Bad Religionin keikalla tuntemattomaksi jäänyt (liian) nuori vaalea tyttö puri minua toistuvasti selästä ja olkapäästä. Yllättävän miellyttävä flirttikeino; purra tuntematonta ihmistä punk-keikalla. Ilmainen vinkki, naiset.
Anniskelualueella jonottaessani satuin aivan sattumalta näkemään kaukaa erään äärimmäisen kauniin tytön hameen nousevan, no, tiedätte mitä tarkoitan, oli tuulista. Hymyilin, täysin tahtomattani: hän huomasi sen ja hymyili takaisin todella todella hurmaavasti. Hienoa nähdä ihmisiä, jotka eivät ota itseään ja maailmaa liian tosissaan ja osaavat nauttia em. kaltaisista tilanteista. Itsevarmuus, kuten varmaankin tiedätte, on seksikästä.
Kotiinpaluun jälkeisenä myöhäisiltana sain yllätyksekseni kylään drinkille ja kuuntelemaan ensin Joose Keskitaloa ja sitten Miles Davisia erittäin miellyttävää naisseuraa.
Eilen baarissa aloitteen teki eräs tuntematon tyttö, jonka olen nähnyt viimeaikoina pari kertaa, juttelimme jonkin aikaa, jonka jälkeen kysyin haluaisiko hän tavata joskus, hän halusi puhelinnumeroni: mielelläni sen luovutinkin.
Poistuessani samasta baarista eräs minulle koko illan puolihumalaisesti mutta todella nätisti hymyillyt kaunis punahiuksinen tyttö käveli eteeni ja jäi vain hymyilemään siihen ja tuijottamaan minua silmiin. Hän esitteli itsensä, juttelimme hetken aikaa.
Kaikenlainen tällainen on äärimmäisen mahtavaa monestakin syystä: ei vähiten siksi, että se palauttaa uskoni ihmisiin ja saa huomaamaan ensinnäkin sen, että koko ajan vain oman tutun porukan kanssa ja omien tuttujen rajojen sisällä pyöriminen on (vaikka tietysti hauskaa niin) jonkin verran sosiaalisesti puuduttavaa; siitä puuttuu tuntemattomien kanssa tapahtuvan sosiaalisen kontaktin jännitys ja siitä seuraavat hyvät aivokemialliset muutokset (serotoniini, dopamiini, endorfiini, mitä näitä nyt on).
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Okei, ymmärrän olleeni viime aikoina välillä jokseenkin allapäin ja vittuuntunut ja ahdistunut ja hiljainen. Syytän kuumuutta. Olen juonut ehkä ihan vähän liikaa alkoholia (mutta kuka hullu ei pidä jääkylmästä rommista kuumana hiljaisena iltapäivänä?), enkä ole harrastanut juurikaan liikuntaa. Olen nukkunut pitkälle iltapäivään ja viettänyt öitä roikkuen internetissä ("ei mutta kun mun pitää vielä lukea lisää näistä Pendolino-junista, tiesitkö sä että ne menee siks nopeempaa tavallisella radalla kun ne kallistuu mutkissa? Oho, täällä on gif-animaatioita!") ja kuunnellen samaa paskaa spotify-soittolistaa. Olen tehnyt kaiken helpoimman kaavan mukaan, ja ehkä juuri siksi olen näin vitun flegmaattinen ja huonoa seuraa.
Seuraa kirjoituksen self-improvement-osuus: muistutan itselleni, että on myös asioita, joista nautin: oma rauha, unet silloin kun nukkuu liian pitkään, skarpit kengät, kirjat kirjat kirjat, tonnikalavoileivät, vesi+sitruunamehutiiviste, kissa kun se makaa kippurassa lempipaikallaan tai pitkällään keskellä lattiaa, se fiilis kun lähtee kaupungille ja tietää että on sen verran rahaa että voi tehdä melkein mitä vaan, tyttöjen kanssa vaihdetut hymyt, luottamukselliset keskustelut ystävän kanssa, sekavat randomit tumblrit, vessassa lukeminen.
En tiedä, ehkä kesäloman mukanaan tuoma vapaus vaikuttaa negatiivisesti aivokemiatasapainoon tai ehkä vain olen yksinkertaisesti elänyt kohtuutonta ja epätasapainoista elämää. En ole oikeastaan tehnyt yhtään mitään; saavuttanut Suuria Asioita Joita Voi Vain Kesälomalla Saavuttaa; toisaalta olen melko varmasti liian kriittinen itseäni kohtaan. Mitä väliä? Lomailet nyt jumalauta ihan niin kuin itse suinkin haluat, kerkeää sitä sitten murehtia rutiiniasioista kun palaa oravanpyörään parin viikon päästä. Olet fiksu ja komea työssäkäyvä tyyppi, sinulla on seuraa mutta osaat olla myös yksin, et ole pahasti ylipainoinen etkä luultavasti maailman huonokuntoisinkaan ihminen, kaikilla yhteiskunnan mittareilla (no, melkein kaikilla) siis ihan kelpo ihminen. Unohda itsellesi asettamat oudot maalit, vaatimukset ja fantasiat hetkeksi ja keskity nauttimaan tästä hetkestä, kiteytettynä: lopeta se helvetin ajattelu hetkeksi. Miten olisi?
