kommentoi | linkki kirjoitukseen
Jos olette lukenut blogiani yhtään kauemmin saatatte ehkä muistaa kuinka olen joskus intoillut/horissut kävelyn meditatiivisuudesta ja muista hyödyistä. Kun vielä olin päivätöissä, kävelin toimistolle ja takaisin käytännössä joka päivä. Joskus harvoin menin bussilla puolet menomatkasta. Käveltyä tuli arkipäivänä noin seitsemän kilometriä. Talvipyöräilyä en harrasta.
Tämän talven aikana olen kävellyt selvästi vähemmän kuin aiempina vuosina. Ensin oli sydäntalvi, sitten oli liikaa lunta, sitten liian liukasta. Viime viikon tyydyttävän kävelysaldon katkaisi (auts, ehkä vähän väärä sananvalinta) lauantaina polkupyörän kanssa viereisessä kaupungiosassa joen toisella puolella vedetyt lipat. Aloitin pyöräilykauteni noin klo 13.30 ja lopetin sen noin puoli tuntia myöhemmin. Vasen polveni on edelleen kipeä, käveleminen on tuskaisan näköistä mutta onneksi paranemaan päin. Nautin auringonvalosta parvekkeella, mutta asunnostani en taida voida poistua vielä muutamaan päivään. Mikä on ihan ok: ylimääräistä rahaa ei juurikaan ole ja tekemistä riittää kotonakin. (Mietin myös lahjovani jonkun ystäväni kylään kaupan kautta. Jos toipilaana olo pitkittyy, täytyy asunnossa olla ainakin viiniä ja vessapaperia.)
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Ensimmäinen kevätkuukausi on taas täällä. Kävelyreitit vapautuvat jäästä. Olen paljon rauhallisempi ja onnellisempi kuin viime vuonna tähän aikaan. Olen vasta myöhemmin käsittänyt olleeni aika kireällä sen elämänrytmin kanssa. Silloin oli usein vaikeaa elää hetkessä. Nyt en ahdistu viettäessäni yksin lauantai-iltoja ja pitkiä hitaita arkipäiviä, en ole yksinäinen enkä ajattele menneisyyttä samalla tavalla kuin ennen. Keskityn nykyhetkeen ja saan asioita tehtyä. Koen onnen läikähdyksiä. Niitä, joita on melkein mahdoton tuntea talven pimeydessä.
Muutamana viime yönä on tuullut lujaa, ja minä olen kuunnellut parvekelasien kolinaa ja miettinyt erästä ihmistä, jonka tapasin pitkän tauon jälkeen pari viikonloppua sitten eräissä avajaisissa.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Todd Hido via this isn't happiness
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Re: 24/02, mitä olen sitten lukenut tämän vuoden puolella?
Kesken ovat tällä hetkellä marraskuusta asti työn alla ollut – ja uskokaa pois se on työtä – Thomas Pynchonin Bleeding Edge, ja kirpparilöydöt Zadie Smithin Risteymiä (jonka luin englanniksi pari vuotta sitten) ja Stephen Kingin Tulisilmä. Uudelleen luettuja: John Hawkesin Adventures in Alaskan Skin Trade, David Gutersonin Lumi peittää setripuut, John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverissä, Junot Díazin This Is How You Lose Her, Paul Austerin Oraakkeliyö.
parts I, II, II revisited, III ja IV.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Jos kaikki mikä näyttää rakkaudelta olisi sitä todellisuudessa, hyvä luoja, tämä olisi erilainen ja parempi maailma, ja jopa synkimpiä painajaisia seuraisivat sietämättömän onnelliset päivät.
Ray Loriga, Tokio ei välitä meistä enää, s. 125, Like 2002. Aiemmin.
Olemuksemme hienoimmat ominaisuudet ovat hedelmien pinnalla olevan untuvapeitteen kaltaisia: ne voivat säilyä vain jos niitä käsitellään äärimmäisen hellävaroen. Me emme kuitenkaan kohtele helläsydämisesti sen enempää itseämme kuin toisiakaan.
Henry Thoreau, Elämää metsässä, s. 8, WSOY 2000, suom. Mikko Kilpi.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
On kulunut pari viikkoa niin, että en ole aloittanut ja lopettanut yhtään kirjaa. Ja jos en lue kuin pätkissä jotain, on myös pitkäjänteinen kirjoittaminen vaikeampaa. Viimeksi taisin lukea kokonaan Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Kirja sijoittuu Kuusamoon, mistä myös minun isänpuoleinen sukuni on kotoisin. Nissit ovat hoitaneet 1860-luvulla perustettua Oivangin kestikievaria vuodesta 1893 alkaen. Pauli Keränen valottaa seudun historiaa vuonna 1992 omakustanteena julkaistussa Oivangin historiikissa, suluissa olevat kohdat minun: "Kuten 1800-luvun osassa käy ilmi, on kievaritoimintaa Oivangissa harjoitettu jo 1860-luvulta Olli ja Elias Oivangin (Ervasti) hoitamina vuoteen 1893, jonka jälkeen toimintaa jatkaa Taneli Kustaa Nissi. Oivangin talon Nissit hoitavatkin aluksi yksin kievaria, kunnes toiminnan vilkastuttua 1930-luvun lopuilla kievarin toimintaan osallistuivat myös molemmat Haapakankaan talot (naapuritalot) aina evakkoon lähtöön, eli vuoteen 1944. Oivangin talo on kuitenkin ollut kievaritoiminnan pääpaikka olemassa olonsa ajan. Taneli Kustaa Nissin jälkeen kievarin toimintaa jatkaa hänen poikansa Janne Nissi, jonka jälkeen Janne Nissin poika Arvo Nissi (ukkini) jatkaa kievarin toimintaa sen päättymiseen saakka, eli vuoteen 1951, jolloin kievarin toiminta lakkautettiin aikansa palvelleena. Liikenneolosuhteet olivat parantuneet siinä määrin, että kievarin toimintaa ei enää tarvittu. Alkoi autojen aikakausi." Alkuperäisen kievarin paikalle on poltettujen rakennusten tilalle sotien jälkeen rakennettu mummilani. Mummini ja edesmennyt ukkini (jotka menivät naimisiin 1952) tiesivät siis hyvin Kinnusen kirjassa esiintyvän kätilön, jota myös vuonna 1924 syntyneen ukkini piti käsittääkseni aikoinaan kuljettaa hevosella milloin kenenkin synnytystä auttamaan. Lukekaa se kirja, itse ainakin pidin siitä tosi paljon.
Tuosta historiikista ja Oivangin historiasta pitää kyllä kirjoittaa toiste lisää. Siellä tosiaan asuvat edelleen isäni vaimonsa kanssa, mummini, sekä isän kaksi veljeä perheineen. (Nyt juuri muistin, että olen kirjoittanut siitä seudusta ainakin kerran aiemmin). Viimeksi kävin Oivangissa muutaman vuoden tauon jälkeen viime kesänä, mutta lapsena siellä tuli vietettyä käytännössä kaikki lomat.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Out-takes from the Life of a Happy Man, Jonas Mekas, 2012, 16mm & digital video via this isn't happiness
kommentoi | linkki kirjoitukseen