Ja aina aika menee nopeammin vaikka itse kävelisit hitaasti. Ja aina on syksy. Vaikka olisi kesä, on sitten myöhemmin kuitenkin aina syksy. Ja vaikka mitään ei sen jälkeen tapahtuisikaan vaikka mitään ei koskaan tapahtuisikaan jotkut asiat jäävät mieleen. Se on hullua, eikö? Jäävätkö vahvimmin mieleen tapahtuneet asiat vai pelkät menneet mahdollisuudet? Ja onko niissä loppujen lopuksi mitään eroa? Aika ja paikka ja ihmiset ainakin ovat samoja.
5 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Vaatteissa kissan karvoja, ihan joka paikassa, jokaisessa vaatteessa on kissan karvoja. Vuodevaatteet. Sohvan tekstiilit. Täysin uutta. Yllättynyt siitä, kuinka paljon pystyy nukkumaan yhden vuorokauden aikana. Päivät todella hitaita, illat nopeampia, yöt hetkittäin vielä vähän nopeampia. Vieläkin epätodellinen olo, vähän kaikesta. Paluu blogimaailmaan käy hitaasti, hitaasti. Pitäisi nimittäin ehtiä kaikenlaista muutakin. Mutta tässä, tämä, nyt. Välipalaksi, kun uutta haette.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
kommentoi | linkki kirjoitukseen
..ja omaksi suosikikseni nousi heti levyn neljäs biisi, Marjo Leinosen laulama Hopeinen veitsi. Mikä ääni! Mikä biisi! Muutenkin mietin levykaupassa käyntiä tänään töiden jälkeen, tuntuu siltä että kaikki omat levyni on niin tuhanteen kertaan kuunneltuja, ja viimesyksyisessä erossa suurin osa mielenkiintoisista levyistä lähti toisen osapuolen mukaan. Joten näin palkkapäivänä, auringon paistaessa, voisi olla hyvä päivä käydä täydentämässä levykokoelmaa, varsinkin kun edessä on pitkä viikonloppu, hyvää aikaa lueskella ja kuunnella musiikkia.
Anyway, tässä muutama muu hieno J. Karjalaisen biisi:
Ja vielä (tätä ei löytynyt Youtubesta) Rakkauden hinta (Spotify). On banjoineen ja maniskoineen vähän samaa osastoa kuin nuo uusimmat. Karjalaisen musiikkia tuli kuunneltua viime kesänä ja syksystä eteenpäin on mennyt tuskin viikkoakaan että en olisi miehen musiikkia kuunnellut. Uusi levy on paikoitellen paluuta enemmän bändisoitantaan kuin aiemmat Lännen-Jukka-levyt, mikä on banjoon ja Karjalaisen ääneen tuskastuneille varmaankin helpotus. Mut joo, hyvää matskua.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
9.
Twelve minutes of what I happen to know is snow falling in the winter of 1994. Amateur ears might mistake it for static and someone breathing too close to the microphone. She said she distrusted inclement weather that didn’t make any noise. She was unhappy, not in the mood for talking, her cheeks rubbed raw with the cold. She made that scarf herself.
Mix Tape for Dead Girl by Joshua Allen - The Morning News
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Viime viikolla luettua: Ray Lorigan Tokio ei välitä meistä enää (noin kymmenennettä kertaa), kokoelma suomalaista uutta proosaa vuodelta 1966, Jim Thompsonin Pottsville 1280, muutama tarina Isaac Asimovin Roboteista, J.P. Pulkkisen Minä, Laura ja Cary Grant melkein kokonaan ja Roderick Thorpin Vain kuolleen ruumiini yli (johon perustuu yksi maailman parhaista toimintaleffoista).
Nyt lukemista odottaa Philip Rothin Rinta, Leo Tolstoin Sota ja rauha, Klaus Mannin Mefisto, Francoise Saganin Muuan hymy, Waltarin Nuori Johannes ja noin kymmenen muuta kirjaa, jotka ovat tällä hetkellä tiskipöydällä paremman paikan puutteessa. Toinen kirjahylly olisi maalaamista, poraamista ja kokoamista vaille valmis, ja eräs kaunis tyttö lupautui tulemaan avuksi sen maalaamisessa. Ehkä se motivoisi ottamaan tämän taas pari kuukautta venyneen ikuisuusprojektin työn alle? Vielä jostain porakone lainaan.