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Michael Crowen tumblrista
Istun parvekkeella ja odotan myrskyn saapumista. Harmaa taivas tiputtaa vettä, puuskainen tuuli nakkelee sitä parvekelaseja vasten, jossain kaukana soi sireeni. Tämän pitäisi olla kesän pahin ukkosmyrsky. Kissa makaa vielä rauhallisena filtin päällä. Vielä ei jyrise. Ukkostutka näyttää salamoinnin lähestyvän suoraan etelästä.
Eilenkin salamoi ja jyrisi komeasti muutamaankin otteeseen, ja vettä satoi välillä rankasti. Istuin ystäväni kanssa kävelykadun varrella sijaitsevan ravintolan terassilla ja katsoimme kuinka vesimassat kulkivat katua pitkin merenrantaa kohti. Ihmiset katosivat kadulta heti sateen alettua, ja palasivat yhtä nopeasti. Tuuli on tervetullutta. Yöt ovat nihkeitä vaikka asuntoon saakin läpivedon; kuuma ja kostea ilma ei liiku sanottavasti. Kuumuudesta huolimatta tanssimme eilen itsemme hikeen monta monta kertaa. Kunnon tanssimisesta tulee aina mieleen se runonpätkä jossa kehotetaan rakastamaan kuin sinua ei olisi ikinä sattunut ja tanssimaan kuin kukaan ei näkisi.
Nyt jo jyrisee. Katson nopeasti liikkuvia pilvimassoja. Kissa nukkuu; herää luultavasti viimeistään kun sade alkaa ropista taas parvekelaseihin. Kaivan kirjahyllystä jonkun sadepäivän kirjan, kuuntelen hiljaa musiikkia ja seuraan myrskyn etenemistä. Kyllä me tästä selviämme.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen nukkunut huonosti ja sen johdosta ajatellut liikaa. Viime vuodelta tuttu keskiheinäkuun kaiho/paniikki/ahdistus meinaa iskeä taas. Pelottaa. Fiilikset menevät laidasta laitaan. Toisaalta haluaisin aukaista kalenterin ja buukata koko loppuloman täyteen ohjelmaa ja reissuja, toisaalta haluaisin linnoittautua neljän seinän sisälle ja olla näkemättä ystäviä ollenkaan. Tuntuu että aika loppuu kesken. Olen nähnyt sekoittavia unia. Miettinyt liikaa menneitä. Suunnitellut jänniä juttuja tulevaisuudelle. Kironnut raukkamaisuuttani ja heikkouksiani. Unelmoinut täysin epärealistisista asioista. Halunnut tunnustaa kaikki salaisimmat asiani jollekin. Tai jollekin tietylle.
Mutta ehkä se johtuu juuri siitä, että on aikaa miettiä. Siispä lisää tekemistä, actionia, menoja. Eli kaupungille etsimään joku mukava paikka jossa seurata futisfinaalia!
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kuinka helppoa on jonkinlainen pieni kosketus ihmisten välillä, en puhu nyt fyysisestä vaan henkisestä yhteydestä, aina se yllättää. Vellot omassa kuplassasi kun joku tulee ja puhkaisee sen, hetkeksi. Juuri tämän takia pidän internetistä. Se tekee helpommaksi kohtuullisen vaivattoman hipaisun, ilmoituksen "ajattelen sinusta mukavia asioita" (joka luetaan rivien välistä, tottakai, kuten kunnon paranoidi tulkitsija ikään, ilman minkäänlaista itsevarmuutta). Makaan sohvalla ja en miltei pysty olemaan paikallani. Yhtäkkiä jännittää. Olen idiootti, tiedän, niin helppo ihminen saada ainakin hetkellisesti sekaisin muutamalla sanalla. Mutta ainakin tiedän olevani elossa ja pystyväni vielä tähänkin. Se 14-vuotias minussa ei ole kuollut. Eri asia onko se hyvä vai huono juttu? Sen tiedän että tämä tunne saisi olla useamminkin. Nyt lopetan tämän ylianalysoinnin ja menen parvekkeelle haistelemaan kesää hetkeksi.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Ugh. Marketissa käydessäni hikoilen flunssaisena kylmää hikeä. Nenäonteloitani kutittaa ja lihaksia särkee. Mikään ei ole vittumaisempaa kuin flunssa kesällä. Se iski myöhään eilen illalla, loistavan iltapäivän/illan jälkeen. Kävimme eräällä vanhalla louhoksella "uimassa" (eli hyppäsin noin kuudesta metristä veteen, sain vettä nenääni, uin rantaan ja kiipesin portaat ylös) ja lentokentän takana bongailemassa lentokoneita (näimme kaksi laskeutuvaa pienkonetta).
