kommentoi | linkki kirjoitukseen
.gif)
Maalaus, jonka ostin pari viikkoa sitten ystävältäni Lauri Mäkimurrolta (aiemmin).
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Ja niin vain on taas käynyt, kohta on maaliskuu, ensimmäinen kevätkuukausi. Jo viikko pari sitten alkoi olla valoisaa kun kävelin töistä kotiin. Vietän talvilomapäivää lukien Paul Austerin Winter Journalia ja siirtäen tunti kerrallaan eteenpäin jo monta kertaa siirtämääni aikomusta viimeinkin skannata talven aikana kuvaamani materiaalit, tai ainakin sen osan niistä, jonka uskon olevan tarpeeksi hyvää ja mielenkiintoista näyttelyprojektiamme ajatellen.
Elän tällä hetkellä jonkinlaista muutoskautta, tai sitä hiljaista kautta ennen muutosta. Kaupunki, johon muutin vuonna 2007 ei tunnu antavan enää juuri mitään. Monet asiat ovat muuttuneet vähintään kerran: bändiä ei enää ole, rakkaussuhteet ovat kariutuneet yksi toisensa jälkeen, useat läheisimmät ystäväni asuvat nykyään jossain muualla. Näiden asioiden poistuttua elämästäni niiden tilalle ei ole tullut mitään. Se tuntuu ajatuksena välillä hermostuttavalta. En tarkoita että yksin eläminen ja oleminen olisi tässä se ongelma (jos voi sanoa että tässä mitään ongelmaa onkaan), lähinnä vain vähitellen on alkanut syntyä ajatus liikkua eteenpäin, ehkä jättää tämä kaupunki ja sen ihmiset, aloittaa jotain uutta jossain muualla. Tai jatkaa vanhoja ystävyyssuhteita jossain toisessa kaupungissa. Nämä ajatukset ovat kuitenkin vielä aika uusia. Tiedän, että mitä tahansa voi tapahtua millä hetkellä tahansa. Tiedän myös, että tämä pitkä ja vaikeahko talvi antaa oman panoksensa siihen ajatukseen, että kaikki elämässäni on liian staattista ja paikalleen jämähtänyttä.
Olen kuitenkin ottanut tarkoituksella rauhallisesti. Näinä aikoina vakituinen, mielenkiintoinen ja mieluisa työpaikka omalla alalla on kunnioitettava asia, ja tarkoitukseni on pysyä töissä ainakin sen aikaa, että saan maksettua lainani pois. Muutama todella hyvä ystäväni, jotka olivat luonani ystävänpäivän illan ja yön, kehittelivät jo puolestani muutto- ja kesäsuunnitelmia, mitkä kuulostivat aivan liian hyviltä voidakseen toteutua. Mutta toisaalta niissä ei ollut mitään epärealististakaan. Olin otettu siitä miten he olivat valmiita auttamaan. Vielä en ole lyönyt mitään lukkoon, enkä usko että tulen tekemään sitä vielä muutamaan hetkeen. Mutta jotain on kuitenkin tapahtumassa.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kirjoitettu alun perin 25. helmikuuta 2010
Friends slay the Demons in your head
(Ink, Markers, Digital Color, 11x17)
Christy C. Road, 2006
Joskus on vaikeaa pitkän työpäivän jälkeen arkena tavata ystäviä. Kun pääsee töistä ei halua tehdä mitään muuta kuin olonsa mukavaksi ja tiedättekö vaan olla ja tehdä sitä mitä juuri sillä hetkellä haluaa. Tällä hetkellä se on Kerplunk!in kuuntelua, neljän kynttilän valon katselua ja blogikirjoittamista. Ulkona tehtaan siniharmaa leveä savu halkaisee taivaan, jolla näkyy vielä auringonvalon viimeiset hetket. Musiikista tulee mieleen kesät kymmenen vuotta sitten ja tällä hetkellä kaikki on todella hyvin. Raskas työviikko on mennyt yllättävän mukavasti ja huomenna on perjantai (ja palkkapäivä, kulutin viimeiset rahani toissapäivänä ruokaostoksiin).
