Muuan tähti tuikki jo, ja minä katselin sitä. Ajattelin, että tämä valkea pinta oli miljoonia vuosia ollut avoin vain tähtien katseille. Tahraton liina, levitettynä suoraan taivaan alle. Ja sydämeni alkoi sykkiä kiivaammin, aivan kuin suurta keksintöä tehdessä, kun huomasin tällä valkoisella pinnalla parinkymmenen metrin päässä edessäni mustan kiven.
Seisoin 300 metriä paksun näkinkenkäkerrostuman pinnalla. Oli aivan selvää, että tämä ääretön näkinkenkäkasauma ei voinut sisältää yhtään ainoata kiveä. Aivan alhaalla saattoi olla kivi tai pari, muinoisten geologisten myllerrysten esiin työntämänä. Mutta kuinka niitä olisi voinut joutua tänne vuorelle, korokkeelle? Läpättävin sydämin otin löydön käteeni: se oli musta vierinkivi, iso kuin nyrkki, raskas kuin metalli ja pisaran muotoinen.
Liinalta, joka on levitetty omenapuun alle, kerätään tietysti omenoita, tähtien alle levitetyltä taas tähtien tomua: meteori ei ollut milloinkaan osoittanut selvemmin alkuperäänsä.
Ja oli luonnollista, että vilkaistessani ylöspäin tulin ajatelleeksi, että taivaan omenapuusta oli varmaan pudonnut enemmänkin hedelmiä. Minun pitäisi löytää ne täsmälleen siitä paikasta, johon ne olivat pudonneet, koska satojen tuhansien vuosien kuluessa ei mikään ollut voinut pyyhkäistä niitä paikaltaan. Ja koska niitä ei mitenkään voinut sekoittaa muihin mineraaleihin. Aloitin heti löytöretken saadakseni olettamukseni vahvistetuksi.
Se osoittautui oikeaksi. Kokosin löytöni, suunnilleen yhden kiven jokaista hehtaaria kohden. Ja ne kaikki näyttivät kivettyneiltä laavapisaroilta. Kaikki ne olivat kovia kuin mustat timantit. Ja sillä tavoin saatoin korkealta tähtisateenmittauspaikaltani tehdä ihmeellisen yhteenvedon tuosta hitaasta tulisateesta.
Antoine de Saint-Exupéry, Siipien sankarit, s. 65-66, Tammi, Keltainen pokkari 2009.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Jos olette lukenut blogiani yhtään kauemmin saatatte ehkä muistaa kuinka olen joskus intoillut/horissut kävelyn meditatiivisuudesta ja muista hyödyistä. Kun vielä olin päivätöissä, kävelin toimistolle ja takaisin käytännössä joka päivä. Joskus harvoin menin bussilla puolet menomatkasta. Käveltyä tuli arkipäivänä noin seitsemän kilometriä. Talvipyöräilyä en harrasta.
Tämän talven aikana olen kävellyt selvästi vähemmän kuin aiempina vuosina. Ensin oli sydäntalvi, sitten oli liikaa lunta, sitten liian liukasta. Viime viikon tyydyttävän kävelysaldon katkaisi (auts, ehkä vähän väärä sananvalinta) lauantaina polkupyörän kanssa viereisessä kaupungiosassa joen toisella puolella vedetyt lipat. Aloitin pyöräilykauteni noin klo 13.30 ja lopetin sen noin puoli tuntia myöhemmin. Vasen polveni on edelleen kipeä, käveleminen on tuskaisan näköistä mutta onneksi paranemaan päin. Nautin auringonvalosta parvekkeella, mutta asunnostani en taida voida poistua vielä muutamaan päivään. Mikä on ihan ok: ylimääräistä rahaa ei juurikaan ole ja tekemistä riittää kotonakin. (Mietin myös lahjovani jonkun ystäväni kylään kaupan kautta. Jos toipilaana olo pitkittyy, täytyy asunnossa olla ainakin viiniä ja vessapaperia.)
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Ensimmäinen kevätkuukausi on taas täällä. Kävelyreitit vapautuvat jäästä. Olen paljon rauhallisempi ja onnellisempi kuin viime vuonna tähän aikaan. Olen vasta myöhemmin käsittänyt olleeni aika kireällä sen elämänrytmin kanssa. Silloin oli usein vaikeaa elää hetkessä. Nyt en ahdistu viettäessäni yksin lauantai-iltoja ja pitkiä hitaita arkipäiviä, en ole yksinäinen enkä ajattele menneisyyttä samalla tavalla kuin ennen. Keskityn nykyhetkeen ja saan asioita tehtyä. Koen onnen läikähdyksiä. Niitä, joita on melkein mahdoton tuntea talven pimeydessä.
Muutamana viime yönä on tuullut lujaa, ja minä olen kuunnellut parvekelasien kolinaa ja miettinyt erästä ihmistä, jonka tapasin pitkän tauon jälkeen pari viikonloppua sitten eräissä avajaisissa.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Jos kaikki mikä näyttää rakkaudelta olisi sitä todellisuudessa, hyvä luoja, tämä olisi erilainen ja parempi maailma, ja jopa synkimpiä painajaisia seuraisivat sietämättömän onnelliset päivät.