Päästyäni kotiin noin yhden aikaan yöllä kävin kuumassa suihkussa, join lasin kylmää valkoviiniä ja laitoin nukkumaan. Parin tunnin päästä heräsin siihen, että toinen sieraimeni on tukossa ja toinen vuotaa läpinäkyvää nestettä. Kun käännän päätäni tunnen paineen toisessa poskiontelossa. Etsin hyvän asennon ja pidän toisella kädellä nenäni alla nenäliinaa. Nukun viiteen asti iltapäivällä. Juon monivitamiinimehuja, vichyä ja kohta luultavasti vähän rommia. Tuijotan ehkä leffan tai kaksi. Menee se perjantai-ilta välillä näinkin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Maanantai, heinäkuun 18.
--- Kotiin palatessani huomaan, että Peitsamo on tullut juhlistamaan levynsä kauppoihin saapumista. Hän on jo juonut puolet vodkapullosta, ja toinen puoli on hyvällä alulla.
Seuraan hänen mesoamistaan. Hilpeänä hän huutelee iskulauseita, kehuu viinan erinomaista makua, äityy jopa polttamaan yhden Dunhill-savukkeen.
Innoissaan hän kaataa tuolin, josta katkeaa selkänojan pinna. Ylös hän ei enää kykene, siispä hän jatkaa ilonpitoaan lattialla maaten. Hän kehuu Jonathan Richmanin, Veltto Virtasen ja Juice Leskisen maailman parhaiksi ihmisiksi, eikä toki halvenna omaa arvoaankaan. Tarjaa ja minua hän ilmoittaa rakastavansa, koska olemme hänelle ystävällisiä.
Hänelle tulee hätä. Jotenkin hänen onnistuu päästä toilettiin saakka, mutta sitten kuuluu karmea rysäys. Menen katsomaan. Hän on kaatunut kylpyammeeseen, jonka pohjalta hän nyt jatkaa maailman parantamista. Pahaksi onneksi kylpyammeessa on ämpäri täynnä likoavia vauvanvaatteita. Peitsamo on jotakuinkin likomärkä, kun kampean hänet ylös ammeesta. Hän vain hihittelee. Riisun hänen housunsa ja ripustan ne kuivumaan. Eteisen lattialla Peitsamo yrittää ottaa horjuvia askeleita, mutta jalat eivät pidä. Tuon hänelle olohuoneeseen patjan ja kehotan häntä ryömimään sille. Hän ryömii kun hieman tuen.
Alan valmistaa ruokaa. Peitsamo huutelee ihailevia kommentteja Tarjalle ja minulle. Sitten hän oksentaa.
Sitten hän ei tee enää mitään muuta kuin nukkuu.
Paitsi kahdeksalta, silloin hän nimittäin herää. Hänellä tuntuu olevan kiire kotiin. Hilpeästi hän kiskoo tennarit jalkaansa ja hoipertelee ovelle. Nappaan hänet kiinni ja kysyn, onko hän todella lähdössä liikkeelle housuitta. Ei sentään. Hän kiskoo tennarit jalastaan nauhoja päästämättä ja änkeää puolimärät farkut päälleen. Hän tiedustelee aiheuttamiaan vahinkoja. Selitämme, että vain maton pesu tullaan laskuttamaan. Hän kiittää, tunnustaa taas rakkautensa meitä kohtaan ja häipyy Nokian suuntaan.
Kuka murhasi rock'n'roll tähden?, Juice Leskinen, Soundi-kirjat 1978
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Luen taas Siri Hustvedtia (The Enchantment of Lily Dahl). Pokkarin kannessa on kuva ilmeisesti päähenkilöstä, puolikas mustavalkoinen potretti, nenänvarresta solisluuhun, mustavalkoinen muuten paitsi huulet ovat kirkkaanpunaiset (kuinka muutenkaan), ja siksi tämä kaikki minua häiritsee, että en muista että kertaakaan kustantamon markkinointiosaston ja minun mielikuvani esimerkiksi juuri kirjan päähenkilöstä kohtaisivat. Tästä aiheutuu turhaa päänsisäistä konfliktia, jos siis tapanasi on katsoa lukemasi kirjan kantta. Useasti ei ole, joskus on, ja useasti en edes muista kirjan nimeä jota sillä hetkellä luen. Samaan kategoriaan kuuluvat kirjat, joiden kansikuvituksessa on käytetty elokuva-adaptaation mainoskuvitusta. Silkkaa pahuutta ja vääryyttä on ihmiselämä täynnä. Mutta kuinka vaikeaa on keksiä jotain muuta kansikuvitusta, vähemmän kliseistä? Niin, aika on rahaa, tiedän. Mutta tässä eräs todella onnistunut:
3 kommenttia | linkki kirjoitukseen