Mikä on parasta: se että kaksi komediasarjaa tapahtuvat samassa universumissa. Eli Kramer (Seinfeld) asuu Paulin (Hulluna Sinuun) vuokrakämpässä. Dig it?
kommentoi | linkki kirjoitukseen
The Watch That Ends The Night, Allan Wolf
Blogi täytti viisi vuotta tuossa jo pari viikkoa sitten. 5! Wow.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
En tiedä miksi, mutta nauroin tälle ääneen monta minuuttia. Ehkä se johtuu näistä talvilomapäivistä, jolloin on täysin ok viettää aamupäivää rommikolan ja Villi Pohjolan viimeisen tuotantokauden parissa.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen nyt parin päivän aikana päivitellyt blogin ulkoasua. Jos joku näyttää oudolta, päivitä sivu shift pohjassa (tyhjentää sivukohtaisen välimuistin). Enjoy.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Omakuva kesältä 2006.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Netflix on tullut tarpeeseen, viikonloppu on mennyt kipeänä (norovirus). Breaking Badin ensimmäisen kauden neljännen jakson erään kohtauksen taustalla (päähenkilön takapihan muurissa) huomasin tutun hahmon, josta kirjoitin viimeksi vuosia sitten. Tässä myös piirtämäni luonnos samasta hahmosta.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Katson pitkästä aikaa Lost in Translationin, ja kohtaus jossa Charlotte (Scarlet Johansson) kävelee puutarhassa Kyotossa (kohtauksessa soi Airin Alone In Kyoto) ja sitoo oman paperinsa toivomuspuuhun tuo mieleeni erään kokemuksen yli kymmenen vuoden takaa.
Olin 18-vuotias ja juuri muuttanut Kemiin. Samana vuonna ajauduin erään tuttavani kautta nuorten taideleiriprojektiin, joka kokosi seuraavana kesänä parikymmentä nuorta Suomesta, Belgiasta, Slovakiasta ja Virosta Kemiin viettämään muistaakseni reilun viikon tehden yhdessä erilaisia taidetyöpajoja.
Kuten on tavallista tuollaisessa ympäristössä, pari ensimmäistä päivää meni oikeastaan täysin opetellessa olemaan muiden ihmisten ja (tosi mahtavien) ohjaajien kanssa ja tutustumaan toisiin nuoriin. Ryhmät jaettiin muistaakseni toisena päivänä, itse olin musiikkityöpajassa, muita työpajoja olivat ainakin tanssi ja videotaide.
Työpajat kestivät aina suunnilleen normaalin työpäivän verran, mikä antoi meille tarpeeksi aikaa tutustua toisiimme. Long story short (and simple), ihastuin erittäin vahvasti erääseen belgialaiseen punatukkaiseen huilistityttöön, ja hänkin ilmeisesti minuun. Muutamana viimeisenä iltana pyysin häntä tyyliin kävelylle kanssani, mutta hän ei lähtenyt. Kuitenkin viimeisenä iltana, kun juhlimme leirin loppumista (ilman ohjaajia), suutelimme ja vietimme muutenkin kiihkeän parituntisen, humalassa kumpikin tietenkin.
Aiemmin samana päivänä teimme toivomuspuun edesmenneen Kemin Kulttuurivoimalan pihalle. Oma toivomukseni oli "toivottavasti tunnen vielä joskus näin vahvasti". Naiivia, tiedän. Vielä pari vuotta sitten kun kävin Voimalan pihalla etsin siitä samasta puusta niitä toivomuksia - en tietenkään lukeakseni niitä - mutta ne taisivat olla jo silloin Perämeren tuulen viemiä. Edelleen ajattelen lämmöllä niitä ihmisiä. Joidenkin kanssa olen facebookystäviä, mutta sen punatukkaisen huilistitytön kanssa en ole ollut missään yhteydessä sen jälkeen kun kävin leiriä seuraavana kesänä reissulla Euroopassa ylioppilasjuhlarahoillani ja näin häntä käytännössä ohimennen.
Pointti lienee jossain siellä tienoilla että vahvat tunteet ovat vahvoja tunteita juuri sillä hetkellä. Nuorempana ja kokemattomampana ajattelee helposti että omat kokemukset ovat jotenkin ainutlaatuisia. Vanhempana kokee ne samat asiat uudestaan ja uudestaan, ja aina ne vaikuttavat samalla tavalla. Sen tajuaminen ei kuitenkaan vie niiden tunteiden vahvuutta pois. Päinvastoin. Aikuisena on sillä lailla tyhmä että luulee kestävänsä kaiken ihan tuosta vaan, mutta todellisuus on usein täysin eri.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kuvassa fortunani, käteni, viinini ja, no, näettehän te. Fortunan pelaaminen rahasta on yllättävän viihdyttävää hommaa. Tämän kyseisen pelin löysin aikoinaan taloyhtiön roskiksesta. Keppiä ei tarvita koska tässä on hieno metallinen mekaaninen liipaisinjärjestelmä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen