22/04 
(Re: jääkaappi. Kodinkonekorjaaja kävi viime torstaina, vaihtoi jääkaappiin osan ja korjasi myös kuukausia temppuilleen tiskikoneen. Jääkaapin alla ja takana oli yllättävän vähän pölyä, mutta imuroin sieltä kuitenkin kun mahdollisuus tuli vastaan.)

Eilen kaivelin ikivanhoja tiedostoja vuosilta 1999-2004 yhden kesken olevan luvun tueksi. Muistiinpanoja, päiväkirjoja, tsättilogeja, huonolaatuisia mp3-tiedostoja. En suosittele lukemaan exien kanssa käytyjä ikivanhoja arkisia keskusteluja, jos et ehdottomasti halua joutua kaihon valtaan. Onneksi se olo ei kestänyt kauaa, ja joistain nopeasti silmäillyistä keskusteluista jäi jopa jotenkin ylpeä olo: meillähän meni aika hienosti ja oli hauskaa. En ole sellainen ihminen, joka säästäisi kaikki mahdolliset yhteydenpidot, mutta osa niistä on säästynyt ihan vahingossa, kuten esim. vanhat Messenger-keskustelut ja osa vanhoista sähköposteista. Osan olen toki tallentanut ihan tarkoituksella, mutta niistä suurin osa on sellaisia, joita en edes halua etsiä tai lukea.

Lopulta aloin miettiä uudelleen koko kohtausta/keskustelua. Siinä on siis ideana, että kolme päähenkilöäni (kolme miestä) keskustelevat (jouluaattoyönä) pitkään "menetetyistä ja ei koskaan tapahtuneista rakkauksista". Olen luonnostellut koko luvun jo noin vuosi sitten, mutta nyt olen jo monta päivää vältellyt tuon keskustelun kirjoittamista. En haluaisi enää sukeltaa niihin fiiliksiin, kun olen pystynyt olemaan miettimättä niitä niin pitkän aikaa. Joten minun täytyy joko kirjoittaa koko kohtaus uusiksi tai jättää se pois kokonaan, tai sitten vain psyykata itseni sen läpi. En tiedä vielä mitä teen.

Omien vanhojen juttujen (keskusteluiden, sähköpostien, päiväkirjamerkintöjen) lukeminen on jännällä tavalla kaksipiippuinen asia: toisaalta niistä voi silloin tällöin nähdä olevansa edelleen samalla joskus silloin aikoinaan aloittamallaan tiellä ja kokea siitä ylpeyttä, toisaalta niissä on myös paljon kaikkea, mikä on silloin tuntunut tärkeältä ja painavalta, mutta mikä ei ole enää oikeastaan mitään, pelkkä muiston varjo. Ehkä juuri siksi on parempi antaa niiden olla. Niiden lukeminen on parhaimmillaankin vain masturbaatiota: siitä tulee hetkellisesti hyvä olo sinulle itsellesi, mutta muulle maailmalle se on täysin yhdentekevää.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
16/04 
Viides päivä ilman jääkaappia. Olen kokenut eksistentialistista ahdistusta lähikauppojeni pakastealtailla. Olen kokenut gastrointestinaalista kauhua syötyäni vuorokauden sisällä muun muassa rasvalta maistuvia ällöttäviä kananugetteja epäilyttävine yksittäispakattuine kastikkeineen, ylihintaista annospakattua intialaista ruokaa, vanhaa kunnon Dr. Öetkeriä tuplajuustolla ja yllättävän hyviä lihapasteijoita. Pakastin siis toimii edelleen. Olen kirjoittanut tekstiviestejä vuokraemännälleni ja stressannut etukäteen sitä pölymäärää, mikä entisen jääkaapin takaa/alta väistämättä paljastuu. Tänä aamuna katkaisin valmisruokaputken K-Marketin salaattibaarin tarjonnalla. Ja tietysti olen syönyt myös banaania, virolaista 470 metrin syvyydestä porattua Värska-mineraalivettä, teetä, pari kolmioleipää ja jostain ihmeellisestä syystä myöhään eilen illalla pussillisen Nacho Cheese Ballseja™, jotka olivat kyllä ihan perseestä. Tämä kaikki yhdistettynä edelleen jotenkin epänormaaliin polveen ja yleiseen flegmaattisuuteen – joka ilmenee töiden välttelynä ja turhana internetissä roikkumisena – on saanut minut kaipaamaan parempia ilmoja ja pitkiä kivuttomia mieltä selventäviä kävelylenkkejä.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Ed Freeman 