Kyllä ystäviäkin on mukava nähdä, ja mahdollisimman yhtäkkiset suunnitelmat ovat todella piristäviä. Onneksi ympärilläni olevat ihmiset ovat suunnilleen samantyyppisiä, viihdymme monet myös yksin, ja joskus arkipäivät menevätkin niin että en näe ainoatakaan ystävistäni. Mutta, tietysti, kun tapaamme perjantaina työviikon jälkeen oluiden tai viinipullojen merkeissä on aina kiva nähdä. Viikot viettää mielellään hiljaiseloa kun tietää että viikonloppuna on mahdollisuus tehdä jotain kivaa ystävien kanssa. Tai olla yksin kotona, katsoa leffoja, kokkailla, nähdä oma asunto pitkästä aikaa auringonvalossa. Ja lähteä vaikka illalla ystävän luona käymään.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Niin tosiaan, blogin synttärit jne. Ei jaksa. Frasier-maratooni. Useita asioita mitä pitäisi tehdä. Ei niitäkään. Palataan asiaan ensi viikolla. Kiitos kaikesta, kuitenkin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
I know everything feels very scary, but you can try to focus on this one amazing truth when you're alone and feeling overwhelmed: No one deserves to be miserable. No one in the world. Nothing you've done in your life has earned you this constant pummeling of background radiation thick with anxiety and self-hatred. That's a useful bit of information for when you need to comfort yourself; it reconnects you with a very basic sort of humanity, which can seem so far away when you're mired in feeling awful and unworthy. So here's to studio apartment karaoke and earnest letters and new hobbies and self-edification and heroes, right? (Right!)
Ask Metafilter: "How to enjoy 'me-time'?"
En ole oikeastaan itse kärsinyt tästä aikoihin, mutta tunnistan oireet ja allekirjoitan. Sinä, joka murehdit ja olet liikaa oman pääsi sisällä, lue koko ketju.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Yksi asia, jonka olen oppinut vasta aikuisiällä on se, että päätökset pitää tehdä aina uudestaan ja uudestaan. Ei ole mahdollista tehdä päätöstä ja unohtaa koko asiaa. Se pitää muistaa ja toimia sen mukaan. Yleensä jotain kohti tai poispäin jostain. Päätös on yleensä ensimmäinen askel hyvin pitkällä matkalla, se ei yleensä ratkaise itsessään mitään. Onko päätös edes tarpeellinen, miksi ei voi toimia kohti haluttua määränpäätä ilman suurta julistusta, jonka käytännössä ainoa sisältö on ilmoitus siitä, että haluaa muuttaa elämäänsä tai saavuttaa tietyn asian?
Tietysti julkinen päätös voi toimia muutoksen katalyyttinä tai tukena, mutta sillä on myös toinen puoli. Jos muutos tai määränpään saavuttaminen tapahtuu hitaammin kuin haluaisimme, saatamme ruoskia itseämme sen mukaan, kuinka julkinen päätöksemme oli. Hiljainen päätös voi olla siinä tapauksessa terveellisempi: jos epäonnistun, kukaan muu ei saa tietää.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen naimisissa Netflixin kanssa. Olen lukenut liian monta tylsää kirjaa. Olen yrittänyt auttaa ystäviäni heidän suruissaan. Olen kävellyt liukkailla kaduilla päivittäin. Olen ostanut halvan ja vanhan sähkökitaran ja rakastunut siihen (sori Netflix). Olen laihtunut melkein kymmenen kiloa viime kesän jälkeen. Olen nukkunut mahdollisimman hyvin ja elänyt muutenkin rauhallista elämää. Muutaman kerran olen elänyt myös vähemmän rauhallista elämää. Olen tarjonnut yösijan vanhoille hyville ystävilleni ja viettänyt heidän kanssaan maailman parasta aikaa. Niille, joita en ole nähnyt pitkään aikaan, olen soittanut vähintään muutaman viikon välein. Olen puhunut elämästä vanhempieni kanssa. Olen miettinyt tulevaisuutta ja arvojani, mutta en liikaa. Olen korjannut itse omat kenkäni. Olen kuvannut polaroideja ja käynyt yksin elokuvissa. Olen ollut samassa duunipaikassa nyt viisi vuotta. Ja kohta olen selvinnyt tästäkin tammikuusta.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
