskät.
"Luuletko että hän meni, tiedätkö..?" Ira tekee eleen kädellään, avoimesta suusta alas ja eteenpäin.
"Hän ei ole bulimikko, usko nyt" Malki sanoo hiljaa.
"Ystävämme Malki tässä tapailee syömishäiriöistä naista."
"Miten--", aloitan.
"Ira, turpa kiinni. Et tiedä mistään mitään." Malki katsoo edelleen pöytäliinaa ja pyörittelee kädessään punaviinilasia. Heidän looshinsa on jonkinlaisessa käytävässä, pääsalista rakennuksen sisälle johtavassa huonosti valaistussa tilassa. Katselen hetken taakseni ravintolasaliin. Lasken pullon ja lasin pöydälle ja vääntäydyn Iran viereen ainoalle tyhjälle paikalle.
"Rankka päivä töissä?", Ira sanoo ja viittaa haarukalla punaviiniini. Otan pitkän hörpyn.
"Ira, toimisto on ollut kiinni jo muutaman viikon."
"No mitä nyt? Mitä on tapahtunut?"
"Ei mitään, jotenkin on vaan ollut täysin masentava päivä. Kyllä se tästä."
"Se on totta, kyllä se tästä. Olisit tullut kymmenen minuuttia aiemmin olisit saanut safkaa."
"Söin vasta, kiitos."
Istumme hiljaa jonkin aikaa, Ira tuijottelee virkeän näköisenä ravintolasaliin kuin etsien sieltä jotain. Malki viikkaa viimeisestä koskemattomasta punaisesta servetistä jotain kömpelöä origamia, tai sitten taittelee sitä muuten vain. Istun pää tyhjänä päivän jäljiltä ja tunnen kuinka ensimmäinen lasi viiniä toimii. Tämä paikka on jotenkin tummanpunainen (vai viininpunainen?) joka paikasta, vain pöytien yläpuolella (ja meidän käytävämme seinillä) on keltaisenvalkoisia varjostimia, valokeilat tekevät valaisemistaan kohdista jotenkin kiiltävän ja märän oloisia. Taas mieleeni tulee veri. Masentavan päivän ilta, mutta tällä hetkellä kaikki on hyvin. Iran ja Malkin välinen kyräily vaikuttaa tietysti myös, varsinkin kun olen huonolla tuulella jo valmiiksi. Olen yrittänyt pysyä erossa heidän jutuistaan, aiemminkin, mutta koska suurin osa heidän ns. riidoistaan on täysin lapsellisia (puhumattakaan siitä että he oikeasti rakastavat toisiaan) se on aina vaikeaa. Päätän odottaa vielä yhden tai kahden lasillisen verran, ehkä he palaavat itsekin normaaleiksi siihen mennessä.
Malkin seuralainen palaa takaisin pöytään, tapahtuu normaali esittely. Naisen nimi on Ramon. En ota esille käsitystäni, että Ramon on miehen nimi. Miksi ei. Ramon kaivaa käsilaukkuaan, minä olen tällä menolla parin minuutin päästä kolmannessa lasissa menossa.
"Haluatteko?" Ramon kysyy. Hän on kaivanut esille pienen lasisen pilleripurkin.
"Mitä siinä on?"
"Toivon ja toisaalta en toivo sen olevan ekstaasia", Malki sanoo.
"D-vitamiinia." Ramon nostaa purkin kasvojensa viereen. "Ekstaasia? En uskoisi sinusta, pikku-Malki."
Malki kaataa itselleen lisää viiniä. "En tiedä onko se hyvä vai huono asia."
"Otatteko?"
Hän jakaa meille kaikille valkoiset kapselit.
"Pitkää ikää", Ira sanoo ja ottaa huikan.
"Älkäämme koskaan katuko tätä", Ramon sanoo melodramaattisesti, kolauttaa purkin pöydälle ja ottaa vitamiininsa jollain tequila sunrisen näköisellä drinkinpuolikkaalla.
"Kristuksen ruumis ja veri", sanon ja nostan heille kolmatta punaviinilasiani.
"Teidän ruumisarkuillenne, jotka veistetään hienoimmasta puusta jonka istutan huomenna aamulla", Malki lausuu monotonisella äänellä. Ihan hyvä, ajattelen.
"En tiedä teistä, mutta aion ottaa vielä yhden", Ramona sanoo ja nousee pöydästä. Katson syrjäsilmällä Malkia, ja kysyn "Ira"?
"Ehdottomasti".
"Tuo minullekin", sanon ja heilutan pulloani.
