En tiedä miksi, mutta nauroin tälle ääneen monta minuuttia. Ehkä se johtuu näistä talvilomapäivistä, jolloin on täysin ok viettää aamupäivää rommikolan ja Villi Pohjolan viimeisen tuotantokauden parissa.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen nyt parin päivän aikana päivitellyt blogin ulkoasua. Jos joku näyttää oudolta, päivitä sivu shift pohjassa (tyhjentää sivukohtaisen välimuistin). Enjoy.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Omakuva kesältä 2006.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Netflix on tullut tarpeeseen, viikonloppu on mennyt kipeänä (norovirus). Breaking Badin ensimmäisen kauden neljännen jakson erään kohtauksen taustalla (päähenkilön takapihan muurissa) huomasin tutun hahmon, josta kirjoitin viimeksi vuosia sitten. Tässä myös piirtämäni luonnos samasta hahmosta.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Katson pitkästä aikaa Lost in Translationin, ja kohtaus jossa Charlotte (Scarlet Johansson) kävelee puutarhassa Kyotossa (kohtauksessa soi Airin Alone In Kyoto) ja sitoo oman paperinsa toivomuspuuhun tuo mieleeni erään kokemuksen yli kymmenen vuoden takaa.
Olin 18-vuotias ja juuri muuttanut Kemiin. Samana vuonna ajauduin erään tuttavani kautta nuorten taideleiriprojektiin, joka kokosi seuraavana kesänä parikymmentä nuorta Suomesta, Belgiasta, Slovakiasta ja Virosta Kemiin viettämään muistaakseni reilun viikon tehden yhdessä erilaisia taidetyöpajoja.
Kuten on tavallista tuollaisessa ympäristössä, pari ensimmäistä päivää meni oikeastaan täysin opetellessa olemaan muiden ihmisten ja (tosi mahtavien) ohjaajien kanssa ja tutustumaan toisiin nuoriin. Ryhmät jaettiin muistaakseni toisena päivänä, itse olin musiikkityöpajassa, muita työpajoja olivat ainakin tanssi ja videotaide.
Työpajat kestivät aina suunnilleen normaalin työpäivän verran, mikä antoi meille tarpeeksi aikaa tutustua toisiimme. Long story short (and simple), ihastuin erittäin vahvasti erääseen belgialaiseen punatukkaiseen huilistityttöön, ja hänkin ilmeisesti minuun. Muutamana viimeisenä iltana pyysin häntä tyyliin kävelylle kanssani, mutta hän ei lähtenyt. Kuitenkin viimeisenä iltana, kun juhlimme leirin loppumista (ilman ohjaajia), suutelimme ja vietimme muutenkin kiihkeän parituntisen, humalassa kumpikin tietenkin.
Aiemmin samana päivänä teimme toivomuspuun edesmenneen Kemin Kulttuurivoimalan pihalle. Oma toivomukseni oli "toivottavasti tunnen vielä joskus näin vahvasti". Naiivia, tiedän. Vielä pari vuotta sitten kun kävin Voimalan pihalla etsin siitä samasta puusta niitä toivomuksia - en tietenkään lukeakseni niitä - mutta ne taisivat olla jo silloin Perämeren tuulen viemiä. Edelleen ajattelen lämmöllä niitä ihmisiä. Joidenkin kanssa olen facebookystäviä, mutta sen punatukkaisen huilistitytön kanssa en ole ollut missään yhteydessä sen jälkeen kun kävin leiriä seuraavana kesänä reissulla Euroopassa ylioppilasjuhlarahoillani ja näin häntä käytännössä ohimennen.
