Let me also point out, as gently as possible, that everyone is a performer; spouses and lovers might be the most subtle and polished of all. The head resting on the pillow next to yours is ultimately remote and unknowable as life on other worlds. We can’t know for certain what’s behind anyone else’s eyes, or what they’re seeing when they look at us. We never truly touch; all we can ever feel is that spark that leaps across the gap between us. Every time we talk to a friend or look into a loved one’s eyes it’s a gesture of faith, like astronomers beaming signals into interstellar space: we have to believe that someone is out there across the emptiness in the cold glare, someone like ourselves, looking back.
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Olen ajatellut paljon tulevaa lomaani. En halua tehdä itselleni ja sille liikaa yhteisiä suunnitelmia, mutta yhden asian haluan tehdä: haluan viettää illan ja yön meren rannalla, tiedätkö, mielellään hiekkarannalla, enintään kivenheiton päässä veden (meri!) rajasta. Näillä leveysasteilla ei tule ehkä vielä heinäkuun aikana niin pimeää että näkisi tähtiä (vai tuleeko, en muista enää?), tähdet liittyivät vahvasti mielikuvaani, jonka sain tuossa eräänä iltana maatessani nukahtamisen rajalla tummansinisissä lakanoissa, miettien valoa, sitä kuinka se on täysin erilainen tuolla mihin se joskus laskee ("Aurinko nousee 2:22 ja laskee 0:14.") kuin tässä valkoseinäisessä makuuhuoneessani.
Ehkä haen tähtitaivaan ja meren selän jostain kauempaa. Kerron teillekin siitä sitten.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Odottelen toimistolla sateen loppumista. Ystäväni soitti päivällä, hän on lähdössä huomenna Portugaliin ja halusi tavata ennen lähtöään (älkää innostuko, hän on erittäin kauniin tytön kanssa kihloissa oleva miespuolinen leijonakuningas) joten odottelen toimistolla sateen loppumista, näin internetin sadetutkasta että se loppuu noin viidentoista minuutin päästä, sen jälkeen ajan polkupyöräni ja itseni keskustaan ja kerholle.
Sanokaa mitä sanotte työmotivaatiostani ja muusta mutta tänään aivan oikeasti unohdin hammaslääkärikäynnin (suuhygienistikäynnin?) siksi että tein niin keskittyneenä töitä. Toivottavasti he eivät rankaise minua. Sähköpostilla sain selvitettyä että uusi aika pitää sopia puhelimen välityksellä. No, yritin sentään.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Unessani hän kerrankin hymyili minulle avoimesti (hän oli kauniimpi kuin koskaan) ja viesti oli selvä; minä hyväksyn sinut sellaisena kun olet ja myös tämän tilanteen, meidät. Heräsin, itkin, ikävöin. Enpä olisi näin epävarma ja huono ihmisten seurassa välillä. On minulla ystäviä, todella hyviä ystäviä (kiitos heille kaikesta), ei sillä, mutta välillä vain edelleen tulee sellaisia aaltoja, tiedättehän, ja kaikki tuntuu jotenkin turhalta; kyseenalaistan kaiken toimintani (mikä lienee ihan tervettä) ja en ole yhtään minkäänlaista seuraa.
"No, sinä olet sellainen ihminen joka selvittää asiat itse omassa päässään" äitini sanoi. Kaikki on helpompaa kuin aiemmin, mutta muutos tapahtuu todella hitaasti, vuosien aikana. Kehitys on parempaan suuntaan. Mutta siltikään en voi sanoa mitään kun joku kysyy onko kaikki hyvin. Ehkä suojelen itseäni, jotenkin? Tai yritän? Suoraan sanottuna: pelkään itseni avaamista, pelkään sitä, että joku voi viedä sieltä jotain, jotain minun ikiomaa. Hullua, tiedän. Ehkä joskus pääsen siitäkin eroon. Sillä välin olen huono puhumaan, sanomaan, kertomaan.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Eilen lopetin Siri Hustvedtin What I Lovedin, pari viikkoa sitten luin The Sorrows of an Americanin. Hustvedt kirjoittaa pitkälti samanlaisia kirjoja kuin miehensä; päähenkilö kirjoittaa kirjaa toisesta tärkeästä henkilöstä kirjan sisällä, on aviopareja ja pettämistä, perheiden hajoamista, kuolemaa, ahdistusta ja mielisairautta, kulttuuria, taiteita.