Ray Loriga, Tokio ei välitä meistä enää, s. 125, Like 2002. Aiemmin.
Olemuksemme hienoimmat ominaisuudet ovat hedelmien pinnalla olevan untuvapeitteen kaltaisia: ne voivat säilyä vain jos niitä käsitellään äärimmäisen hellävaroen. Me emme kuitenkaan kohtele helläsydämisesti sen enempää itseämme kuin toisiakaan.
Henry Thoreau, Elämää metsässä, s. 8, WSOY 2000, suom. Mikko Kilpi.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
On kulunut pari viikkoa niin, että en ole aloittanut ja lopettanut yhtään kirjaa. Ja jos en lue kuin pätkissä jotain, on myös pitkäjänteinen kirjoittaminen vaikeampaa. Viimeksi taisin lukea kokonaan Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Kirja sijoittuu Kuusamoon, mistä myös minun isänpuoleinen sukuni on kotoisin. Nissit ovat hoitaneet 1860-luvulla perustettua Oivangin kestikievaria vuodesta 1893 alkaen. Pauli Keränen valottaa seudun historiaa vuonna 1992 omakustanteena julkaistussa Oivangin historiikissa, suluissa olevat kohdat minun: "Kuten 1800-luvun osassa käy ilmi, on kievaritoimintaa Oivangissa harjoitettu jo 1860-luvulta Olli ja Elias Oivangin (Ervasti) hoitamina vuoteen 1893, jonka jälkeen toimintaa jatkaa Taneli Kustaa Nissi. Oivangin talon Nissit hoitavatkin aluksi yksin kievaria, kunnes toiminnan vilkastuttua 1930-luvun lopuilla kievarin toimintaan osallistuivat myös molemmat Haapakankaan talot (naapuritalot) aina evakkoon lähtöön, eli vuoteen 1944. Oivangin talo on kuitenkin ollut kievaritoiminnan pääpaikka olemassa olonsa ajan. Taneli Kustaa Nissin jälkeen kievarin toimintaa jatkaa hänen poikansa Janne Nissi, jonka jälkeen Janne Nissin poika Arvo Nissi (ukkini) jatkaa kievarin toimintaa sen päättymiseen saakka, eli vuoteen 1951, jolloin kievarin toiminta lakkautettiin aikansa palvelleena. Liikenneolosuhteet olivat parantuneet siinä määrin, että kievarin toimintaa ei enää tarvittu. Alkoi autojen aikakausi." Alkuperäisen kievarin paikalle on poltettujen rakennusten tilalle sotien jälkeen rakennettu mummilani. Mummini ja edesmennyt ukkini (jotka menivät naimisiin 1952) tiesivät siis hyvin Kinnusen kirjassa esiintyvän kätilön, jota myös vuonna 1924 syntyneen ukkini piti käsittääkseni aikoinaan kuljettaa hevosella milloin kenenkin synnytystä auttamaan. Lukekaa se kirja, itse ainakin pidin siitä tosi paljon.
Tuosta historiikista ja Oivangin historiasta pitää kyllä kirjoittaa toiste lisää. Siellä tosiaan asuvat edelleen isäni vaimonsa kanssa, mummini, sekä isän kaksi veljeä perheineen. (Nyt juuri muistin, että olen kirjoittanut siitä seudusta ainakin kerran aiemmin). Viimeksi kävin Oivangissa muutaman vuoden tauon jälkeen viime kesänä, mutta lapsena siellä tuli vietettyä käytännössä kaikki lomat.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Out-takes from the Life of a Happy Man, Jonas Mekas, 2012, 16mm & digital video via this isn't happiness
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Tammikuun alussa pelkäsin sen kuluvan hitaasti. Nyt ollaan jo monta päivää helmikuun puolella, ja edellinen kuukausi on mennyt aivan käsittämättömän nopeasti. Rytmi tuntuu olevan suunnilleen seuraava: visusti kotona torstai-perjantai -akselille saakka (lukemista, kirjoittamista, vähän freelancetöitäkin, kodinhoitoa, kävelylenkkejä, yleistä rauhallisuutta), sitten ehkä pientä aktivoitumista, viikonloppuna hyvien ihmisten näkemistä rahatilanteen, pakollisten menojen ja fiiliksen mukaan. En ole vielä oppinut sunnuntaijuhlimista/-kyläilyä vaikka tarjouksia onkin tullut. Ehkä hyvä niin, sekä lompakolle että yleiselle jaksamiselle. Unet ovat asettuneet aika tarkasti välille 24-10. Päivisin on välillä yllättävän valoisaa, uuden työpöydän äärestä näkee suoraan pihalle, jossa tulee tälläkin hetkellä pihapiirin kaiken äänen mukavasti vaimentavaa lunta. Sitä on tullut parin viime viikon aikana useita kymmeniä senttejä, ja olen oppinut pitämään sen katselusta aivan eri tavalla kuin ennen.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Hyville tarinoille olivat ne sitten tosia tai keksittyjä ja hyville ihmisille, joiden kanssa niitä voi jakaa.
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