Pointti lienee jossain siellä tienoilla että vahvat tunteet ovat vahvoja tunteita juuri sillä hetkellä. Nuorempana ja kokemattomampana ajattelee helposti että omat kokemukset ovat jotenkin ainutlaatuisia. Vanhempana kokee ne samat asiat uudestaan ja uudestaan, ja aina ne vaikuttavat samalla tavalla. Sen tajuaminen ei kuitenkaan vie niiden tunteiden vahvuutta pois. Päinvastoin. Aikuisena on sillä lailla tyhmä että luulee kestävänsä kaiken ihan tuosta vaan, mutta todellisuus on usein täysin eri.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kuvassa fortunani, käteni, viinini ja, no, näettehän te. Fortunan pelaaminen rahasta on yllättävän viihdyttävää hommaa. Tämän kyseisen pelin löysin aikoinaan taloyhtiön roskiksesta. Keppiä ei tarvita koska tässä on hieno metallinen mekaaninen liipaisinjärjestelmä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Taas pätkä kirjasta:
Näen Malkin ja Iran istuvan pöydässä jonkun vaalean naisen kanssa kun tulen sisään. Kävelen tiskille, tilaan punaviinipullon. Kävelen heidän pöytäänsä avattu viinipullo toisessa ja lasi toisessa kädessä. He istuvat siinä kahdestaan, nainen on kadonnut.
"Mihin seuralaisenne katosi?" kysyn.
"G.R."
"Moi."
"Naistenhuoneeseen."
Pöydässä on syödyn aterian jäännökset. Kanakori, käytetyt punaiset servetit pilkuttavat vaaleaa pöytäliinaa kuin veriläiskät.
"Luuletko että hän meni, tiedätkö..?" Ira tekee eleen kädellään, avoimesta suusta alas ja eteenpäin.
"Hän ei ole bulimikko, usko nyt" Malki sanoo hiljaa.
"Ystävämme Malki tässä tapailee syömishäiriöistä naista."
"Miten--", aloitan.
"Ira, turpa kiinni. Et tiedä mistään mitään." Malki katsoo edelleen pöytäliinaa ja pyörittelee kädessään punaviinilasia. Heidän looshinsa on jonkinlaisessa käytävässä, pääsalista rakennuksen sisälle johtavassa huonosti valaistussa tilassa. Katselen hetken taakseni ravintolasaliin. Lasken pullon ja lasin pöydälle ja vääntäydyn Iran viereen ainoalle tyhjälle paikalle.
"Rankka päivä töissä?", Ira sanoo ja viittaa haarukalla punaviiniini. Otan pitkän hörpyn.
"Ira, toimisto on ollut kiinni jo muutaman viikon."
"No mitä nyt? Mitä on tapahtunut?"
"Ei mitään, jotenkin on vaan ollut täysin masentava päivä. Kyllä se tästä."
"Se on totta, kyllä se tästä. Olisit tullut kymmenen minuuttia aiemmin olisit saanut safkaa."
"Söin vasta, kiitos."
Istumme hiljaa jonkin aikaa, Ira tuijottelee virkeän näköisenä ravintolasaliin kuin etsien sieltä jotain. Malki viikkaa viimeisestä koskemattomasta punaisesta servetistä jotain kömpelöä origamia, tai sitten taittelee sitä muuten vain. Istun pää tyhjänä päivän jäljiltä ja tunnen kuinka ensimmäinen lasi viiniä toimii. Tämä paikka on jotenkin tummanpunainen (vai viininpunainen?) joka paikasta, vain pöytien yläpuolella (ja meidän käytävämme seinillä) on keltaisenvalkoisia varjostimia, valokeilat tekevät valaisemistaan kohdista jotenkin kiiltävän ja märän oloisia. Taas mieleeni tulee veri. Masentavan päivän ilta, mutta tällä hetkellä kaikki on hyvin. Iran ja Malkin välinen kyräily vaikuttaa tietysti myös, varsinkin kun olen huonolla tuulella jo valmiiksi. Olen yrittänyt pysyä erossa heidän jutuistaan, aiemminkin, mutta koska suurin osa heidän ns. riidoistaan on täysin lapsellisia (puhumattakaan siitä että he oikeasti rakastavat toisiaan) se on aina vaikeaa. Päätän odottaa vielä yhden tai kahden lasillisen verran, ehkä he palaavat itsekin normaaleiksi siihen mennessä.
Malkin seuralainen palaa takaisin pöytään, tapahtuu normaali esittely. Naisen nimi on Ramon. En ota esille käsitystäni, että Ramon on miehen nimi. Miksi ei. Ramon kaivaa käsilaukkuaan, minä olen tällä menolla parin minuutin päästä kolmannessa lasissa menossa.