4 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Kävellen vierekkäin keskellä yötä keskellä viikkoa lumisateessa, taas sataa lunta, märkä lumi tarttuu vaatteisiin ja kenkiin, välillä muutama kortteli väärään suuntaan, siksakkia kaupungin laidan läpi. Vaikea on olla, olisi paljon asioita joita haluaisi sanoa mutta ei minkään vertaa rohkeutta, ehkä puolustuskannalla, odottaen jotain tapahtuvaksi. Odotuksen pilkkoo osiin muutamat repliikit, en tiedä kuvittelenko mutta kumpikin huokaa välillä syvään, minä ainakin, jotenkin on tunne että kaikki on mennyt ohi jo vaikka hetki on nyt siinä.
Ja hetken päästä määränpäässä, tai oikeammin risteyksessä, iskee täysi lamaantuminen, en saa muodostettua yhtäkään järkevää lausetta, päässä humisee, tuijotan tyhjyyteen, kuulen kysymyksen kyllä, vastaan "ei mikään, ei mikään suurempi" vaikka kyllä juuri se suurempi mutta se on nyt liian suuri että sitä voisi sanoa, tai ainahan voisi mutta rohkeus on edelleen kateissa. Muutama katkonainen tyhjä lause, sitten mumistut hyvästit, kääntyminen, askeleet eteenpäin, poispäin. Lunta, tyhjä mieli, heti muutaman askeleen päässä iskee ikävä ja ontto olo, olisinpa uskaltanut, mutta en. Miten voikin tuntua niin 14-vuotiaalta, aikuinen ihminen kävelee yksin keskellä yötä kotiinsa, menee hissillä, avaa oven asuntoon. Riisuu märät vaatteet, laittaa soimaan musiikkia, laittaa musiikin pois, päättää nukkua sohvalla katkonaiset viisi tuntia joiden keskellä siirtyy puoliksi tiedottomana sänkyyn pyörimään.
3 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Niillä on merkattu lapsen käsialalla kirjoitetuista biisien nimistä suosikit, suurin osa kappaleista on merkitty. Perjantai-iltana istun keittiön pöydän ääressä äitini kanssa, keskustellen kaikesta maan ja taivaan välillä. Lauantai menee lueskellen ja kirpputorikierroksella, josta tarttuu mukaan totuttu määrä kirjoja (2-5 kpl), joten kun tulen kotiini sunnuntai-iltana on kirjoja lisää pieni pahvilaatikollinen (joista suurin osa äidin kirjahyllystä pelastettuja, hän hankkiutuu eroon ylimääräisistä kirjoistaan, ylimääräisiä ovat siis miltei kaikki paitsi Päätalot). Lauantaina syön myös ensimmäistä kertaa elämässäni turskaa, joka on todella hyvää, hienorakenteista ja löyhää valkoista kalaa. Lauantai-ilta menee kulttuuriväen kanssa keskustellessa, pöydällä on punaviinipulloja väliltä Etelä-Afrikka - Venäjä, venäläinen punaviini on vahvaa ja makeaa, kuuntelemme lp-levyjä ja tosiaan puhumme kulttuurista, kuvataiteesta ja siitä kuinka Kemi menettää paljon kun Kulttuurivoimala siirtää toimintaansa koko ajan enemmän Ouluun (vaikka olemmekin tästä kaikki mielissämmekin, minä en tietenkään vähiten koska Oulussa asun).
Koko Kemissä olon ajan mielessä pyörivät vanhat tapahtuneet jutut, muistot, paikat ja ihmiset. Melkein kaikki on muuttunut niistä ajoista, ja tulee muuttumaan lähiaikoina vielä lisää, ihmiset eivät jääkään vanhoille jalansijoilleen vaan liikkuvat vielä kerran, etsivät jotain parempaa tulevaisuutta jostain muualta kuin sieltä. Niinhän se pitää. Ikävä varmasti tulee, puolin ja toisin, mutta mitäpä siitä. Koko päivän on kohtuullisen lämmintä, illalla tietysti tulee tuttu kylmä ja kova tuuli joka tuntuu pidentävän välimatkoja vaikka porukalla kuljetaankin. Jossain vaiheessa onkin seuraava aamu, jota vietän kuunnellen sitä kasettia, torkkuen ja lueskellen liian lyhyellä sohvalla. Välillä raahaudun keittiöön, tuijotan tyhjää Valtakatua, imen itseeni kaiken hiljaisuutta ja olen jotenkin surumielinen. Illalla kävelen junalle, istun paikallani tunnin ajan ja olen taas kerran kotona.
3 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