Nousen ja päästän Iran ylös. Istun hänen paikalleen vastapäätä Malkia. Ravintolassa soi hyvä tumma saksofonibiisi. Juon loput viinit suoraan pullosta ja laitan pullon omalle paikalleni. Vaihdan katseen Malkin kanssa ja nousen ja kävelen käytävää eteenpäin kohti miestenhuonetta, syvemmälle rakennukseen.
Kaiken tällaisen takia haluaisin lykätä takaisin lähtemistä, tällaisina hetkinä tuntuu siltä että voisin jäädä tänne. Onko se realistinen vaihtoehto? On myös olemassa mahdollisuus että kaikki muuttuu jotenkin jos jään. Tiedättehän tarinat ihmisistä jotka kasvavat eroon toisistaan; entiset parhaat ystävät soittelevat toisilleen jostain kaukaisesta velvollisuudentunteen rippeestä parin kuukauden ajan, kumpikin on liian kiireinen tehdäkseen muuta kuin avoimia suunnitelmia. Lopussa ihminen huomaa etääntyneensä ihmisestä, ihmisistä. Niin minulla on käynyt Malkin ja Iran kanssa. Siksi suurimman osan ajasta ajattelen lähtemistä positiivisella mielellä, mutta tällaiset hetket saavat minut tuntemaan syyllisyyttä siitä että aion jättää heidät tänne ilmoittamatta mitään. Toisaalta ymmärrän tietenkin sen, että en ole heille mitään velkaa, ja että he ovat kaksi aikuista ihmistä jotka kyllä osaavat pitää huolta itsestään. Ja kuka tietää, ehkä tapaamme vielä joskus jossain. Palaan takaisin pöytään.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
En puhunut arkipäivinä kenenkään kanssa. Sekään ei tietenkään tee hyvää mielenterveydelle. Eilen kävin ihmisten luona, kutsuttuna, kommentoin televisio-ohjelmia, puhuin pitkästä aikaa, vietin laatuaikaa kahden kissan kanssa.
Tänään parvekelasit olivat jäätyneet ulkopuolelta niin että niistä ei nähnyt läpi. Kun lämmitin lasia peukalollani jää suli toiselta puolelta noin kymmenen sekuntin viiveellä. Sulatin lasiin hymynaaman, mutta jo puolen tunnin päästä se oli kadonnut kun sää lauhtui ja jää suli.
Välillä kaikki tuntuu niin turhalta ja surulliselta. Silloin yritän muistuttaa itselleni että se on vain tämä vuodenaika ja että kaikki paranee automaattisesti ja saman tien jos teen jotain, käyn jossain, poistun tältä ainaiselta mukavuusalueeltani.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Järkyttävää kuinka vaikeaa on päästä irti vanhoista tavoista. Kesken työpäivän vilkuilen puhelintani jos hän olisi soittanut tai viestinyt, mikä on tuplasti outoa sen takia että en pitänyt siitä että hän soitti minulle työpäivän aikana. Istun kahvilassa ystäväni kanssa, tarkkailen kelloa vaikka mihinkään ei ole kiire, en ole sopinut mitään. Puhuimmekin tästä. Outoa.
Kotoa löytyy pieniä asioita: kirjan välistä vanha muistivihon sivu johon hän on piirtänyt profiilini. Jääkaapin ovessa on edelleen ikivanhoja kirjoituksia: JONES OSTA RÖÖKIÄ tai MUISTA KAHVIMAITO. Siivotessa lattialta löytyy hiuspinni, keittiön kaapissa on pikakahvia, pakkasessa marjoja.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Goethe's final words: "More light." Ever since we crawled out of that primordial slime, that's been our unifying cry, "More light." Sunlight. Torchlight. Candlelight. Neon, incandescent lights that banish the darkness from our caves to illuminate our road, the insides of our refrigerators. Big floods for the night games at Soldier's Field. Little tiny flashlights for those books we read under the covers when we're supposed to be asleep. Light is more than watts and footcandles. Light is metaphor... Thy word is a lamp unto my feet... Rage rage against the dying of the light... Lead, kindly light, amid the circling gloom, lead thou me on; The night is dark, and I am far from home; Lead thou me on. Arise, shine, for thy light has come. ...Light is knowledge, light is life, light is light.
Tämä on omistettu sinulle, joka kaipaat valoa tällä hetkellä. Pimeys on vallannut maailman, mutta kaiken senkin keskellä täytyy silti olla (ja onkin) valoa. Jos ei tänään, huomenna. Mitä voimme tehdä muuta kuin luoda oman valomme, odottaa sitä päivää kun valo viimeinkin tulee pyytämättä, silloin emme enää voi muistaa kuinka pimeää oli.
part I
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Luulen että teen tästä blogista pelkästään Villi Pohjola -kuvablogin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
kommentoi | linkki kirjoitukseen