Ed Freeman via this isn't happiness

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
09/04 
Juhlapyhillä pätkitty arkielo tarkoittaa juhlimisella pätkittyjä viikkoja. Ensimmäiset juhlat olivat sovitut, toiset spontaanit. Uusien ihmisten tapaamista, taksiajeluja, kyllätetiedätte. Hauskin tapaaminen oli paikallisessa ketjuravintolassa (juuri siinä A:lla alkavassa huonoimmassa) kun muutaman pöydän päässä istunut seurue huitoi meidät käymään. He olivat siinä käsityksessä että olin/olimme olleet edellisenä iltana samassa baarissa ja kaikilla oli ollut Aivan Helewwwetin Hauskaa, ja sen saattoi nähdä heidän silmistään, olivat tosissaan. Innoissaan. Olin ollut edellisen illan ja yön kotona, väitin. Kovasti väittivät vastaan, halusivat tarjota – ja tarjosivatkin – minttuviinashotit. Vaikuttaa siltä, että Oulun yössä kulkee doppelgangerini. Godspeed, you beautiful bastard!

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
04/04 


Hyvä ystäväni alkoi taksikuskiksi. Otin selfien kesken kiihdytyksen.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
30/03 

You will be fortunate in the opportunities presented to you.

Huomasin vasta myöhemmin, että kuvaan tuli paljon muutakin katkennutta tekstiä kuin lauantaisen kiinalaisen ruoan onnenkeksin paperi. Sopii hyvin tämän päivän kirjoitusfiiliksiin. Kaikki tulee pätkissä, vielä hetki sitten päässä miltei kokonaisina olleet lauseet naksahtavat kirjoittaessa keskeltä poikki eikä mikään etene.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Peliä 


kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
23/03 
Muuan tähti tuikki jo, ja minä katselin sitä. Ajattelin, että tämä valkea pinta oli miljoonia vuosia ollut avoin vain tähtien katseille. Tahraton liina, levitettynä suoraan taivaan alle. Ja sydämeni alkoi sykkiä kiivaammin, aivan kuin suurta keksintöä tehdessä, kun huomasin tällä valkoisella pinnalla parinkymmenen metrin päässä edessäni mustan kiven.

Seisoin 300 metriä paksun näkinkenkäkerrostuman pinnalla. Oli aivan selvää, että tämä ääretön näkinkenkäkasauma ei voinut sisältää yhtään ainoata kiveä. Aivan alhaalla saattoi olla kivi tai pari, muinoisten geologisten myllerrysten esiin työntämänä. Mutta kuinka niitä olisi voinut joutua tänne vuorelle, korokkeelle? Läpättävin sydämin otin löydön käteeni: se oli musta vierinkivi, iso kuin nyrkki, raskas kuin metalli ja pisaran muotoinen.

Liinalta, joka on levitetty omenapuun alle, kerätään tietysti omenoita, tähtien alle levitetyltä taas tähtien tomua: meteori ei ollut milloinkaan osoittanut selvemmin alkuperäänsä.

Ja oli luonnollista, että vilkaistessani ylöspäin tulin ajatelleeksi, että taivaan omenapuusta oli varmaan pudonnut enemmänkin hedelmiä. Minun pitäisi löytää ne täsmälleen siitä paikasta, johon ne olivat pudonneet, koska satojen tuhansien vuosien kuluessa ei mikään ollut voinut pyyhkäistä niitä paikaltaan. Ja koska niitä ei mitenkään voinut sekoittaa muihin mineraaleihin. Aloitin heti löytöretken saadakseni olettamukseni vahvistetuksi.

Se osoittautui oikeaksi. Kokosin löytöni, suunnilleen yhden kiven jokaista hehtaaria kohden. Ja ne kaikki näyttivät kivettyneiltä laavapisaroilta. Kaikki ne olivat kovia kuin mustat timantit. Ja sillä tavoin saatoin korkealta tähtisateenmittauspaikaltani tehdä ihmeellisen yhteenvedon tuosta hitaasta tulisateesta.

Antoine de Saint-Exupéry, Siipien sankarit, s. 65-66, Tammi, Keltainen pokkari 2009.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10  ►|