"Haluatteko?" Ramon kysyy. Hän on kaivanut esille pienen lasisen pilleripurkin.
"Mitä siinä on?"
"Toivon ja toisaalta en toivo sen olevan ekstaasia", Malki sanoo.
"D-vitamiinia." Ramon nostaa purkin kasvojensa viereen. "Ekstaasia? En uskoisi sinusta, pikku-Malki."
Malki kaataa itselleen lisää viiniä. "En tiedä onko se hyvä vai huono asia."
"Otatteko?"
Hän jakaa meille kaikille valkoiset kapselit.
"Pitkää ikää", Ira sanoo ja ottaa huikan.
"Älkäämme koskaan katuko tätä", Ramon sanoo melodramaattisesti, kolauttaa purkin pöydälle ja ottaa vitamiininsa jollain tequila sunrisen näköisellä drinkinpuolikkaalla.
"Kristuksen ruumis ja veri", sanon ja nostan heille kolmatta punaviinilasiani.
"Teidän ruumisarkuillenne, jotka veistetään hienoimmasta puusta jonka istutan huomenna aamulla", Malki lausuu monotonisella äänellä. Ihan hyvä, ajattelen.
"En tiedä teistä, mutta aion ottaa vielä yhden", Ramona sanoo ja nousee pöydästä. Katson syrjäsilmällä Malkia, ja kysyn "Ira"?
"Ehdottomasti".
"Tuo minullekin", sanon ja heilutan pulloani.
Nousen ja päästän Iran ylös. Istun hänen paikalleen vastapäätä Malkia. Ravintolassa soi hyvä tumma saksofonibiisi. Juon loput viinit suoraan pullosta ja laitan pullon omalle paikalleni. Vaihdan katseen Malkin kanssa ja nousen ja kävelen käytävää eteenpäin kohti miestenhuonetta, syvemmälle rakennukseen.
Kaiken tällaisen takia haluaisin lykätä takaisin lähtemistä, tällaisina hetkinä tuntuu siltä että voisin jäädä tänne. Onko se realistinen vaihtoehto? On myös olemassa mahdollisuus että kaikki muuttuu jotenkin jos jään. Tiedättehän tarinat ihmisistä jotka kasvavat eroon toisistaan; entiset parhaat ystävät soittelevat toisilleen jostain kaukaisesta velvollisuudentunteen rippeestä parin kuukauden ajan, kumpikin on liian kiireinen tehdäkseen muuta kuin avoimia suunnitelmia. Lopussa ihminen huomaa etääntyneensä ihmisestä, ihmisistä. Niin minulla on käynyt Malkin ja Iran kanssa. Siksi suurimman osan ajasta ajattelen lähtemistä positiivisella mielellä, mutta tällaiset hetket saavat minut tuntemaan syyllisyyttä siitä että aion jättää heidät tänne ilmoittamatta mitään. Toisaalta ymmärrän tietenkin sen, että en ole heille mitään velkaa, ja että he ovat kaksi aikuista ihmistä jotka kyllä osaavat pitää huolta itsestään. Ja kuka tietää, ehkä tapaamme vielä joskus jossain. Palaan takaisin pöytään.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
En puhunut arkipäivinä kenenkään kanssa. Sekään ei tietenkään tee hyvää mielenterveydelle. Eilen kävin ihmisten luona, kutsuttuna, kommentoin televisio-ohjelmia, puhuin pitkästä aikaa, vietin laatuaikaa kahden kissan kanssa.
Tänään parvekelasit olivat jäätyneet ulkopuolelta niin että niistä ei nähnyt läpi. Kun lämmitin lasia peukalollani jää suli toiselta puolelta noin kymmenen sekuntin viiveellä. Sulatin lasiin hymynaaman, mutta jo puolen tunnin päästä se oli kadonnut kun sää lauhtui ja jää suli.
Välillä kaikki tuntuu niin turhalta ja surulliselta. Silloin yritän muistuttaa itselleni että se on vain tämä vuodenaika ja että kaikki paranee automaattisesti ja saman tien jos teen jotain, käyn jossain, poistun tältä ainaiselta mukavuusalueeltani.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