Kahdessa edellä mainitussa kirjassa on hienoa se kuinka Hustvedt pystyy kirjoittamaan äärettömän uskottavasti ja luonnollisesti miespuolisia päähenkilöitä. En juuri nyt saa mieleeni päinvastaista esimerkkiä. Toinen hätkähdyttävä piirre on kuvataiteen ja näyttelykokonaisuuksien kuvaus: on uskomatonta jos nämä teokset ja kokonaisuudet eivät ole todellisia; ainakin se nostaa Hustvedtin sisäisen näkemyksen kirjan sisällä tapahtuvasta todellisuudesta aivan uuteen sfääriin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Mm. Mars Voltasta tuttu Omar Rodriguez Lopez julkaisee www-sivuillaan "name your price"-julkaisuna seitsemän biisiä.
Aiemmat "Ilmaista musiikkia"-postit.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Istun ja tuijotan lehtiötä, johon olen kirjottanut ylös hyviä aiheita, tiedättehän, juuri näitä hetkiä varten. Mikään niistä ei tunnu sopivalta tähän päivään, ei tarpeeksi kevyeltä juuri tälle olotilalle. Mitä vähemmän kirjoittaa, sitä vaikeampaa se on. (Olen ollut väsynyt (juuri siitä luulin kirjoittaneeni perjantaina), vähän rauhaton mutta silti täysin vailla energiaa iltaisin.) Aiheista helpoiten (miksi kaiken pitää aina olla helppoa?) ruudulle tuntuu pääsevän varhaisteininä isäni kanssa tekemäni Espanjanreissu, joka nousi mieleen viime viikolla koska kuuntelin pitkästä aikaa Oasista; ainoa levynsä, jonka omistan, on Alicantesta torilta ostettu piraatti-best-of, itseasiassa ihan hyvä kokoelma kolmelta ensimmäiseltä levyltä (Definately Maybe, Morning Glory, Be Here Now), tämä kaikki ajoittaa etelänmatkani luultavasti vuoden 1997 lopulle tai vuoden 1998 alkuun, muistaakseni olimme siellä kesäaikaan mutta en muista sitä varmasti. (Tarina ei ole mitenkään viihdyttävä tai edes mielenkiintoinen, mutta välillä pitänee kirjoittaa ihan vain kirjoittamisen vuoksi.)
Olin 14-vuotias varhaisteini, murehdin tyttöjen perään (joku asia sentään on pysyvää, vai mitä?), viihdyin hyvin yksin. Pidin liian suuria t-paitoja ja luultavasti edelleen NHL-lippiksiä (San Jose Sharks, Florida Panthers). Viimeisenä iltana sain luvan mennä yksin käymään lähiö-loma-asuntomme lähikahvilassa. Vaikka Alicantessa oli ollutkin kivaa, olin silti jotenkin pettynyt ja hieman surullinen - odottanut liikaa koko juttua, rakennellut pilvilinnoja, kuvitellut olemattomia, kuten tapanani oli. Reissu oli ollut hyvin rauhallinen, en muista siitä enää paljoakaan, mutta kahvilan muistan, ja koko kesäillan pimeyden ja rauhallisuuden. Kahvilassa ei ollut kuin kaksi minua luultavasti ainakin pari vuotta vanhempaa tyttöä, toinen heistä tiskin takana töissä. Juttelin heidän kanssaan englanniksi, istuin baaritiskin ääressä, join heidän suosittelemansa drinkin viimeisen illan kunniaksi ja kävelin puolentoista kilometrin matkan takaisin asunnollemme.
Siitä ei ole oikeastaan sen enempää kerrottavaa, vain tämä pätkä. Mutta, kuten aiemminkin on tainnut olla puhetta, musiikilla on outo ja ainutlaatuinen tapa palauttaa mieleen tilanteita, tapahtumia, matkoja, aikoja.
Oasiksen kuunteleminen tuntuu nykyään melko lailla samalta kuin monen teiniajan suosikkibändin kuunteleminen, osa musiikista on selkeästi säilyttänyt arvonsa, mutta aina on ainakin muutama biisi jotka nykyään tuntuvat häiritsevän naiiveilta ja yksinkertaisilta. Mutta toisaalta on niiltä ajoilta säilynyt todellistakin rakkautta, joka ei riipu siitä onko biisi nykyisen minäni valossa naurettava vai ei (yleensä on), mutta niistä kerron joku toinen kerta.
3 kommenttia | linkki kirjoitukseen
(Luulin bloganneeni perjantaina, mutta joko muistan väärin tai systeemi on syönyt kirjoitukseni. Tässä kuitenkin surrealismia (mm. arvailevan raadin silmälaput) maanantai-päivää piristämään. Dali rokkaa ja koko juttu on hyväntahtoisen huumorin sävyttämää.)
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
